Baarimikko valmisti cocktailia Altum-ravintolassa, joka roikkuu nosturista Venezuelan pääkaupungin Caracasin yllä.

Luksusta kurjuuden keskellä

Venezuela koki kaikkien aikojen romahduksen. Ulkomaille pakeni jopa seitsemän miljoonaa ihmistä. Pula on ohi ja väkeä palannut kotiin, mutta kuilu köyhien ja rikkaiden välillä on entistä syvempi.


| Päivitetty

Caracas, Venezuela

Nyt juhlitaan!

Tarjoilijat keinuttavat lantioitaan ja taputtavat käsiään yhteen. Kaiuttimista pauhaa hyvän mielen hymni, Pharrell Williamsin Happy. Asiakkaat hurraavat pöydissään.

Hard Rock Cafe on amerikkalaisen popkulttuurin ja kapitalismin symboleja. Se sulki äskettäin ravintolansa Helsingissä mutta avasi uuden tänne Caracasiin, Venezuelan pääkaupunkiin.

Pitää melkein nipistää itseään.

Tällaistakin löytyy Venezuelasta, vaikka maata johtava sosialistipuolue on takertunut valtaan epärehdein ottein ja saanut niskaansa kansainväliset pakotteet. Vaikka maan talous karahti melko äskettäin kaikkien aikojen haaksirikkoon.

Perustarvikepulaa ja hyperinflaatiota pakeni ulkomaille jopa seitsemän miljoonaa venezuelalaista, yli viidesosa kansakunnasta.

Venezuela ei ole toipunut, kaukana siitä. Mutta osa kansasta elää taas ihan niin kuin ennenkin – ellei jopa leveämmin.

Venezuelassa lakisääteinen minimipalkka on 130 bolívaria eli noin viisi euroa kuukaudessa. Näin on esimerkiksi suurella osalla maan tärkeimmän yrityksen, valtion öljy-yhtiön työntekijöistä. Maan keskipalkkakaan ei päätä huimaa: se on selvitysten mukaan noin 160 euroa.

Silti Hard Rock Cafen hinnat ovat kuin missä tahansa länsimaassa. Pääruoat maksavat euroissa tai dollareissa muutaman kympin.

Ravintola on lauantai-iltana lähes täynnä.

”Ehkä vain 20 prosentilla kansasta on mahdollisuus elää näin”, Salvatore Scala sanoo.

Se luku lienee roimasti yläkanttiin.

Daniel Suárez (vas.), Nicole Fernández, yliopistosta valmistunut Salvatore Scala nuorempi, Alessandro Scala, isä Salvatore Scala, äiti Jacqueline Iborra ja Belen Mayo juhlivat Caracasin uudessa Hard Rock Cafessa.

Scala on perheineen juhlistamassa poikansa valmistumista yliopistosta tiedotusopin maisteriksi. Paikka on melko täynnä.

”Meillä on asemaa, mutta tajuamme elävämme toisessa todellisuudessa”, Scala myöntää.

Hän ei kerro, mistä italialaistaustaisen perheen vauraus on peräisin.

Myöhemmin samana iltana nosturi hilaa toistakymmentä asiakasta 50 metrin korkeuteen Caracasin valojen ylle. Illallinen Altum-ravintolassa maksaa 140 Yhdysvaltain dollaria eli noin 28 kertaa vähimmäiskuukausipalkan.

”Tämä on yläluokkainen alue, mutta muualla kaupungissa on syvää köyhyyttä. Niin on kylläkin aina ollut”, keski-ikäinen Fernando Garces sanoo nosturiravintolassa Altamiran kaupunginosassa.

”Talous toimii niin hullulla tavalla, että sitä ei ymmärrä kukaan.”

Fernando Garces (oik.) ja Patricia Gomes saivat mansikat kuohuviinilasiensa pohjalle Altum-nosturiravintolassa Caracasin yllä.

Tuotepula kosketti myös rikkaita. Viime aikoina köyhyys on vähentynyt, mutta silti Venezuelasta on tullut koko maailman epätasa-arvoisimpia maita, kertoi venezuelalaisen Andrés Bellon katolisen yliopiston tutkimus, joka tehtiin heinä–elokuussa 2022.

Valuutta on jakanut kansan kahtia. Yksityisellä sektorilla palkat maksetaanYhdysvaltain dollareina mutta julkisella puolella Venezuelan bolívareina. Lähes kaikki kaupankäynti tapahtuu nykyään dollareina. Kaupassa vaihtorahat dollareista saa tosin herkästi bolívareina.

Bolívareissa maksettavat palkat ovat inflaation vuoksi menettäneet ostovoimansa, ja useista rahauudistuksista huolimatta julkisen puolen ja syrjäseutujen työntekijöistä on tullut rutiköyhiä, vaikka he olisivat ennen eläneet mukavan keskiluokkaista elämää ja palkka pysynyt paperilla samana.

Enemmistön todellisuus paljastuu, kun nousee laakson pohjalta Caracasin keskustasta kaupungin laitamille. Moottoritien varresta ylärinteeseen kohoaa Antímanon asuinalue, jonka pienet sementti- ja kivitalot näyttävät pääosin asukkaiden itse rakentamilta.

Leonardo Guerrero, 35, elättää neljän lapsen perhettään moottoripyörätaksinkuljettajana. Heidän talonsa vaikuttaa keskeneräiseltä, mutta asia ei olekaan niin. He vain eivät ole tehneet seiniinsä minkäänlaisia pintatöitä.

Guerrero painaa yötöitä, yleensä iltayhdeksästä vähintään aamukahdeksaan. Hän laskeutuu ajokillaan aina keskustaan, mutta kilpailu kyytipalveluista on niin kovaa, että hän kertoo saavansa yön aikana usein vain yhden asiakkaan, joskus ei yhtään.

Guerreron perheeseen kuuluvat Daineli, 5, isä-Leonardo, 35, Jesús, 7, Leomar, 8, poika-Leonardo, 10 ja äiti Yaileth Rodríguez, 35.

”Kaikilla ei ole dollareita. Tai sitten matkan hinta olisi viisi dollaria mutta asiakas sanoo, että hänellä on vain kolme dollaria. Otan sen, koska muuten en saa mitään.”

Kun Guerreron perheelle toteaa, että keskustan trendiravintoloissa moni ajattelee Venezuelan olojen kohentuvan nopeasti, he ovat eri mieltä.

”Ei kokonaisuudessaan. Vaikka saisikin rahaa kasaan eikä asioita tarvitse enää jonottaa, ongelma on joka ikisen aterian kalleus. Pitää valikoida. Jos syö, ei pese vaatteita”, Guerreron puoliso Yaileth Rodríguez, 29, sanoo.

Kauppahallissakin tuotteiden hinnat on merkitty Yhdysvaltain dollareina, ja ne ovat melko lailla vauraiden maiden tasoa.

Dollari vaihtoi omistajaa kauppahallissa Caracasissa.

Itsevaltainen presidentti Nicolás Maduro ylpeilee talouskasvulla ja köyhyyden vähentymisellä ja syyttää ongelmista pakotteita. Rodríguezin mielestä tämä on paksua, sillä kaikki näkevät, että hallituksen jäsenet ja heidän lähipiirinsä kylpevät rahassa. Eliitin korruptiosta puhuvat täällä oikeastaan kaikki.

Politiikantutkijat arvelevat Maduron käyttävän kaikki tarvittavat keinot varmistaakseen voittonsa ensi vuoden presidentinvaaleissa. Oppositiopuolueiden kaavailemasta yhteisehdokkaasta ole vielä tietoa, mutta Guerrero ja Rodríguez tietävät jo äänestävänsä muutoksen puolesta.

Maduron alaisuudessa Venezuela on käynyt läpi maailman lähihistorian pahimman rauhan ajan romahduksen.

Öljyllä vaurastunut maa oli elänyt vuosikausia yli varojensa. Valtiojohto uskoi öljytulojen loputtomuuteen ja rahoitti suurhankkeita velkarahalla.

Kaikki valui alas viemäristä, kun öljyn hinta puolittui viime vuosikymmenen puolivälissä eivätkä vallanpitäjät olleet ohjanneet lihavien vuosien tuloja säästöön vaan lähipiirinsä taskuihin.

”Chávez ikuisesti”, vannoo juliste Caracasissa.

Sukelluksen kruunasi öljyinfrastruktuurin rappeutuminen silkan laiminlyönnin ja epäpätevyyden takia. Edesmenneen Hugo Chávezin ja hänen seuraajansa Maduron hallinto nimitti valtion öljy-yhtiön johtoon lähipiiriään ja kenraaleja alan oikeiden ammattilaisten sijaan.

Niinpä öljytuotantokin hiipui, ja Venezuelan tulovirta tyrehtyi tipoiksi. Päälle tulivat pakotteet, joita länsimaat asettivat Maduron sortotoimien ja näytösvaalien takia.

Talouden rakentuminen öljyn ympärille tarkoitti, että Venezuela ei juuri tuottanut esimerkiksi ruokaa. Kaikki tuli ulkomailta. Siksi kriisi johti hyödykepulaan.

”Vuonna 2016 saatoin jonottaa ruokakauppaan yli 24 tuntia ja jäädä silti tyhjin käsin”, muistelee Isabel Peña, 39, kauppahallissa Caracasissa.

Hallinto yritti helpottaa tilannetta hintasäätelyllä, mutta se ajoi perustarvikkeetkin mustaan pörssiin. Ryöstely teki Caracasista maailman väkivaltaisimpia kaupunkeja. Sen kadut tyhjenivät, koska niillä ei uskaltanut liikkua ja harvalla edes oli töitä, mihin mennä.

Nyt kaikki tämä on toisin. Jonot ovat historiaa ja hyllyt täynnä. Ruuhkat täyttävät taas kadut. Caracasissa voisi viettää shoppailuloman pelkkien luksusbrändien parissa.

Lompakkoakin uskaltaa kantaa mukana, kunhan tietää välttää huonompia alueita.

Chevrolet Corvette myytävänä Las Mercedesin alueella Caracasissa.

Pula-ajan päättyminen on osaltaan vaikuttanut siihen, että pieni siivu seitsemästä miljoonasta paenneesta on palannut. Kuinka moni, sitä ei tiedä kukaan.

Suurin osa lähteneistä, jopa pari miljoonaa, asettui naapurimaa Kolumbiaan.

Yksi heistä on Krisbelly Márquez, 20, joka kantaa seitsenkuista Davianys-tytärtään sateenvarjoilla katetulla Linares-kujalla Caracasin vanhassakaupungissa.

Márquez asui välillä Valleduparissa, heti rajan takana Kolumbiassa. Hän kertoo yrittäneensä löytää kunnon töitä mutta palanneensa, koska koki kolumbialaisten suhtautuvan kaikkiin venezuelalaisiin naisiin kuin prostituoituihin.

Krisbelly Márquez ja Davianys-vauva olivat juhlimassa kolme vuotta täyttävää Mariangeli Gonzálezia (3. vas.). Päivänsankarin isä Orlando González kertoi selvinneensä pulavuosista syömällä paljon mangoja. ”Nyt kaikki on paremmin, Jumalan kiitos. Voimme viettää syntymäpäiviä.”

Ihan kuin sata kiloa olisi nostettu harteilta.

Niin Yasneidy Raga, 26, kuvailee rajanylitystä takaisin kotimaahan Venezuelaan puoli vuotta sitten.

”Miten hyvä onkaan olla omassa maassaan.”

Raga ja hänen kumppaninsa Mauricio Parra pakenivat Venezuelan perustarvikepulaa neljä ja puoli vuotta sitten.

”Ruoka ei ollut kallista, mutta sitä ei ollut”, Parra sanoo.

Lisätuskaa tuotti rokotteiden, vaippojen ja maidon puute, koska heidän tyttärensä Samantha Parra oli tuolloin vasta yksivuotias. Tarina on tyypillinen, sillä moni aikuinen olisi sietänyt kitkuttelua kotikulmilla yksin mutta omien lasten ahdinko oli liikaa.

Yasneidy Raga käytti jogurttia geelinkorvikkeena tyttärensä Samantha Parran hiuksiin.

Parran täti ja muutakin sukua oli ennalta Kolumbian pääkaupungissa Bogotássa. Pakeneva perhe muutti ensin tädin nurkkiin ja vuokrasi sitten oman asunnon.

Parra, 31, kertoo, että suunnitelma oli yksinkertainen: ”Työskennellä, ansaita ja säästää, jotta voisimme joskus palata.”

Aluksi kaikki sujuikin hyvin, vaikka venezuelalaisia työnhakijoita oli enemmän kuin kolumbialaisilla oli tarjota töitä.

Venezuelassa Parra oli ansainnut hitsaajana 20 dollaria kuussa. Hän suhteuttaa palkkaansa mainitsemalla, että lähdön aikaan sadan vauvanvaipan paketti maksoi 10 dollaria.

Kolumbiassa hän sai ruokakuljetusten lastaustöistä 350–400 dollaria kuussa. Paperilla muutos vaikuttaa mahtavalta, mutta totuus oli monimutkaisempi.

”Venezuelassa on tottunut siihen, etteivät palvelut – vesi, kaasu, sähkö, internet – maksa oikein mitään. Mutta jos Kolumbiassa ei saa vakaata työtä, elämä muuttuu mahdottomaksi”, Parra sanoo.

Parra oli suuren Bavaria-panimoyhtiön palkkalistoilla, kun työt loppuivat kuin seinään. Se seinä oli koronaviruspandemia.

”Ensin irtisanottiin venezuelalaiset ja muut siirtolaiset, vaikka kyllä paljon kolumbialaisiakin irtisanottiin.”

YK arvioi, että 150 000 venezuelalaista palasi muista Latinalaisen Amerikan maista pandemian seurauksena. Parra oli 3–4 kuukautta työttömänä. Sen jälkeen hän raapi kasaan pennosia ruokalähettinä ja Raga kiertävänä savukemyyjänä kärryineen.

Siitä ei tullut mitään.

Parra ja Raga häädettiin asunnostaan maksamatta jääneiden vuokrien takia. Raga ja tytär majailivat ystävän nurkissa, Parra pari päivää jopa kadulla.

”Sitten siskoni puoliso soitti minulle ja kertoi, että hänellä olisi tarjota minulle töitä täällä Venezuelassa”, Parra kertoo.

Hän työskentelee rakenteiden läpivalaisijana muutaman sadan dollarin kuukausipalkalla.

”Jotkut ansaitsevat nykyään jopa 2 000 dollaria kuussa”, hän päivittelee.

Nyt perhe rakentaa omaa taloa. Heillä on varaa ostaa materiaaleja pikkuhiljaa. Valmistumista odotellessa he asuvat tässä Parran äidin talossa, joka on rakennettu sementtitiilistä. Sisäpinnat on tasoitettu laastilla. Kattona on peltiä ilman mitään välirakennetta. Talous on sentään vesi- ja viemäriverkossa.

Talossa asuvat kolmihenkisen perheen ja Parran äidin lisäksi Parran pikkuveli. Jaloissa juoksevat koira ja kissa.

Yasneidy Raga (vas.), Samantha Parra ja Mauricio Parra pakenivat Venezuelan romahdusta Kolumbiaan mutta palasivat kotiin.

Talo on El Junquiton lähiössä vuorenrinteillä, parikymmentä kilometriä Caracasin kantakaupungin länsipuolella. Sinne ajetaan kolmen vartin matka tietä, joka mutkittelee vuorenharjalle ja sitten laskeutuu, niin että Caracas takana katoaa näkyvistä. Tienvarsilla lojuu paljon rikkinäisiä autoja.

Täällä ei tunnu, että elämä Venezuelassa olisi selvästi paranemassa.

Parra ja Raga haluaisivat pysyä kotimaassaan, ja saman mielipiteen huudahtaa kysyttäessä heidän tyttärensäkin, mutta perheellä ei ole paljon luottoa kehitykseen.

He sanovat olevansa poliittisesti neutraaleja, eivät siis kannata eivätkä vastusta Maduroa. Silti Parra sanoo, että valtiojohto on käyttänyt kansainvälisiä pakotteita tekosyynä hallinnon ja koko maan rapautumiselle.

”Maamme kärsii. Siitä tulee koko ajan enemmän niin kuin Kuuba.”

Yksi on perheelle selvää: Toiste he eivät pakene etsimään onneaan muualta Latinalaisesta Amerikasta.

”Se ei kannata. Jos lähtisimme, lähtisimme Yhdysvaltoihin tai Eurooppaan”, Parra sanoo.

”Kauas.”

Havainnot ja haastattelut Venezuelasta ovat koonneet HS:n valokuvaaja Juhani Niiranen ja paikallinen avustaja, koska toimittaja Tommi Hannula käännytettiin Venezuelan rajalta. Voit lukea asiasta lisää matkan ensimmäisestä jutusta:

Lue lisää: Romahtanut valtio voisi viedä venäläisen öljyn vallan, mutta pelkkä matka sinne on jotain täysin poikkeuksellista

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat