Lontoo
Suomalaisen huippuravintolan Lontoon-valloitus oli lässähtää heti ensimmäisenä iltana Britannian EU-eron eli brexitin takia.
Lontoossa kahden viikon pop up -ravintolan avannut Finnjävel-ravintola halusi tarjoilla osana maistelumenuaan suomalaisia verilettuja. Brexit-byrokratian takia veren tuonti EU:sta Britanniaan olisi ollut kuitenkin ylivoimaisen vaikeaa.
Ravintola päätti turvautua paikalliseen vereen, mutta sitä ei ollutkaan niin vain saatavilla. Sitten suhteilla löytyi englantilainen maatila ja sieltä sika, mutta sikaa ei ollutkaan teurastettu ajoissa.
Tuoretta verta saatiin lopulta aasialaistuotteita myyvästä lontoolaiskaupasta. Mutta veri oli vääränlaista.
”Siinä oli etikkahappoa, eikä veri hyytynyt. Letut olivat kuin purkkaa. Resepti piti panna uusiksi”, kertoi ravintoloitsija Timo Linnamäki maanantaina.
Ravintoloitsija-kokki Timo Linnamäki (oik.) ja The Helsinki Distilling Companyn Kai Kilpinen isännöivät media-illallisia Lontoossa, kun Finnjävel avasi väliaikaisravintolansa.
Michelin-tähditetty ravintoloitsija-keittiömestari Tommi Tuominen joutui huhkimaan lontoolaisen putiikkihotellin keittiössä verilettujensa kanssa pitkälle avauspäivän iltapäivään asti.
Lopulta resepti natsasi vähän ennen kuin lontoolaisten ruokatoimittajien kutsuvierasjoukko marssi paikalle maistelemaan.
”Mmm, hyviä. Vähän niin kuin kreppejä”, tuumi brittiläisen luksusmatkailulehden toimittaja veriletuista ja puolukoista.
Veri ruoanlaitossa ei ole sinänsä Britteinsaarilla vierasta. Sian- tai naudanveri on olennainen ainesosa paikallisessa mustassamakkarassa (black pudding).
Tuominen päässee palaamaan alkuperäisreseptiinsä pian kunhan vaan englantilaissika ehtii teuraalle.
Näillä illallisilla sai ja piti valokuvata. Brittitoimittajat söivät lettulautasensa puhtaiksi kuvattuaan ensin lettunsa.
Finnjävelin pitkään valmisteltu Lontoon-vierailu löysi kahden viikon asemapaikkansa Como-luksusketjun The Halkin -putiikkihotellista. Hotelli sijaitsee Belgravian hienostokaupunginosassa suurlähetystöjen naapurissa.
Maistelumenu maksaa 130 puntaa eli noin 150 euroa. Siihen kuuluu kuusi ruokalajia sekä alku- ja välinapopalat. Linnamäen mukaan varauksia on koossa jo kolmisen sataa, ja lisää odotellaan.
Finnjävelin kantava idea on ollut kehittää perinteisestä ja aliarvostetusta suomalaisesta kotiruoasta korkeatasoista niin sanottua fine dining -ravintolaruokaa. Mutta miten tämä toimii Suomen ulkopuolella, jossa syöjillä ei ole henkilökohtaista ruokasuhdetta karjalanpiirakkaan, kanaviillokkiin, maksalaatikkoon ja lihapiirakkaan?
Ainakin maanantai-illan pressi-illallisen perusteella oikein hyvin. Mutta siinä missä suomalaissyöjä ihastelee vieraannäköisen karjalanpiirakan oikeanlaista eli tuttua makua, pitää ei-suomalaisen syöjän löytää tyydytyksensä muualta.
Mahdollisen tyydytyksen lähteitä on kaksi.
Yksi: Ruoan maku ja ulkonäkö (ilman taustatietoja).
Kaksi: Ruoan tarina.
Ruoan mausta ei kukaan brittivieraista ainakaan ääneen lausunut moitteen sanaa. Sen sijaan kuului tyytyväistä maiskutusta. Eräs tosin jätti perunavellin väliin, koska ei kuulemma pidä perunamuusista. Toinen sen sijaan löysi juuri perunavellistä suosikkinsa.
Tarina on kuitenkin se, joka tehoaa kaikkiin.
Yleisö näytti nauttivan etenkin kertomuksesta, jonka mukaan Finnjävelin kanaviillokki perustuu vihattuun kouluruokaan, jonka suomalaisoppilaat äänestivät pois kouluruokamenulta. Ja kouluruoka, sehän on ollut Suomessa maksutonta jo 1940-luvun lopulta lähtien.
”Olisi kelvannut minulle koulussa”, totesi lähellä istunut brittitoimittaja kanaviilokista.
(Itse en valitettavasti pystynyt tarjoamaan pöytäkumppaneille tarkempia tietoja kouluviillokkikapinasta, koska omien muistojeni mukaan kanaviillokki oli nimenomaan pidettyä kouluruokaa, eikä viime vuosituhannen koululaisilla ollut edes sananvaltaa tarjoiluun.)
Finnjävelin tulkinta kanaviillokista miellytti brittivieraita.
Pidettyjä ruokatarinoita ovat myös kaikki ne mitkä liittyvät Suomessa suosittuun sienestämiseen ja marjastamiseen sekä jokamiehenoikeuksiin.
Monelle britille on käsittämätöntä, että kuka tahansa voi mennä Suomessa lähes mihin tahansa metsään poimimaan tatteja ja mustikoita. Eräs kutsuvieras intoutui kertomaan, kuinka joku joutui Englannissa poliisin kanssa tekemisiin kerättyään hieman sammalta.
Brittivieraille ei sen sijaan tietenkään avaudu se, miksi Iittalan punatarraisista Ultima Thule -lasimaljoista tarjoiltu lasimestarinkala huvittaa (tai sykähdyttää tai ärsyttää) suomalaista. Huomiota keräsi sen sijaan show-henkinen viininkaatelu noin metrinmittaisilla suomalaisilla käsintehdyillä viinikarahveilla.
Lasimestarinlohta lasimaljassa punaisine i-tarroineen.
Finnjävelin väliaikaisravintolan mediailta sattui samaksi päiväksi kun Suomi julistettiin jo kuudetta kertaa peräkkäin maailman onnellisimmaksi maaksi.
Tämä herätti tietysti pöytäkeskustelun siitä, että miksi ihmeessä suomalaiset ovat niin onnellisia. Onko se luottamus? Onko se tasa-arvo? Onko se reiluus? Onko se yhteiskunnan suhteellinen homogeenisuus? Vai onko se luonto ja tila?
Vai ehkä sittenkin ruoka?
Yksi sanaton tulkinta suomalaisesta vähäeleisestä onnellisuudesta saatiin, kun keittiömestari Tuominen tuli vieraiden joukkoon brittitoimittajien jututettavaksi urakan päätteeksi.
Tuomisesta tuli mieleen vanha englantilainen sanonta: kylmäpäinen kuin kurkku (cool as a cucumber). Ensimmäisen päivän työt ohi. Huomenna uudelleen.