Harkova
Päätin palata kotiin Harkovaan. Minulla ei ollut siellä enää asuntoa, joten sellainen oli etsittävä. Siispä lähetin viestejä:
Hyvää päivää, etsin vuokra-asuntoa. Mieluiten vanhasta, paksuseinäisestä talosta. Ja ehdottomasti ainakin kolme kerrosta katon alapuolelta.
Jos S-300-ohjus osuu taloon, eloonjäämisen mahdollisuudet ovat alakerrassa paljon paremmat. Näitä ohjuksia lentää nykyisin Harkovan yllä, ja ne tuhoavat yleensä rakennuksen kaksi ylintä kerrosta.
Lisää tiedusteluja: Onko asunnossa kaksi kantavaa seinää, joiden turvissa voi odottaa ohjusiskujen päättymistä? Saisinko pohjapiirroksen, josta tämä selviää?
Ikkunoiden – ja kaiken asunnossa olevan lasin – määrä on analysoitava: mihin sirpaleet lentävät siinä tapauksessa, että raketti räjähtää lähistöllä ja lasit hajoavat. Mitä helvetin väliä on valon puutteella! Hyvä, että vuoteen saa kauas ikkunasta.
Löysin asunnon, ainakin väliaikaisen. Olin kuusi kuukautta paossa, mutta tammikuussa palasin.
Nyt vallitsee ”hiljainen jakso”, mikä tarkoittaa sitä, että raketti-iskuja tehdään noin viikon tai viiden päivän päivän välein.
Era-koira on kulkenut emäntänsä mukana evakkoon ja takaisin.
On helmikuun kolmas viikko vuonna 2023, ja kirjoitan tätä tekstiä pahvilaatikoiden keskellä. En ollut evakossa ensimmäistä kertaa.
Täysimittaisen hyökkäyssodan alkamisesta on pian kulunut vuosi, ja muutaman kuukauden päästä on kulunut jo yhdeksän vuotta siitä, kun sota varsinaisesti alkoi. Silloin, keväällä 2014, lähdin pois kodistani Donetskista, koska Venäjä miehitti sen. Vuonna 2022 Venäjä tunkeutui kotiini uudelleen, kun se iski Harkovaan ohjuksin, tykein ja lentokonein.
Harkova on Itä-Ukrainassa, ja siinä on sen ainoa ongelma. Kaupunkini ainoa miinuspuoli on sen maantieteellinen sijainti. Se on 40 kilometrin päässä Venäjän rajasta.
Harkovaa on pommitettu lähes tauotta nyt jo lähes vuoden ajan.
Mutta vien teidät kävelylle, koirani Eran pitää päästä ulos.
Era tuntee Harkovan kadut.
Katu, jolla kävelen taas joka päivä ja jossa tunnen olevani kotona, voi jostakusta näyttää tavalliselta tai tylsältä, mutta minä unelmoin siitä jatkuvasti poissa ollessani. Ja nyt, tässä se on, se on paikallaan.
Englannin entinen pääministeri Boris Johnson on maalattu graffitiin kissana. Kadun venäjänkielisiä nimiä muutetaan ukrainalaisiksi, mutta kylttejä ei vielä ole. Seinään on kirjoitettu uusi nimi Britanniankatu.
Puistossa tuntuu hetken siltä kuin sotaa ei olisi ollutkaan. Monet lapset on viety pois kaupungista. Mutta nyt täällä kuuluu kiljuntaa ja riemua, kun koululaiset leikkivät lumessa ja heittelevät lumipalloja.
Teinit ovat skeittilautojensa kanssa taas oopperatalon portailla. Skeittaavat nuoret ovat nuoruuden symboli Harkovassa. He ovat yhä tärkeämpi merkki tulevaisuudesta, toivosta.
Siinä, missä pitäisi olla uljas muistomerkki Ukrainan kirjalliselle suuruudelle, runoilija Taras Ševtšenkolle (1814–1861) on nyt erikoinen keko. Mutta ei hätää, muistomerkki on alla, se on suojattu hiekalla.
Era katsoo paikkaan, jossa oli ennen ruokakojuja terasseineen. Se ei ymmärrä, miksi sinne ei enää pääse syömään.
Harkovan symboli on Dezhpromiksi ja Gospromiksi kutsuttu toimistorakennus Vapauden aukion reunassa.
Maailma tuntee Harkovan suuren tuhon tyyssijana, mutta minä tunnen sen elävänä kaupunkina, jossa on omaleimainen kulttuurielämä.
Sitä on yhä, vaikka vietimme Eran kanssa taas illalla kymmenen minuuttia kylpyhuoneessa, jossa odottelimme räjähdyksiä. Kuusi iltaa kohti. S-300, joka yleensä tuhoaa vähintään kaksi ylintä kerrosta asuintalosta.
Kylpyhuoneessa räjähdyksiä piilossa.
Koiralle räjähdysäänet ovat vaikeita. Minä olen oppinut erottamaan äänen ja tärinöiden perusteella, millainen ammus on kyseessä ja kuinka kaukana se räjähtää.
Aamulla heräsin: vau, jälleen uusi päivä. Avasin komeron ja valitsin vaatteet perjantain jazzkeikalle ja lauantain juhliin.
Viikonloppuna Harkovassa oli yhdeksän tapahtumaa, laskin. Jazzkonsertti, kirjallisuustapahtumia, näyttelyn avajaiset, kinky-bileet ompelimossa, teatteriesitys.
Kukaan ei tiedä, kuinka kauan meidän on vielä vietettävä elämää, jossa räjähdykset ja teatterin ensi-illan asu menevät sekaisin.
Nikolai Kolomiets eli Kolja on perustanut lastenstudio Aza Nizi Mazan. Kun ihmiset pakenivat hyökkäystä suojaan metroasemille ja -tunneleihin, Kolja toi sinne lapsille maaleja ja maalasi heidän kanssaan. Töistä syntyi näyttely.
Sunnuntaiaamuna räjähti kaksi kertaa, ja molemmat räjähdykset ravisuttivat ikkunoita ja koko taloa. Ne osuivat lähikadulle.
Vähän myöhemmin menimme ystäväni kanssa räjähdyspaikalle. Huomasin heti aivojen muokkaavan todellisuutta niin, ettei se koske niin pahasti.
Aivoilla on kyky sopeutua kaikkeen mahdolliseen. Se on hämmästyttävä lajityypillinen ominaisuus, joka auttaa pysymään hengissä.
Se on pelottava ominaisuus, kun sen huomaa itsessään.
Arkkitehtuuriyliopisto menetti kattonsa.
Yksi raketti osui arkkitehtuuriyliopiston katolle. Katsoin isoa koloa rakennuksen siluetissa ja kuvittelin, että lohikäärme lensi sisään ja puraisi mennessään palasen rakennuksesta. On parempi olla ajattelematta, että sen teki raketti. Ja vielä parempi on olla ajattelematta, mitä itselle tapahtuisi, jos raketti osuisi.
Myöhemmin avasin viinipullon ja istuin pohtimaan, mitä minun tuli tehdä seuraavana päivänä. Huomiseen on suuntauduttava, tuli sitä tai ei. Sotavuoden mittaan olen lakannut ajattelemasta kuolemaa. Ajattelen niitä töitä, joita kollegoitteni olisi tehtävä puolestani.
Vapaan toimittajan työt liikkuvat mukana.
Sunnuntain räjähdyksen jälkiä korjataan jo.
Kun aurinko laskee, kaupunki sukeltaa pimeyteen. Kokonaisen vuoden ajan täällä on eletty ilman katuvalaistusta. Aiemmin kaikki valo peitettiin, edes ikkunoista ei loistanut valoa. Valot olisivat voineet olla maaleina hyökkäyksen alkuvaiheessa, kun hävittäjät lensivät kaupungin yllä ja pudottivat lentopommeja.
Katuvaloja ei vielä ole, mutta ikkunoiden peitteet on osittain poistettu.
Juuri valon puutteesta kaduilla tunnen nyt eron evakon ja kodin välillä. Kuuden kuukauden ajan kävelin Kiovan kirkkaasti valaistuja katuja navigaattorin avulla ja eksyin siitä huolimatta. Harkovan täydellisessä pimeydessä en aina käytä edes taskulamppua. Jalat nousevat automaattisesti jalkakäytävien kohdalla ja ruumiini menee itsekseen oikeaan suuntaan, koska se tuntee täällä jokaisen sentin matkan. Se on tottunut olemaan juuri täällä.
Valon puutteen vuoksi tähdet näkyvät Harkovan taivaalla epätavallisen kirkkaina. Joka ilta katselen tähtikuvioita. Tuijotan tiukasti yksittäisiä tähtiä: pysyykö se paikallaan vai liikkuuko se? Onko se todellakin tähti vaiko jälleen uusi Belgorodista laukaistu ohjus, joka lentää tänne tappamaan?
Täällä Ukrainassa -sarjaan kirjoittavat ja kuvaavat harkovalainen Katya Pereverzeva, kiovalainen Kateryna Tyhnenko ja Donbas Frontliner -nettimedian kuvaaja Andri Dubtšak, joka kiertää etulinjassa ja selustassa. Tuotanto: Tuija Pallaste / HS
Oikaisu 22.2. klo 10: Korjattu käännösvirhe kuvatekstistä: uudelleen nimetty katu ei ole Bretagnenkatu vaan Britanniankatu.