Kostjantynivka
Verisistä taistelustaan surullisenkuuluisan Bahmutin lähimmässä pikkukaupungissa Kostjantynivkassa kuuluu sodan ääniä.
Etäistä tykkien kuminaa ja kaduilla kulkevien ukrainalaisten telaketjujen ryminää. Ihmiset jonottavat ruoka-apua ja pelkäävät jotain vielä pahempaa: että venäläiset valtaavat kokonaan ensin Bahmutin ja seuraavaksi Kostjantynivkan. Ja etenevät täältä vielä pidemmälle länteen.
Ennen sotaa Bahmut oli noin Lappeenrannan kokoinen kaupunki Donetskin maakunnassa. Kaupungissa asui reilut 70 000 asukasta.
Venäjän suurhyökkäyksen edetessä valtaosa kaupunkilaisista on kuitenkin paennut alueen yhä kiivaammiksi yltyneitä taisteluita. Osa on kuollut, jotkut kadonneet.
Venäjä ja Ukraina ovat taistelleet kaupungin hallinnasta verisesti. Venäjän puolelta Bahmutin taisteluihin ovat osallistuneet erityisesti palkkasotilasyhtiö Wagnerin sotilaat, joista monet on värvätty vankiloista.
Bahmutista paennut Anna Golubtšova on saanut toimistotöitä Kostjantinivkasta.
Osa Bahmutin väkivaltaa paenneista on jäänyt Kostjantynivkaan – kuten Anna Boiko ja Anna Golubšova. He pakenivat kotikaupungistaan vasta hiljattain, helmikuussa.
Boiko kertoo, kuinka hän muutti ensin Bahmutin pohjoisosista kaupungin eteläpuolelle, koska uskoi, että siellä olisi turvallisempaa. Hän luuli väärin.
”Humanitaaristakaan apua emme enää saaneet, ja meidän oli pakko lähteä. Jatkuvan tulituksen lisäksi taloja syttyi palamaan. Kun saimme tietää ukrainalaisjoukkojen olevan lähellä, päätimme viimein paeta”, Boiko muistelee.
”En koskaan unohda näkyä kotikadulta, kun lähdimme. Tie oli täynnä tykistötulen synnyttämiä monttuja, ja sähkötolpat olivat poikki. En toivoisi vihollisellekaan sitä, mitä olen joutunut kokemaan. Voin sanoa tietäväni nyt hyvin, millaista sota on.”
Naiset kertovat, kuinka Bahmutissa matkapuhelinverkko toimi vain tietyissä paikoissa. Niille meneminen oli jatkuvan tulituksen vuoksi vaarallista, mutta välillä naiset kävivät soittamassa paikoista sukulaisilleen. He kertoivat tärkeimmän viestin, minkä pystyivät: että olivat vielä elossa.
Golubšovan mukaan soittopaikalle meneminen oli siksikin vaarallista, että venäläiset saattoivat siepata paikalle tulleita ukrainalaisia Venäjälle. Golubšovan mukaan esimerkiksi hänen ystävälleen ja tämän äidille kävi näin. Hän sai tietää asiasta vasta kuukausi myöhemmin, kun ystävä lähetti Golubšovalle viestin Venäjältä ja kertoi asiasta.
Lähtönsä jälkeen naiset ovat katsoneet tarkasti Bahmutista otettuja ukrainalaisten lennokeilla ilmasta käsin kuvattuja tiedusteluvideoita. Ne ovat kertoneet naisille karun viestin: kotitalot ovat tuhoutuneet.
”Kun lähdin Bahmutista 14. helmikuuta, jäljellä oli vain raunioituneita rakennuksia. 90 prosenttia kaikesta oli tuhoutunut”, Golubšova kertoo.
””En toivoisi vihollisellekaan sitä, mitä olen joutunut kokemaan.”
”En koskaan unohda näkyä kotikadulta, kun lähdimme”, Anna Boiko sanoo.
Naiset murtuvat, kun alkavat kertoa kaupungissa kuolleista. Boiko muistelee, kuinka ihmisiä haudattiin omakotitalojen takapihoille.
Golubšova puolestaan toteaa, ettei tämä ollut edes kamalinta. Hän sanoo pelänneensä eniten sitä, että kuolisi kadulle eikä häntä pystyttäisi hautaamaan.
”Näin, kuinka koirat söivät kadulle jääneitä ruumiita”, Golubšova sanoo.
Molemmat naiset yrittävät olla urheita ja kertovat ukrainalaista ylpeyttä tuntien, että he tulevat vielä jonain päivänä palaamaan kotikaupunkiinsa Bahmutiin, kun venäläiset on voitettu.
”Kaupungissa paljon oli kyse siellä olleista ystävistämme ja sukulaisista, joista monet ovat nyt kuolleet. Siellä ei ole mitään mihin palata, eikä siellä olisi enää mitään”, Golubšova kuitenkin sanoo surullisena.
Jos erittäin huonosti käy, naiset joutuvat pakenemaan venäläisiä vielä uudelleenkin, elleivät ukrainalaiset saa pysäytettyä Venäjää Bahmutissa.
”Pahoin pelkään, ettei Venäjä tule pysähtymään Bahmutiin, vaan tulevat vielä tännekin. Sinne meidän on vain paettava uudelleen”, Golubšova toteaa.
””Tie oli täynnä tykistötulen synnyttämiä monttuja, ja sähkötolpat olivat poikki.”
Kostjantynivkan kaduilla monet kaupunkilaisista tuntuvat jakavan pelon venäläisten tulosta Bahmutia pidemmälle.
Ihmiset jonottavat YK:n ruokajärjestön Maailman ruokaohjelman 12 kilogramman ruokapaketteja ja yrittävät selviytyä arjesta. Ruoka-apua jakavassa toimistossa on kansalaisille myös hieman ylimääräistä hyvää sodan keskelle: laatikkopinoittain marmeladia. ”Elämää tyylillä”, marmeladilaatikoiden kyljissä lukee.
Dmitri Didenko kantaa kahta ruokapakettia kotiin avustuspisteeltä.
Juomavettä jaetaan pakolaisille ja Kostjantinivkan asukkaille tarkan kirjanpidon mukaan. Yksi passinhaltija saa kaksi pulloa kerralla.
Järjestön avustuslaatikon on tullut hakemaan myös Dmitri Didenko, sodan vuoksi työttömäksi jäänyt kaasuinsinööri. Ruoka-apu ei ole Didenkon mukaan riittävästi koko perheelle, mutta auttaa selviytymisessä.
”Tietysti pelkään, että venäläiset tulevat tännekin ja että elämä muuttuu vaikeammaksi ja vaikeammaksi. Mutta olemme valmistautuneet antamaan venäläisille kunnolla selkään. Olemme valmistautuneet pahimpaan”, Didenko sanoo.
Paikoin kaupungissa ei ole vettä eikä sähköä. Pulasta ja vihollisen lähestymisestä huolimatta osa ei kuitenkaan aio lähteä kaupungista. Osa perhesyistä, osa ei periaatteesta. Joitain harvoja lapsiakin kaupungissa vielä näkee.
Avustuskeskuksessa nainen haluaa tulla puhumaan vieraalle.
”Pelkäämme, että täällä tulee tapahtumaan sama kuin Bahmutissa.”
Kaupunkilaisten uhmakkuus tulee kuitenkin kaikkialla vastaan. Kaupungin ruokatorilla lihaa ja kalaa myyvä nainen haluaa hänkin muistuttaa ukrainalaisten sisukkuudesta.
”Ellei meitä suoranaisesti pommiteta, kaikki on hyvin ja tulemme jatkamaan töitä”, nainen sanoo.
Anna Radtšenko etsii lapsilleen vaatteita hätäapujonossa Kostjantinivkassa.
Avustustyöntekijä Daria Demtšuk dokumentoi valokuvalla, että asukas on vastaanottanut ruokapaketin.