Tîrnauca / Tiraspol / Bender
Alkukevään aurinko paistaa kirkkaasti, mutta puiden oksat ovat yhä paljaat ja ilma kirpeä. Natalija Tolosenko, 62, on pukeutunut muhkeaan punaiseen toppatakkiin. Kun keskustelu siirtyy politiikkaan hän huokaa syvään.
Aihe on naisen mukaan likainen.
”Tuntuu kuin olisimme vuodessa 1937, ja valtion agenteilla olisi korvat kaikkialla”, hän naurahtaa.
Olemme maaliskuussa 2023, mutta poliittiset jännitteet ovat jälleen kiristyneet sen jälkeen, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan viime vuonna. Erityisen läsnä se on täällä Transnistriassa, Ukrainan ja Dnestrjoen väliin jäävällä, noin 200 kilometriä pitkällä ja 20 kilometriä leveällä kaistaleella.
”Meille sota on ollut poikkeuksellisen vaikea, sillä emme voi valita puoltamme. Ukrainalaiset ovat veljiämme ja venäläiset ovat veljiämme.”
Natalija Tolosenko järjestää matkailijoille perinteisiä juhlia Tîrnaucan kylän tilalla. Tulijoiden määrä laski korona-aikana, eikä ole palannut entiselleen.
Kyse ei ole pelkästä kielikuvasta. Suurimmalla osalla Transnistrian asukkaista on Venäjän, Moldovan tai Ukrainan kansalaisuus, monet perheet ovat monikansallisia.
Transnistrian oma passi – jonka kansilehteä koristavat sirppi ja vasara – ei puolestaan kelpaa matkustamiseen, sillä yksikään valtio ei tunnusta Moldovalle kuuluvaa Transnistriaa itsenäiseksi.
Tapaamme Tolosenkon Tîrnaucan kylässä, tai venäläisittäin Ternovkassa (Терновка). Hänen sisarensa järjestää moldovalaisittain koristellulla sisäpihalla tapahtumia turisteille. Itse Tolosenko vastaanottaa matkailijoita toisella, neuvostotyyliin sisustetulla tilalla.
Siskokset eivät enää puhu politiikasta välttääkseen riitelyn.
Sisko pitää hyökkäyssotaa valtavana virheenä, Tolosenko ymmärtää Venäjää. Siskoksista kolmas asui Donbasissa, kun Itä-Ukrainan sota alkoi vuonna 2014, ja on sittemmin muuttanut Venäjälle.
Yhdestä asiasta siskokset ovat Tolosenkon mukaan yksimielisiä.
”Olemme niin pahoillamme kaikkien sodasta kärsivien ihmisten vuoksi.”
Maalaistaloja Tîrnaucassa, Transnistriassa.
Natalija Tolosenko ei enää puhu siskonsa kanssa politiikasta välttääkseen riitelyn.
Ukrainan sota on herättänyt jälleen keskustelun Transnistrian asemasta. Venäjän-mielisen hallinnon johtama separatistialue julistautui itsenäiseksi vuonna 1990, jo ennen kuin Moldova itsenäistyi Neuvostoliitosta.
Kyse oli osin kieliriidasta. Transnistriassa kirjoitetaan moldovan eli romanian kieltä yhä kyrillisin kirjaimin, kun muualla Moldovassa on siirrytty latinalaisiin aakkosiin.
Nyt on pelätty, että jäätyneen konfliktin tasapaino särkyy, ja alue ajautuu uuteen sotaan. Viime keväänä Transnistriassa tapahtui useita räjähdyksiä, joiden kohteina oli valtion ja armeijan kohteita ja radiomastoja.
Viime viikkoina kauhukuvia lietsova propaganda on lisääntynyt televisiossa, Tolosenko harmittelee. Helmikuussa Venäjän puolustusministeri väitti, että Ukraina aikoo lavastaa Venäjän iskun Transnistriaan saadakseen syyn hyökätä alueelle.
Tolosenko myöntää olevansa ajoittain huolissaan mahdollisesta hyökkäyksestä.
”Mutta toisaalta, kuka tänne tulisi?” hän kysyy.
”Ukrainako? Mutta täällä on paljon ukrainalaisia pakolaisia. Vai Venäjä? Täällä on paljon Venäjän-mielisiä. Moldova? Tappamaan omia ihmisiään? Kenen pitäisi tulla tänne tappamaan ja minkä vuoksi?”
Kevään istutustöitä Tiraspolissa.
Syyskuussa 2020 pystytetty Katariina Suuren patsas ja portti Tiraspolissa.
Viimeksi Transnistriassa sodittiin ja tapettiin keväällä 1992. Sota päättyi samana kesänä Transnistrian separatisteja tukevien Venäjän joukkojen väliintuloon.
Ensimmäiselle kymmenelle taisteluissa kuolleelle on pystytetty kasvokuvin koristetut muistokivet Transnistrian pääkaupungin, Tiraspolin keskustaan.
Kivien päällä on tuoreita ruusuja, neilikoita ja tulppaaneja. Ne on tuotu maaliskuun 2. päivä, jolloin vietettiin taisteluiden alun vuosipäivää.
Tiraspolin perustajan Aleksandr Suvorovin patsas.
Muistomerkeille on tuotu kukkia Transnistrian sodan vuosipäivänä 2. maaliskuuta, päivä ennen HS:n vierailua
Neilikoita 31 vuotta sitten kuolleen sotilaan muistomerkillä Tiraspolissa.
Igor Martynjuk, 55, muutti Transnistriaan vuonna 1990. Silloin hän jäi, vaikka sota puhkesi, mutta jos niin kävisi uudelleen, hän lähtisi.
Reppu ja matkustusasiakirjat ovat valmiina. Toinen poika asuu Dubaissa.
”Mutta en voisi viedä mukana yritystäni”, Martynjuk harmittelee.
Yritys on ravintola, joka on sisustettu pieteetillä neuvostoestetiikkaa kunnioittaen. Ulko-ovella vastassa on Leninin pää, mutta Martynjuk kieltäytyy välittömästi yhteiskuvasta. Ravintolan tyylissä on kyse liiketoiminnasta, ei nostalgiasta, hän korostaa.
Itseään hän kuvailee silti neuvostokansalaiseksi: Syntynyt neuvostoajan Virossa, asunut myöhemmin Venäjällä ja Liettuassa. Monilla Transnistrian asukkaalla on samantapainen tausta, Martynjuk kertoo.
”Ja tosiasia on, että ihmiset haluavat elää Transnistriassa tunnustettuna valtiona.”
Igor Martynjuk, 55, omistaa Tiraspolissa neuvostohenkisen ravintolan. Hänen poikansa asuvat Dubaissa ja Moskovassa.
Tarjoilijana työskentelevä Valerija Tšizikova, 21, on kiinnostunut psykologiasta.
Huolestunut, tiivistää Martynjuk viime aikaiset tunnelman Tiraspolissa yhteen sanaan.
Ravintolan tarjoilija, Valerija Tšizikova, 21, arvioi, että huolta kantavat erityisesti vanhemmat ihmiset, jotka muistavat vuoden 1992. Nuoret suhtautuvat tilanteeseen kevyemmin, hän pohtii.
”Olemme Venäjän siipien suojassa”, Tšizikova Aleksandrovna sanoo. ”Niin televisiossa meille kerrotaan.”
Aluksi kuulostaa, että joulutähdin koristeltua kaitaliinaa ajatuksissaan nypräävä nuori nainen luottaa Venäjän suojeluun. Sitten hän toteaa:
”En haluaisi olla Venäjän siipien alla. Näimme mitä Ukrainalle kävi.”
Tšizikova Aleksandrovnan perhe on majoittanut kotiinsa Ukrainasta paenneen sukulaisen. Välit ovat tulehtuneet, hän kertoo. Perhe ja sukulainen eivät jaa käsitystä siitä, mitä Ukrainassa tapahtuu.
”Minä olen Ukrainan puolella”, Tšizikova Aleksandrovna hymähtää.
Myös häntä vaivaa silti Transnistrian asema valtiona, jota ei tunnusteta. Se sulkee ovia.
Ravintolan omistaja Igor Martynjuk ja tarjoilija Valerija Tšizikova ulkona ravintolan edustalla.
Takaisin Neuvostoliittoon -ravintolan sisustusta.
Aikamatka Neuvostoliittoon ei lopu, vaikka poistumme teemaravintolasta. Kulahtanutta betonia ja mahtipontisia patsaita on kaikkialla, Lenin seisoo ylväänä jalustalla Transnistrian parlamenttitalon edessä.
Transnistriaa on kutsuttu Neuvostoliiton ulkoilmamuseoksi, ja niin sitä markkinoidaan myös matkailijoille. Niin mekin pääsimme rajan yli ja ohi venäläisten sotilaiden, joita paikalliset kutsuvat rauhanturvaajiksi.
Passin väliin sai leiman sijaan kuitin, sillä epävaltion puumerkki tekisi passista käyttökelvottoman. Poistuttava on ennen iltayhtätoista.
Transnistrian parlamenttitalon edustalla Tiraspolissa on valtava Leninin patsas.
Transnistrian parlamenttitalon sisäänkäynneillä tekstit on kirjoitettu romanian, ukrainan ja venäjän kielillä
Tiraspolin keskustan äänimaisemaa hallitsee katusoittajan sähkökitara, mutta ohikulkijat kiiruhtavat askeliaan, kun heiltä yrittää kysyä politiikasta ja turvallisuudesta. Lastenrattaita työntävä 37-vuotias sairaanhoitaja, Marija, kuitenkin pysähtyy.
”Transnistria haluaa olla Moldovasta itsenäinen alue”, myös hän toteaa.
Marija on ylpeä Transnistrian vihanneksista ja hedelmistä, ja haluaa korostaa, että paikalliset ovat avoimia, ja elävät hyvin. 14-kuukautinen lapsi kurkkii vaunuista.
Sairaanhoitaja uskoo, että Venäjä suojelee Transnistriaa, mikäli Moldovasta tai Ukrainasta hyökättäisiin separatistialueelle.
Marijan mukaan sotilaallisen uhkan Transnistrialle muodostavat Moldova ja Ukrainan Odessa, joka sijaitsee noin 100 kilometrin päässä Tiraspolista. Hän luottaa kuitenkin siihen, että Venäjä suojelisi Transnistriaa tarpeen vaatiessa.
”Olemme Venäjän siipien alla.”
Matkustajia johdinbussissa Benderissä.
Saman mielipiteen jakaa suurin osa ihmisistä, jotka suostuvat puhumaan Transnistrian asemasta. He sanovat toivovansa kansainvälistä tunnustusta alueelle, ja luottavansa Venäjän sotilaisiin.
Näin ajattelee myös ruokakauppaa Benderissä pitävä Karolina, 43. Hän on iltakävelyllä miehensä Viktor Nikolajevin, 39, ja tyttäriensä Viktorian, 7, ja Varvaran, 4, kanssa.
Transnistria jää pääosin Dnestrin itärannan ja Ukrainan väliin, mutta Bender eli Tiginha on osa separatistialuetta, vaikka se sijaitsee joen länsirannalla. Kaupungin ympärille on rakennettu vallihautoja ja linnoitus.
Lähellä on Transnistrian raja-asema, jolla vartioivat poliisit ja Venäjän sotilaat. Lisää sotilaita on Dnestrjoen ylittävällä sillalla.
Tiraspol on Dnestrjoen varrella.
Myös Karolina ja Viktor Nikolajev kertovat, että suurin osa perheen ystävistä on Venäjän-mielisiä. Myös he haluavat tulevaisuudelta yhteistyötä Venäjän kanssa, vaikka Viktorilla on pelkkä Moldovan kansalaisuus.
Moskova toivottaa Transnistrian tervetulleemmaksi kuin Bryssel tai edes Chișinău, he uskovat.
”Kuka meitä muka odottaa Euroopan yhteisössä?” Karolina kysyy.
Nikolajevin perhe: Karolina, Viktor, Viktoria ja Varvara ulkoilemassa Benderin linnoituksella.
Transnistrian separatistihallinto ilmoitti viime keväänä haluavansa olla osa Venäjää. Se on toistanut saman näkemyksen useasti aiemminkin, ja Krimin pakkoliitos vuonna 2014 herätti toiveita siitä, että Transnistria voisi olla seuraava.
Vuoden 2006 laittomassa kansanäänestyksessä murskaenemmistö Transnistrian asukkaista äänesti haluavansa osaksi Venäjää.
Toistaiseksi Venäjä ei kuitenkaan tunnusta edes Transnistrian itsenäisyyttä, vaikka se on suututtanut Moldovan perustamalla separatistialueelle konsulaatin.
Toistaiseksi Transnistrian ovat tunnustaneet vain Abhasia, Etelä-Ossetia ja Artsakhin tasavalta eli entinen Vuoristo-Karabah. Niiden liput liehuvat Tiraspolissa, mutta niistä yksikään ei ole valtio.
Kaksi ensimmäistä ovat Georgian separatistialueita, viimeinen kuuluu YK:n mukaan Azerbaidžanille.
Benderin linnoitus ilta-auringossa.
Venäjän niin kutsuttujen rauhanturvaajien asemapaikka Benderissä Dnestrin kupeessa.
Puolan-vierailullaan Yhdysvaltain presidentti Joe Biden vakuutteli Moldovan huolestuneille johtajille tukevansa maan alueellista koskemattomuutta.
Tîrnaucassa asuvan Natalija Tolosenkon mielestä keskustelu Moldovan alueellisesta itsemääräämisoikeudesta on kuitenkin myöhässä. Moldovan nykyjohto haluaisi poistaa Venäjän joukot Transnistriasta, mutta Tolosenko uskoo, että teko voisi vaarantaa alueen vakauden.
”Venäjän rauhanturvaajat eivät enää tule Venäjältä, vaan he ovat käytännössä paikallisia. Heillä on täällä perheet ja heihin luotetaan”, hän sanoo.
Tulevaisuudelle Tolosenkolla on kolme toivetta, joiden välillä Transnistriassa ei nähdä ristiriitaa.
”Haluan rauhanomaisen tulevaisuuden yhdessä venäläisten kanssa. Haluamme auttaa ukrainalaisia ja olla ystäviä Venäjän kanssa.”
Natalija Tolosenko siskonsa tilan pihalla.
Oikaisu 6.3. kello 14.45: Odessan ja Tiraspolin välinen etäisyys on noin 100 kilometriä, ei noin 220 kilometriä, kuten jutussa aiemmin virheellisesti väitettiin.