Ei epäröintiä, ei sähläämistä, ei hämminkiä. Eikä edes pelkoa, koska sellaiseen ei ollut aikaa. Aloin kuulla räjähdysten ääniä pukeutuessani.
Tällaiset muistot minulla on helmikuun 24. päivän aamuyöstä vuonna 2022.
Isäni oli avannut huoneeni oven ja sanonut vain ”kerää kamasi”. Olin syvässä unessa omassa sängyssäni.
Minulla piti olla seuraavana päivänä tentti yliopistolla. Töissäni markkinointitoimistossa oli käynnistymässä erään kansainvälisen kosmetiikkafirman pr-kampanja. Tenttiä ei tullut, kampanja jäi käynnistämättä.
Kaikki, mistä aiemmin kannoin huolta, muuttui merkityksettömäksi. Ainoa huolen aihe olivat ystävät ja sukulaiset. Ovatko he elossa? Ovatko he turvassa?
Uusi sarja, johon kirjoittaa kolme ukrainalaista avustajaa:
Sinä torstaina lähdimme Kiovasta aamukuudelta ja menimme Länsi-Ukrainan Lviviin. Se on isäni kotikaupunki, ja isoäitini asuu yhä siellä.
Useimmat ukrainalaiset uskoivat maan länsiosien olevan turvassa, mutta se oli jälleen yksi virhearvio. Turvallisia paikkoja ei ollut missään. Niitä ei ole vieläkään.
Päivä, jona ensimmäinen ohjus iski Lviviin, on kirkkaana mielessäni. Tiedän nyt, ettei lentävän ohjuksen ääntä voi sekoittaa mihinkään muuhun, vaikkei olisi koskaan ennen kuullut sitä.
Minä, äitini ja veljeni vietimme Lvivissä kolme kuukautta, mutta isä palasi Kiovaan maaliskuun puolivälissä. Me kaikki palasimme toukokuun 20. päivänä, äidin syntymäpäivän aattona.
Joten kyllä, olemme pysyneet Ukrainassa, olemme jälleen kotona. Sain tehtyä viestinnän kandidaatintutkinnon heinäkuussa ja työskentelen nyt sosiaalisen median asiantuntijana.
Molemmat vanhempani ovat töissä, ja veli käy koulua.
Me yritämme elää tavallista elämää.
Täysimittaisen hyökkäyssodan alkamisesta on nyt kulunut vuosi ja muutama päivä. En sano, että ”sodan alkamisesta”, koska tämä sota alkoi jo vuonna 2014. Ensin venäläiset valloittivat meidän Krimimme – sekin alkoi helmikuussa – ja sen jälkeen he tulivat Donbasiin huhtikuussa 2014. Minulla on paljon ystäviä Donetskin ja Luhanskin seuduilla. Heillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin jättää kotinsa ja siihenastinen elämänsä. Nyt sama tapahtui uudelleen.
Vuonna 2014 olin 12-vuotias. Olen aina asunut Kiovassa, tarkemmin sanottuna Solomjanskyin kaupunginosassa. Lapsuudenkotini, päiväkotini ja kouluni ovat täällä. Englanninkerho, tanssikerho, kaikki muistoni. Solomjanskyi oli ennen hyvin kaunis alue. Ja hyvin turvallinen.
Solomjanskyihin on sijoitettu puolustusministeriö, sotilastukikohta ja Ukrainan kansallinen puolustusyliopisto, joka on saanut nimensä Ivan Tšernjahovskyin mukaan. Sotilaskohteiden suuren määrän vuoksi Solomjanskyi tuntui turvalliselta vain helmikuun 24. päivään 2022 saakka.
Toki meillä on täällä nytkin paljon suojausta. Minä erotan kahden- tai kolmentyyppisten ilmatorjunta-aseiden äänet toisistaan.
En tiedä, onnistuvatko ne suojaamaan omaa kotiani tai ystävieni taloja.
Kuva Lobanovskoho-kadun talosta otettuna heti Lvivistä paluun jälkeen 20. toukokuuta. Talo tuhoutui Venäjän iskussa 26. helmikuuta 2022.
Lokakuun 14. päivänä kiersin kuvaamassa tuhoja, joita Venäjän isku teki neljä päivää aiemmin. Tässä lasten leikkipaikka Taras Ševtšenkon puistossa.
Tämä talo oli täydellinen esimerkki viime vuosisadan alun arkkitehtuurista.
27-kerroksinen toimistotalo vaurioitui lokakuun iskujen järkiaalloissa. Sen rakenne on yhä ehjä, joten ehkä se korjataan, jos raha riittää.
Toimistotalon juurella.
Lokakuun iskun jälkiä.
Myös Kiovan kansainvälinen lentokenttä Žuljany on tällä alueella. Sieltä lähdin lennolle Etelä-Korean Souliin vain viikko jälkeen 17:nnen syntymäpäiväni, siis neljä vuotta sitten. Tein töitä mallina. Palasin tenttikaudeksi yliopistoon ja menin jälleen takaisin mallintöihin. Työskentelin myös Taiwanin Taipeissa, Japanin Osakassa ja Kiinan Hangzhoussa, Shanghaissa, Guangzhoussa, Dalianissa ja Harbinissa ennen kuin koronaepidemia alkoi vuoden 2019 lopulla juuri siellä missä työskentelin.
Kuvia entisestä elämästä, malliajoilta.
Sitten jatkoin opintojani ja tein töitä markkinoinnin parissa. Kunnes perjantaina helmikuun 25. päivänä 2022 en enää tehnyt.
Meidän perheemme oli tavallaan valmistautunut sotaan. Samoin kuin useimmat ystävämme, mekin tiesimme sen alkavan joskus. Tosiasiat ovat tosiasioita.
Kuva kotikulmiltani Kiovasta nykyisestä elämästä vuona 2023.
Mikä on estänyt meitä tulemasta hulluiksi?
Käänsin kaikki tunteeni pois päältä kuultuani uutisia Irpinistä ja Butšasta. Niin oli tehtävä, koska tunsin samaan aikaan järkytystä, tuskaa, puhdasta vihaa, avuttomuutta ja tuhansia muita tunteita, joita oli vaikea hallita. Ensin itkin joka päivä ja sen jälkeen bäng: en enää tuntenut mitään.
Voitte pitää minua kovasydämisenä, mutta sillä tavalla minun psyykeni yrittää puolustautua.
Pyydän, älkää olko pahoillanne. Älkää säälikö. Tämän ja tulevien kirjoitusteni päätavoite on kertoa, millainen tilanne on sisältä päin nähtynä. Miten Kiovassa nyt eletään.
On paljon asioita, joita haluan kertoa, monia kysymyksiä, joita haluan esittää, ja paljon neuvoja, joita haluan antaa. Mutta ei nyt vaan myöhemmin.
Täällä Ukrainassa -sarjaan kirjoittavat ja kuvaavat harkovalainen vapaa toimittaja Katya Pereverzeva, kiovalainen Kateryna Tyhnenko ja Donbas Frontliner -nettimedian Andri Dubtšak, joka kiertää reportoimassa etulinjassa ja selustassa. Tuotanto: Tuija Pallaste / HS