Halle
Keväällä belgialainen Hallen kaupunki menee muutamaksi viikoksi sekaisin, ja syy on sinivioletti pieni kukka.
Hyacinthoides non-scripta eli englanninsinililja on yksittäisenä kortena vaatimaton, mutta Hallessa sijaitsevassa Hallerbosin metsässä se kasvaa sinisinä mattoina pyökkien alla.
Kukkien sesonki alkaa huhtikuun puolivälissä ja loppuu toukokuun alkupäivinä. Otollisin aika on silloin, kun pyökeissä ei vielä ole lehtiä ja valo lankeaa maahan vapaasti. Eli juuri nyt, vielä hetken.
Englanninsinililja on monivuotinen sipulikasvi, jota myös viljellään koristekasvina. Laji esiintyy luonnossa Britanniassa, Belgiassa, Hollannissa, Ranskassa ja Espanjassa.
Ohikiitävän hetken taika johtaa metsäturismiin ja ihmismassoihin, sillä Halle on vain parinkymmenen kilometrin päässä Belgian suurimmasta metropolista Brysselistä.
Viime vuosina metsä on vetänyt puoleensa entistä enemmän, koska kuvauksellinen metsä näyttää hyvältä sosiaalisessa mediassa. Hallerbosin luonnonsuojelualue on alkanut periä maksua, jos metsää käytetään taustana kaupallisissa kuvauksissa.
”Viime vuonna täällä kävi 50 000–60 000 ihmistä sesongin aikana. Kollegani on kertonut, että yhtenä vuonna joukko turisteja lensi Etelä-Koreasta Brysseliin aamulla, kävi varta vasten Hallerbosissa ja lähti illalla pois”, kertoo päivystävä metsänvartija Thomas Boonen.
”Tänään on tosi hiljaista. Joskus meidän on pakko sulkea pysäköintipaikat ruuhkien takia.”
Metsänvartija Thomas Boonenin mukaan kukat lakastuvat heti, kun pyökkeihin tulevat lehdet.
Olemme tulleet Hallerbosiin lauantaina, joka alkoi sään puolesta lupaavasti. Brysselin alueelle tyypillisesti tilanne vaihtui kuin leikaten, ja nyt tihuuttaa. Tarvomme pysäköintipaikalta kohti kukkakeskittymiä kymmenien muiden sadetta pelkäämättömien kanssa.
Brysselistä Pariisiin menevän moottoritien äänet kuuluvat syvälle metsään.
Polut litsahtelevat sään ja ihmisjoukon takia, ja onnellisimmilta näyttävät pahoin rapaantuneet koirat. Vastaan juoksee numeroituja ihmisiä: metsässä on meneillään juoksutapahtuma Hyacintenjogging, jossa tarjolla ovat seitsemän, 14:n ja 21 kilometrin matkat.
Kun englanninsinililjoja alkaa näkyä, alkavat myös lippusiimat, joita on Boonenin mukaan vedetty metsään 23 kilometrin matkalta. Metsän keskelle meneminen on ankarasti kielletty.
”En tiedä saako täällä juoda olutta, mutta ajattelin, että miksi ei saisi”, puolalaismies selittää avattu Jupiler-tölkki kädessään. Hän viittilöi metsään päin, heittäytyy runolliseksi.
”On kuin taivas olisi laskeutunut maan päälle.”
Hallerbosin pääväylä.
Brysseliläiset Greg Moens (vas.) ja Alice Tranchant lähtivät lauantaikävelylle Hallerbosiin tyttärensä Maxin sekä vieraidensa Cécile ja Henri Olliverin kanssa. Tranchant ei ollut aiemmin käynyt Hallerbosissa eikä ollut varustautunut polkujen mutaisuuteen.
Metsistä tuli monelle belgialaiselle henkireikä koronaviruspandemian aikana, ja niiden arvo ehkä ymmärrettiin paremmin, metsänvartija Boonen sanoo.
Belgian suurin yksittäinen metsä on Brysselin vierestä alkava 4 400 hehtaarin Forêt de Soignes, jota sanotaan Brysselin vihreiksi keuhkoiksi. Se ehdittiin 1600-luvulla hakata melkein matalaksi rakentamisen ja lämmityksen tarpeisiin, ja yli puolet alkuperäisestä 11 000 hehtaarin pinta-alasta raivattiin pelloiksi ja tonteiksi.
Myös Hallerbosin pinta-ala on noin puolet alkuperäisestä. Hallerbos koki kovia ensimmäisessä maailmansodassa, kun saksalaismiehittäjä lähes tuhosi metsän kaatamalla kaikki isot puut. Vuoden 1929 jälkeen metsä siirtyi Belgian valtiolle, joka aloitti kiireen vilkkaa istutukset.
Suurin osa Hallerbosista on nykyisin Flanderin eli Belgian pohjoisen, pääosin hollanninkielisen alueen hoidossa. Se on viime vuosina ostanut ympäröiviä peltoja ja palauttanut niitä metsäksi.
Brysselin lähimetsissä pääroolissa on virkistyskäyttö, ja hakkuut ovat hyvin rajallisia.
Ja virkistyskäyttökin on pääosin sitä mitä teemme nyt Hallerbosissa – eli kävelemme merkityillä poluilla ja huokailemme luonnon ihmettä.
Esimerkiksi Hallerbosissa ja Soignesin metsässä sienten keruu on kielletty, ja koska jokamiehenoikeutta ei tunneta, yksityismetsissä sienestykseen ja marjastukseen tarvitsee maanomistajan luvan. Valtion ja kuntien omistamissa metsissä poiminta omaan käyttöön sallitaan, mutta osa kunnista antaa luvan vain oman kunnan asukkaille.
Brysseliläinen Pierre Guillaume ja hänen Japanista kotoisin oleva ystävänsä Yuko väistävät pyöräilijää. ”Belgialaiset ovat pyöräilijäkansaa, ja usein viikonloppuisin käyn ajeluilla Soignesin metsässä. Mutta siellä ei ole näin paljon englanninsinililjoja. Tämä metsä on meille erityinen paikka”, Guillaume sanoo.
