Tukholma
Tuntuu siltä kuin paras ystävä olisi hylännyt.
Näin kuvaa ruotsalainen kirjailija Alex Schulman tunteitaan Nato-prosessin viimeisestä käänteestä, jossa Suomi on kertonut liittyvänsä Natoon tarvittaessa ilman Ruotsia.
Schulman kirjoittaa tiistaina sanomalehti Dagens Nyheterissä julkaistussa kolumnissaan tunteneensa olonsa turvalliseksi, koska viisas presidentti Sauli Niinistö on ollut mukana Nato-prosessissa.
”Nyt Suomi kertoo menevänsä menojaan – ja me jäämme yksin”, Schulman kirjoittaa.
Viimeistään viikonloppuna Ruotsissa – ja muuallakin maailmassa – tuli selväksi Suomen linjaus: jos vain Suomi ratifioidaan Naton jäseneksi, Suomi ei jää odottamaan Ruotsia.
Lue lisää: Ruotsi valmistautuu Suomen Nato-irtiottoon, vaikka pääministeri vielä jarruttelee
Ruotsissa on löytynyt ymmärrystä Suomen ratkaisulle, mutta se on herättänyt myös huolia.
Schulman kirjoittaa Ruotsin ymmärtävän kyllä Suomen ratkaisun, mutta kipeää se tekee.
Schulman käy tekstissään läpi Suomen ja Ruotsin yhteistä Nato-polkua ja kertoo Suomen ja sen viisaiden päättäjien tuoneen turvaa uhkaavissa tilanteissa.
”On ollut ihanaa pitää Suomea kädestä.”
Schulman kutsuu ”vanhaa kunnon presidentti” Niinistöä ”suomalaiseksi Yodaksi”, joka on viisas kuin kirja (klok som en bok!), Sanna Marinia hän ylistää tyylikkääksi ja vakuuttavaksi puhujaksi.
”He nousivat esiin ja julistivat maailmalle: Suomi ja Ruotsi ovat sisaruksia. Me olemme hakeneet yhdessä, ja me kuljemme yhdessä.”
Nato-polut erkaannuttavana käännekohtana Schulman nostaa esille haastattelun, jonka Niinistö antoi Ruotsin radiolle viikonloppuna.
Siinä Niinistö sanoi, että Suomi ei tule vetämään hakemustaan pois, jos Turkki ratifioi Suomen, mutta ei Ruotsia.
”Teidän tulee ymmärtää meidän positiomme. Se on hyvin vaikea”, Niinistö sanoi.
Tietysti me ymmärrämme, Schulman kirjoittaa. Suomen turvallisuustilanne on erilainen kuin Ruotsin, hän jatkaa.
”Maalla on 1 300 kilometrin raja Venäjän kanssa. Me tajuamme kaiken sen, ja ehkä kaikki järjestyy lopulta. Suomalaiset menevät maaliskuussa ja me heinäkuussa, ei siihen maailma kaadu.”
Mutta kyse on silti siitä, mitä Suomen päätös tekee maiden välisille suhteille, Schulman kirjoittaa kolumnin viimeisessä kappaleessa.
”Me, jotka olimme kuin veljiä. Me, jotka jaoimme kaiken. Me, jotka lupasimme pitävämme aina yhtä. Nyt he nousevat kenties junasta. Me jäämme laiturille, me vilkutamme hyvästit, me sanomme, että me ymmärrämme. Mutta kun kävelemme hitaasti kotiin helmikuisena iltapäivänä ja pimeys laskeutuu ja talven viima puree poskia, vatsassa alkaa tuntua möykky. Tuntuu kuin paras ystävä olisi hylännyt”, Schulman päättää kirjoituksensa.
