Heräsin lauantaiaamuna ja pakkauduin ystävieni kanssa autoon. Lähdimme Harkovan keskustasta Izjumiin.
Izjum on kaupunki Harkovan alueella. Jo isoisoäitini asui siellä, sitten isoäitini ja äitini. Vietin Izjumissa lapsena kaikki kesäni.
Minulle Izjum oli piiloleikkejä ja mansikkamaa isoäitini mökillä. Joki, kalamatkoja isoisän kanssa, sieniretkiä metsään. Yritys taivutella isoäiti ostamaan vielä yksi jäätelö. Kissanpentuja ja lintuja.
Päästäkseni lapsuuden ja lempeän Izjumin muistikuviin minun on kahlattava läpi sen hirvittävän hetteikön, joka nykyinen Izjum on.
Ajomatka Izjumiin ystävien seurassa.
Kaupunki sellaisena kuin se nyt näyttäytyy.
Kiivaat taistelut puhkesivat Izjumissa maaliskuussa 2022. Jo silloin liikenneyhteydet räjäytettiin ja tuhottiin.
Maaliskuun jälkeen ihmiset asuivat enimmäkseen kellareissa ilman sähköä, vettä tai lämmitystä. Kohta kaupunkia pommitettiin tauotta.
Huhtikuussa Venäjä miehitti Izjumin.
Syyskuussa Ukrainan asevoimat vapauttivat kaupungin. Silloin tuli esiin asioita, jotka synnyttivät uuden kauhun aallon.
Tuska, kauhu ja helvetti pyörivät yhtenä vyyhtinä mielessä, kun yrittää kertoa, mitä Izjumissa tapahtui miehityksen aikana. On rauhoitettava aivot, jotka kieltäytyvät sijoittamasta Izjumin viimeisen vuoden aikaisia tapahtumia lapsuuden, hellyyden ja huolettomuuden kartalle.
Menetettyjä koteja.
Tapetit ovat valahtaneet alas isovanhempieni asunnossa, joka on pommitetussa talossa.
En ollut käynyt Izjumissa sitten ajan ennen sotaa. Isovanhempani ja sukulaiseni lähtivät heti, kun venäläisten täysimittainen hyökkäys alkoi.
Ystävieni Vasilisa ja Ruslana taas ovat työskennelleen täällä vapaaehtoisina koko ajan. Ensimmäisten sotakuukausien aikana he toivat ruokaa jatkuvan pommituksen alla eläneille ihmisille. Nyt he auttavat alueilla, jotka on vapautettu miehityksestä.
Asukkaat kokoontuvat vapaaehtoisten kutsumina.
Ruoka-auto parkkeeraa ja avautuu.
Yksi heidän projekteistaan on ruoka-auto. Se on pyörillä kulkeva keittiö, jolla he ajavat miehityksestä vapautuneisiin kyliin. Vasilisa kutsuu autoa ”taikarekaksi”, koska sen saapuessa kyliin ihmisten ilme muuttuu. Aivan äsken he puhuivat vain siitä, mistä hakea suojaa pommituksilta. Nyt he ovat alkaneet puhua tulevaisuudesta ja uutisista sekä vaihtaa tietoja suunnitelmistaan.
Joidenkin kylien asukkaat näkevät pitkästä aikaa valoa ruoka-auton saapuessa. Monista kylistä puuttuvat yhä sähkö, vesi ja kaasu, koska ei ole olemassa mitään tapaa korjata näiden peruspalveluiden tuhottuja verkostoja. Kaikkialla on miinoja.
Kun Vasilisa kertoi minulle ruoka-autostaan ja sen hyödyistä ihmisille, pyysin päästä mukaan. Se oli mahdollisuus palauttaa ajatuksiin jotakin kaunista tästä kaupungista.
Tulimme henkilöautolla ruoka-auton kanssa samaan aikaan. Oli aikaa katsella ympärille. Isovanhempieni asunto oli osin tuhoutunut.
Mutta sen näkeminen oli kummallisella tavalla huojentavaa. Siinä hetkessä konkretisoitui, mikä on tärkeintä: he pääsivät pois, he ovat elossa.
Äitini koulun urheilukentän sisäänkäynti.
Yllä olevassa kuvassa on äitini koulu. Sen vieressä kasvoi mulperipuu, josta lapsena söin marjoja ystäväni Mashan kanssa. Ihan lähellä on viisikerroksinen asuintalo, jossa äitini luokkatoveri asui.
Koulu on tuhoutunut. Vain ulkoseinät ovat jäljellä. Ikkunat ovat säpäleinä ja voit nähdä taivaan niiden tyhjistä aukoista.
Haljennut talo.
Koulun viisikerroksinen naapuritalo on uusi ”kuuma kohde” medialle. Venäläiset osuivat siihen lentopommilla ja nyt talo on haljennut kahtia. Sen keskellä on ammottava aukko.
Tämän talon kellarissa äitini luokkatoverin perhe neljässä sukupolvessa kuoli räjähdyksen vaikutuksiin. Uhreja olivat äitini luokkatoveri miehineen, hänen äitinsä, vävynsä ja kaksi lastenlastaan.
Kun parkkeeraamme ruoka-auton kaupungin keskusaukiolle, kokit aloittavat työnsä. He jakavat hotdogeja ja kaatavat kuumaa teetä.
Hodareita sodassa.
Auton takana on talo, jonka ikkunat ovat rikki ja jonka seinässä on ammottava aukko. Vanhahko mies lähestyy meitä ja sanoo hymyille: ”Tämä on minun taloni. Täällä minä asun. Nyt olen kuitenkin muuttanut erään ystäväni luokse, koska on kylmä eikä lämmitys toimi. Mutta kevät saapuu – ja minä palaan kotiin.”
Yksinäinen koira haluaisi osansa ruuasta.
Kulkukoiran jää kerjäämään ruuasta osaansa, kun lähdemme Ruslanin ja Vasilisan kanssa Kremjanetsiin, kalkkikivikukkuloille kaupungin ulkopuolella. Täällä törmään jälleen kuiluun, joka on avautunut lapsuudenmuistojeni ja Venäjän Izjumissa järjestämien kauhujen välille.
Näiltä kukkuloilta aukeaa suurenmoinen näköala joelle ja tammimetsikköön, ja auringonlaskut täällä kilpailevat maailman kauneimpien näkymien sarjassa.
Izjumin miehityksen aikana siviilit kapusivat mäelle saadakseen kännykkäyhteyden ja sanoakseen lähimmilleen tämän sodan kolme tärkeintä sanaa: ”Me olemme elossa.”
He sanoivat sanat, jos ehtivät. Monien aika ei riittänyt puheluun. Venäläiset ampuivat heidät niille sijoilleen.
Kalkkikivikukkulalla.
Kukkuloiden juurella.
Minun Izjumini. Täällä juoksentelin lapsena, söin vihreitä aprikooseja ja yritin käynnistää ensimmäisen yritykseni: myin kolme ämpäriä mulperipuun marjoja kaupan rappusilla ja ostin rahoilla kasettisoittimen. Täällä minun äitini juoksenteli lapsena ja ammuskeli ritsalla naapuripihan poikia ja täällä isovanhempani vilkuilivat ujosti toisiaan ensimmäistä kertaa tanssikerhossa.
Ei täällä ollut natseja, biologisten aseiden tukikohtia eikä Bandera-leirejä.
Nyt täällä on kidutettu ja tapettu ihmisiä ilman mitään syytä, logiikkaa tai tarkoitusta. Puolet kaupungista tuhottiin ja yli 400 väkivaltaisen kuoleman kohdannutta ihmistä haudattiin joukkohautaan.
Neljä sukupolvea minun perhettäni kasvoi täällä.
Täällä neljä sukupolvea toisesta perheestä tapettiin huhtikuussa 2022 yhdellä ainoalla lentopommi-iskulla.
Kellari, johon ihmiset jäivät.
Nelivuotias Katya isoäidin ottamassa kuvassa.
Iso Katya katsoo lentopommin tekemää kraateria.
Pikku Katya sulkee silmät ja yrittää muistaa mulperipuun, pionit, kissanpennut. Ihmiset, rakkauden.
Täällä Ukrainassa -sarjaan kirjoittavat ja kuvaavat harkovalainen Ekaterina ”Katya” Pereverzeva, kiovalainen Kateryna Tyhnenko ja Donbas Frontliner -nettimedian kuvaaja Andri Dubtšak, joka kiertää etulinjassa ja selustassa. Tuotanto: Tuija Pallaste / HS