Hongkong
Onhan tämä outoa. Ja surullista.
Istun politiikan tutkimuksen professorin Jean-Pierre Cabestanin työhuoneessa Hongkongin baptistisella yliopistolla.
Cabestan on harvinaisuus, kenties viimeinen dinosaurus.
Onko hän tosiaan ainut Hongkongissa työtään tekevä tutkija, joka uskaltaa vapaasti kommentoida kaupungin poliittista tilannetta?
”Olen yksi harvoista”, Cabestan vastaa kiemurrellen.
Tuleeko mieleesi muita itsesi lisäksi?
”No, ei.”
Professori Jean-Pierre Cabestan opettaa Kiinan poliittista järjestelmää opiskelijoilleen. Hän sanoo, ettei ole muuttanut opetuksensa sisältöä lainkaan turvallisuuslain vuoksi.
Ennen toimittaja saattoi valita Hongkongin monien yliopistojen lukuisista politiikan tutkijoista haastateltavan. Sitten Kiina sääti Hongkongiin kansallisen turvallisuuden lain kesäksi 2020.
Se viimeistään sulki suut.
Epämääräisesti muotoillut pykälät rajoittavat emämaa Kiinan arvostelua tai edes demokratiasta puhumista. Tuomiot ovat ankarat.
Muutenkin Kiinan otti autonomisen alueen pihteihinsä.
”Täällä ei ole enää mielekästä poliittista toimintaa”, Cabestan sanoo kiertelemättä.
”Minusta politiikka on yksinkertaisesti game over.”
Eli loppu, kuollut ja kuopattu.
Cabestan uskaltaa puhua suoraan, koska on jo vanha, eikä uraa ole edessäpäin. Hän myös arvelee ulkomaalaisena saavansa asioita anteeksi.
Iso osa Hongkongin demokraattisesta oppositiosta vangittiin. Uudet vaalilait työnsivät autonomisen alueen politiikan Kiinan-mielisten haltuun. Tosin monille muutos on mieluisa, sillä Kiinan-mielisiäkin on Hongkongissa paljon.
Lehtiä on lakkautettu, ja suulaat tutkijat eivät ole saaneet jatkoaikaa työlleen yliopistoissa. Koululaiset kuulevat nyt demokratiaopetuksen sijaan ylistystä Kiinasta.
Lue lisää: Uusi aika
Cabestan sanoo, että entiseen, vapaampaan aikaan ei ole enää paluuta. Mutta hän ei usko, että Hongkongin tilanne tästä enää kovin paljon tiukkeneekaan.
”Uskon, että Pekingissä ollaan tyytyväisiä. Kiina saavutti jo sen minkä se halusi, eli säikäytti kaikki.”
Hongkong on Kiinan hyppysissä hiljaa ja varuillaan.
Tavalliselle, politiikasta ei niin kiinnostuneelle hongkongilaisille muutokset eivät silti näy, Cabestan muistuttaa. Arki polskii eteenpäin 7,5 miljoonan asukkaan kuten ennenkin.
Niin, mistä huomaa, että demokratia on tapettu? Että ilmaisunvapaus on kahlittu? Että historiaa väännetään uuteen asentoon?
Sen näkee tuijottamalla tyhjää, sitä, mitä ei enää ole.
Häpeäpaalun tilalla on nyt istuinryhmä kiviä.
Istun munanmuotoiseksi veistetyllä kivellä, aniliininpunaisten daalioiden vieressä Hongkongin yliopiston sisäpihalla. Sisäpihan lipan alla opiskelijat syövät terassipöydissä kanttiinin ruokaa, rupattelevat ja nauravat.
Jos en tietäisi, en arvaisi istuvani yhdellä Hongkongin muutoksen symbolisesti tärkeimmistä paikoista.
Ennen kivien paikalla oli kuuluisa Häpeäpaalu-veistos, jossa vääntyneiden ruumiiden joukko nousi korkeuksiin. Se muisteli Pekingin Taivaallisen rauhan aukion verilöylyä vuonna 1989, jolloin Kiinan armeija lopetti pitkään jatkuneet mielenosoitukset. Satoja, luultavasti tuhansia kuoli.
Häpeäpaalu-veistos vuonna 2021 ennen sen poistamista Hongkongin yliopistosta.
Yhtenä yönä joulukuussa 2021 yliopisto poisti patsaan. Yliopisto väitti iäkkään patsaan olevan vaarallinen, mutta kaikki tiesivät, että vaara oli poliittinen.
Aiemmin Hongkong oli ainut paikka Kiinassa, jossa poliittisesti arkaa verilöylyä saattoi muistella. Nyt aiempien vuosien muistelutilaisuuksien järjestäjiä tuomitaan vankeuteen.
Historia putsataan Kiinalle mieleiseksi Hongkongissakin.
Aikanaan tämä katu täyttyi mielenosoittajista äärimmilleen. Nyt kadun varrella on näyttävä poliisien rekrytointi-ilmoitus.
Hennessy-kadulla raitiovaunut kolisevat ja ihmiset kiirehtävät lounaalta työhön.
Ei uskoisi, että kesällä 2019 katu oli taistelutanner. Kesällä 2019 mellakoijat heittelivät kiviä ja polttopulloja barrikadien takaa. Poliisit vastasivat kyynelkaasuin ja pampuin.
Hongkongissa osoitettiin mieltä toista vuotta, jopa miljoonapäisin joukoin, rauhallisesti ja rauhattomasti. Ensin vain erästä rikollisten luovutuslakia vastaan, mutta pian vaadittiin demokratian laajennusta ja jopa itsenäisyyttä emämaasta.
Hongkongin autonominen asema juontaa juurensa siitä, että se oli brittien hallinnassa vuoteen 1997. Kun se luovutettiin Kiinalle, Kiina lupasi pitää Hongkongin oman järjestelmän pitkään voimassa.
Mielenosoituksiin kyllästynyt Kiina sääti turvallisuuslain 2020. Tosin moni Hongkongissa uskoo, että sellainen laki olisi tullut joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin.
Mielenosoittajia ja mellakoitsijoita pidätettiin ja tuomittiin tuhatmäärin.
Jos osaa katsoa, Hennessyltä löytää yhä mielenosoituksen jälkiä. Liikennevalojen tolpat on maalattu puoleenväliin asti tummemmalla harmaalla. Ne peittävät graffitit ja tarrat.
Yhdestä pylväästä on sutattu kahdeksan pientä kohtaa maalilla. Siinä on luultavasti ollut kahdeksan kirjoitusmerkkiä mielenosoitusten iskulauseelle Vapauttakaa Hongkong, aikamme vallankumous.
Mielenosoitusten aikaiset graffitit on maalattu piiloon.
Katuja reunustavat aidat ja roskapöntöt kiiltelevät uutuuttaan. Vanhat revittiin mielenosoitusten barrikadeille.
Nyt minkä tahansa pienenkin mielenosoituksen järjestäminen on todella vaikeaa.
Hongkongin hallintorakennuksen seinä oli mielenosoitusten aikaan täynnä pieniä postit-lappuja, joissa vaadittiin vapauksia. Sitä kutsuttiin demokratiaseinäksi. Nyt se hohkaa valkoisessa maalissa.
Yliopistojen demokratiaseinillä on tätä nykyä vain kutsuja shakkikerhoihin ja muihin harrastetoimiin.
Hongkongin ja Kiinan liput metroyhtiön katolla.
On vaikea tietää tarkalleen, mitä Hongkongissa saa sanoja ja mitä ei ja mistä joutuu vaikeuksiin. Siksi moni ei sano sitä vähääkään.
Haastattelen Hongkongin tuoreen ylpeyden visuaalisen kulttuurin museon M+:n johtajaa Suhanya Raffelia. Haluaisin tietää, miten taidemaailma on muuttunut Hongkongissa turvallisuuslain myötä. Ja erityisesti missä menee raja, mitä museo voi näyttää ja mitä ei.
M+ on nimittäin jo ollut kovan itsesensuurikeskustelun pyörteessä. Se ei pannut seinälleen toisinajattelija-taiteilija Ai Weiwein kuuluisaa valokuvaa, jossa hän näyttää keskisormea Taivaallisen rauhan aukiolle. Ja otti saman kuvan pois verkkosivuiltaan.
Museo on toistuvasti vakuuttanut, ettei se ole sensuroinut itseään ja että se on tehnyt aivan omia valintojaan.
Puoli tuntia kyselen ja kyselen, mutta Raffel kiertelee ja kaartelee, eikä vastaa kysymysten ytimiin. Lopulta hän sanoo:
“Kansallisen turvallisuuden laki on aika tuore. (--) Luulenpa, että yritämme yhä oppia ymmärtämään sitä. Mutta vielä se ei ole vaikuttanut meihin.”
Visuaalisen kulttuurin museon M+:n johtaja Suhanya Raffel.
Esimerkiksi Hongkongin elokuvatarjontaan laki on vaikuttanut. Mielenosoituksista kertonutta dokumenttia ei näytetty, ja vastikään Nalle Puhilla irvaileva kauhuelokuva jäi esittämättä. Nalle Puh on Kiinan johtajan Xi Jinpingin irvailunimi.
M+:n herkässä osiossa eli Siggin kokoelmassa on valtavasti kiinalaista nykytaidetta. Näyttävien itsesensuurisyytösten jälkeen kokoelman näkeminen on minulle järkytys. Myönteinen järkytys.
Manner-Kiinassa moista kokoelmaa ei takuulla tätä nykyä pidettäisi esillä. Niin arkaluontoisia töitä siihen kuuluu.
M+-museossa on esillä muun muassa Ai Weiwein teos Whitewash, joka kertoo siitä, että totuus paljastuu aina lopulta.
Song Dongin Hengittämiseksi nimetyssä valokuvassa mies näyttää suutelevan mahallaan maata Taivaallisen rauhan aukiolla, mutta tarkemmin katsottuna hän huohottaakin ahdistavassa asennossa.
Maalauksissa ja veistoksissa irvaillaan Maolle, kommunistisen puolueen propagandan tyhjyydelle ja totuuden piilottelulle.
Näyttelyssä on Ai Weiweinkin kriittisiä, mutta vähemmän tunnettuja töitä esillä.
Hymyilyttää. Museo saattaa olla sanoissaan varovainen, mutta taiteessaan se on kyllä rohkea.
Taitavat olla ovelia.
Jos katsookin Hongkongia niin, että vertaa sitä Manner-Kiinaan, eroa yhä on.
Kirjakaupoista on siivottu toisinajattelijoiden kirjoja ja ”väärää” historiantulkintaa, mutta myynnissä on edelleen esimerkiksi sukuelimiä esitteleviä taidekirjoja. Sellaisia ei rajan takaa emämaasta löydä.
Eikä Manner-Kiinassa olisi taidenäyttelyä vaikkapa Aasian homoseksuaalisuudesta, mutta Hongkongissa on.
Kuten professori Cabestan sanoi, kaikki mikä ei ole suoraan poliittista, on Hongkongissa vapaampaa.
Kaupungin laitamilla vaatemarkkinoilla myytävissä T-paidoissa lukee yhä Ole kuin vettä. Sekin oli mielenosoittajien iskulauseita. Se tarkoitti, että mielenosoittajien piti valua pitkin katuja kuin vesi, tilanteita mukaillen.
Pientä uhmaakin siis on. Sanomisen rajoja yhä tökitään.
Englanninkieliset mediat The South China Morning Post ja Hong Kong Free Press kertovat edelleen ihmisoikeusloukkauksista ja muista herkistä aiheista. Tosin aiempaa hillitymmin.
Yli satatuhatta hongkongilaista on muuttanut muualle turvallisuuslain voimaantulon jälkeen. Mutta Manner-Kiinasta muutetaan yhä Hongkongiin vapauksien perässä.
Hongkongissa on yhä helpompi hengittää kuin rajan takana emämaassa.
Ihmisiä Tamar-puistossa, jonka takana näkyy Hongkongin lainsäädäntöneuvoston (LegCo) lasinen rakennus. Hongkongin protestien aikaan kesällä 2019 mielenosoittajat murtautuivat LegCo:n rakennukseen.
