Historian käänteet tiivistyvät usein yksittäisiin hetkiin. Sellainen hetki taisi olla keskiviikkona, kun presidentti Sauli Niinistö johdatti punaista mattoa pitkin Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyin kunniavartioston eteen.
Siinä Nato-maa Suomi otti juhlallisesti vastaan Venäjän kanssa sotaa käyvän maan johtajan.
Presidenttejä katsoessa mieleen tulivat ne monet kerrat 2000-luvun alusta lähtien, kun kunniavieraana Suomessa oli Venäjän Vladimir Putin.
Sitä ei nähdä enää koskaan.
Zelenskyin vierailu Helsingissä saattoi potuttaa Putinia. Kremlissä ei ole aikoihin vihattu ketään Suomessa vieraillutta valtionpäämiestä yhtä paljon kuin Zelenskyiä nyt. Edellisen kerran ehkä silloin, kun Mannerheim otti vastaan Hitlerin 4. kesäkuuta 1942.
Zelenskyin vierailu oli uuden aikakauden tapahtuma: Nato-Suomen ensimmäinen maailmanpoliittinen merkkihetki.
Miksi Suomeen? suomalaiset kyselivät.
Juuri siksi, että Suomi on nyt Nato-maa. Ja siksi, että Ukraina haluaa olla myös.
Suomen taival Pohjois-Atlantin puolustusliiton jäseneksi oli lopulta nopea ja sujuva. Mielikuvaksi saattoi jäädä, että sotilasliittoon pääsee helposti.
Ukraina tietää toisin. Se on halunnut Natoon jo 15 vuotta – paljon pidempään kuin Suomi ehti haluta.
Suomen Nato-optio – mahdollisuus haluttaessa hakea jäsenyyttä – kirjattiin ensi kertaa hallitusohjelmaan vuonna 2007 Matti Vanhasen (kesk) toisen hallituksen aloittaessa.
Ukraina oli silloin jo päättänyt, että se haluaa Natoon.
Naton laajentuminen oli esillä sotilasliiton huippukokouksessa Bukarestissa vuonna 2008. Kokouksessa Nato kutsui jäsenneuvotteluihin Kroatian ja Albanian. Yhdysvaltain presidentti George W. Bush ajoi voimakkaasti myös Ukrainan ja Georgian jäsenyyksiä.
Ajatusta tukivat muun muassa Baltian maat. Ne olivat liittyneet Natoon vuonna 2004 selkeällä ajatuksella: Venäjän naapurissa pitää tehdä omat ratkaisut tai muuten Venäjä tulee ja tekee omansa.
Bukarestin kokouksen ajan henkeä kuvasti se, että paikalle oli kutsuttu myös Putin.
Myös Venäjän Vladimir Putin oli kutsuttu Nato-kokoukseen Bukarestissa huhtikuussa 2008. Yhdysvaltain presidentti George W. Bush ajoi kokouksessa Ukrainan Nato-jäsenyyttä.
Hänen kanssaan hyvää suhdetta vaalivat etenkin Saksan liittokansleri Angela Merkel ja Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy. Saksa ja Ranska asettuivat vastustamaan Ukrainan ja Georgian Nato-jäsenyyttä.
”Aika ei ole kypsä”, Merkel perusteli.
Bukarestissa Ukrainalle ja Georgialle kuitenkin luvattiin, että jonain päivänä niistä tulee Naton jäseniä. Lupaus ei koskaan konkretisoitunut seuraaviksi askeliksi, kuten kutsuiksi jäsenneuvotteluihin.
Tyhjästä lupauksesta tuli kohtalokas.
Bukarestin kokous oli huhtikuussa 2008. Neljä kuukautta myöhemmin Venäjä hyökkäsi Georgiaan. Ja vuonna 2014 Ukrainaan. Ja vuonna 2022 vielä suuremmalla voimalla.
Huhtikuussa 2022 Zelenskyi vieraili Butšassa, jossa Venäjän sotilaat olivat juuri kiduttaneet ja raiskanneet. Zelenskyi muistutti Bukarestin Nato-kokouksen seurauksista:
”Kutsun rouva Merkelin ja herra Sarkozyn tulemaan Butšaan katsomaan, mihin 14 vuoden myönnytyspolitiikka Venäjää kohtaan on johtanut.”
Zelenskyin katkera kommentti oli toki ymmärrettävä. Se oli kuitenkin osoitteleva. Ukrainan Nato-jäsenyys ei jäänyt toteutumatta pelkästään länsijohtajien haluttomuuden vuoksi.
Nato-jäsenyyttä ajoi Ukrainassa presidentti Viktor Juštšenko. Hänet syrjäytti vuoden 2010 vaaleissa Viktor Janukovytš, joka painoi jarrua.
Ukrainaa houkuteltiin tuolloin kahteen eri suuntaan. Euroopan unioni tarjosi ”assosiaatiosopimusta” eli tullien poistoa ja muutenkin helpompaa kaupankäyntiä. Venäjä tyrkytti omaa taloussopimustaan, joka tarjosi halpaa maakaasua ja lainanantoa.
Janukovytš hylkäsi EU-sopimuksen syksyllä 2013. Se johti kansalaisten suurmielenosoituksiin. Protestoijat kannattivat länsisuuntausta ja vastustivat korruptiota. Parlamentti syrjäytti Janukovytšin, ja tämä häipyi Venäjälle.
Venäjä käytti sekasortoa sotilaallisesti hyväkseen. Se miehitti Krimin niemimaan ja Ukrainan itäosia. Konflikti jämähti ja pysyi.
Niin Venäjä jäädytti Ukrainan mahdollisuuden liittoutua länteen.
Nato ei sääntöjensä mukaan voi ottaa jäsenekseen sotaa käyvää maata. Eikä länsimaissa otettu tosissaan Venäjän laajenemispyrkimyksiä, vaikka se oli vallannut alueita naapurimaastaan
Kuvaava oli Joe Bidenin vierailu Kiovaan huhtikuussa 2014. Hän toimi silloin Yhdysvaltain presidentti Barack Obaman varapresidenttinä. Ukrainalaiset tyrmistyivät, kun Biden kertoi, että Yhdysvallat ei voi kovinkaan paljon tukea heitä aseellisesti.
”Emme enää ajattele kylmä sodan tavoin”, Biden sanoi. Mutta Putin ajatteli.
Nyt Biden näkee asiat toisin ja johtaa aseavun toimittamista Ukrainalle. Hänkään ei kuitenkaan kannata Ukrainan ottamista Natoon juuri nyt. Eikä millään muullakaan jäsenmaalla ole halua liikkeisiin, jotka veisivät ne sotimaan suoraan Venäjää vastaan.
Naton 31 jäsenmaan joukossa on kahdenlaista porukkaa. Venäjän rajanaapureille jäsenyydessä on kyse olemassaoloa uhkaavan uhan torjumisesta. Näissä maissa, lopulta Suomessakin, on päätelty, että on kuuluttava sotilasliittoon saadakseen elää rauhassa.
Toisille Nato-maille uhka ei ole välitön. Esimerkiksi Espanjalle, Hollannille tai Pohjois-Makedonialle. Niille Nato-jäsenyys on enemmänkin tapa olla mukana länsimaisten demokratioiden yhteistyössä.
”Ukrainan oma Nato-optio on nyt illuusio.
Suomi sai lopulta lunastettua Nato-optionsa. Mutta läheltä piti. Jos Ukraina ei vuosi sitten olisi pysäyttänyt Venäjän suurhyökkäystä, koko Euroopan tilanne olisi toinen. Natoon ei olisi rohjettu ottaa uusia jäseniä.
Ukraina siis piti tien auki Suomelle.
Ukrainan oma Nato-optio on nyt illuusio: Naton oven sanotaan olevan auki, mutta kiinni se näyttää olevan.
Miksi siis Zelenskyi tuli Suomeen puhumaan maansa Nato-jäsenyydestä?
Zelenskyi tietää, että sota voi kestää vielä vuosia. Nato-jäsenyys ei voi toteutua juuri nyt, mutta kunnes se aika koittaa, tarvitaan väliaikainen sopimus.
Zelenskyi haluaa sitoa lännen tukemaan Ukrainaa tavalla, joka kestää vaihtuvia johtajia, uusia Venäjän-mielistelijöitä, sotaväsymystä ja rahanmenoa arvostelevia äänestäjiä.
Käytännössä se voi tarkoittaa länsimaiden takuita aseiden ja talousavun antamisesta ja sitoumusta Ukrainan ottamisesta Natoon heti, kun sota on ohi.
Eli toimia, jotka lopulta vievät Bukarestin lupauksia eteenpäin.
Oikaisu 5.5. klo 12.20: Mannerheim otti vastaan Hitlerin 4. kesäkuuta 1942, eikä 3. kesäkuuta, kuten jutussa aiemmin virheellisesti mainittiin.