Tämä viikkoa alkoi Kiovassa niin, että maanantaina aamuyöllä taivas värjäytyi punaiseksi. Valo säkenöi kaikkialla.
Sota ei ole vähään aikaan tullut pääkaupungissa iholle. On näyttänyt siltä kuin osa kiovalaisista olisi lähes unohtanut sen. Ihmiset nauttivat ulkoilmasta, tekevät töitä, käyvät koulua.
Sitten tuli tämä kummallinen valoilmiö taivaalle.
Se ei ollut räjähdys, ei ainakaan ihmisen aiheuttama. Auringossa oli tapahtunut hiukkaspurkaus, joka näkyi meillä revontulina. Hyvin erikoista täällä. Ilmiöstä otetut kuvat olivat upeita, uutiset olivat alkuviikosta täynnä niitä.
En silti voinut olla ajattelematta: mitä odottamatonta nyt tapahtuu? Leiskuva taivas. Lopullinen tuho? Miltä tämä näyttää maan itäosissa niissä paikoissa, joissa taistelut ovat läsnä kokoa ajan?
Tiedän, että revontuliin on liittynyt paljon taikauskoa. Pohjoismaissa niihin kuuluu oma mytologiansa.
Kuka tietää, ehkä meidän slaavilaiset pakanaesi-isämme viestittivät meille – mutta me tiedämme jo, ettei kaikki ole hyvin.
Kävelin maanantaina päivällä kaupungilla ja otin nämä kuvat. Kiovassa ei ole sitä sotatunnelmaa kuin vuosi sitten. Jopa liikenneruuhkia syntyy.
Maanatai 24. huhtikuuta. Kaunis kevätpäivä kiovalaisessa puistossa.
Ruuhkan tapainen Kiovassa.
Koiria ulkoilutetaan kuten ennen.
Puut kukkivat.
Toisaalla maassa soditaan, me elämme jonkinlaisessa rauhassa. Se tuntuu väärältä, ja olen huolissani siitä, että unohdamme sodan.
Ihmiset spekuloivat sillä, alkaako vastahyökkäys. Milloin, millaisena?
Lue lisää: Käihkö Stoltenbergin Ukraina-puheista: ”Jos usko loppuu, myös tuki loppuu nopeasti”
Minä mietin, että sen on alettava. Sen on oltava menestyksekäs. Ei meillä ole muuten mitään toivoa.
Hautausmaalla sotaan saa nopeasti tuntuman täällä Kiovassakin: on niin paljon tuoreita hautoja. Kauheaa katsoa, kuinka nuoria kuolleet ovat: pääasiassa 20–45-vuotiaita.
Jotkut hautausmaat ovat niin täynnä, että yhtään sotilasta ei enää mahdu haudattavaksi.
Viime viikkojen hirvittävimmän hetken koin kännykkäni äärellä. Näin lopulta videot, jotka levisivät sosiaalisessa mediassa ja joista uutiset puhuivat ulkomaillakin – ne, joissa venäläissotilaiden näytetään mestaavan ukrainalaisia. Hirvittäviä rikoksia.
Lue lisää: ”Venäjä on pahempi kuin Isis” – Kaksi mestausvideota leviää sosiaalisessa mediassa
Lue lisää: Norjaan paennut venäläinen palkkasotilas: Mestausvideo on Wagnerin tuotantoa
Yksi video näyttää kuin venäläiset katkaisisivat pään elävältä ukrainalaiselta.
Toisessa ukrainalainen ammutaan sen jälkeen kun hän on sanonut ”Slava Ukraini”.
Vapisin katsoessani. Tämä oli tietenkin tarkoituskin. Ne ovat propagandaa, niitä tehdään jossakin aivan tarkoituksella. Vaikka Ukraina televisio ei tällaista näytä, videot leviävät netissä, ja me kaikki puhumme niistä.
Tarkoitus on levittää epätoivoa, huolta, toivottomuutta.
Luin venäläisestä mielipidemittauksesta, jonka mukaan enemmistö Venäjällä kannattaa tätä sotaa. Mielipidemittauksen lukujen todenmukaisuudesta ei tietenkään tiedä, mutta minun on silti vaikea sisäistää asiaa. Miksi ihmiset kannattavat sotaa ja kansanmurhaa 2000-luvulla? Miksi he mitätöivät meidän ihmisarvomme ja oikeutemme? Mitä meidän pitäisi ajatella heistä? Tämä ei ole enää vain Putinin sota.
Kun näkee videoita, joissa venäläisten raakuus ukrainalaisia kohtaan viedään käsittämättömälle tasolle, on vaikea pitäytyä pelkässä rationaalisessa kyselyssä.
Maailman on reagoitava. Tämän on loputtava.
Ukrainaa puolustavat sotilaat maksavat hirvittävän hinnan siitä, että pystyn kävelemään Kiovassa töihin ja pysähdyn matkalla maitokahville.
Arki päättyi tällä viikolla siihen, että Kiovan taivas jylisi taas. Perjantain yöllä tänne kohdistettiin iskuja ensimmäistä kertaa yli 50 päivään. Ilmapuolustus tuhosi venäläisiä ohjuksia, kiovalaiset pysyivät hengissä. Muualla maassa iskuihin kuoli taas lisää siviilejä, lapsiakin.
Täällä Ukrainassa -sarjaan kirjoittavat ja kuvaavat harkovalainen Ekaterina ”Katya” Pereverzeva, kiovalainen Kateryna Tyhnenko ja Donbas Frontliner -nettimedian kuvaaja Andri Dubtšak, joka kiertää etulinjassa ja selustassa. Tuotanto: Tuija Pallaste / HS