Kun Ukraina onnistui keväällä valtaamaan takaisin Venäjän miehittämiä alueita, perheidensä luo saatiin myös palautettua 17 lasta, jotka Venäjä oli syksyllä siirtänyt Krimille.
Yksi näistä lapsista oli 16-vuotias hersonilainen Saša Mazur. Useimmat Venäjälle siirretyt lapset sijoitettiin erityisille lastenleireille, mutta autismikirjolla oleva Saša vietti puoli vuotta psykiatrisessa hoito- ja sisäoppilaitoksessa Simferopolissa.
Sašan vanhemmat saivat tietää pojan ”evakuoinnista” Telegram-viestipalvelun kautta. Evakuointi oli Venäjän viranomaisten käyttämä sana siirrosta.
Sašan äiti Olga Mazur kertoi Vjorstka-julkaisulle, kuinka hänen poikansa päätyi Krimille ja kuinka hänet saatiin takaisin perheensä luo kahdeksan kuukautta myöhemmin. Lehden luvalla Meduza julkaisee artikkelin kokonaisuudessaan.
Olga Mazur kertoo:
”Vanhin poikani Saša on 16-vuotias. Hän on autismikirjolla. Hän ei puhu eikä pysty olemaan paikallaan. Saša on asunut yhdeksänvuotiaasta asti vammaisten lasten sisäoppilaitoksessa Oleškyssa, joka sijaitsee Dneprjoen etelärannalla aivan Hersonia vastapäätä. Se on tällä hetkellä Venäjän miehittämää aluetta.
Minä ja mieheni emme koskaan ajatelleet, että poikamme asuisi muualla kuin kotona. Saša aloittikin koulunkäynnin Hersonissa erityiskoulussa, jossa hän sai henkilökohtaista ohjausta. Hersonissa päätettiin kuitenkin leikata tällaisen koulutuksen tarjontaa. Meille ehdotettiin Oleškyn sisäoppilaitosta. Siellä työskentelevä kaukainen sukulaisemme kertoi, että laitoksessa suhtaudutaan lapsiin hyvin ja heille on tarjolla erityisohjelmia. Päätimme kokeilla. Olin hyvilläni siitä, että laitos on niin lähellä: pääsimme pojan luo vain ajamalla Antonivkan sillan yli.
Niin Saša siis muutti sisäoppilaitokseen. Haimme hänet pariksi päiväksi kotiin noin kerran kuukaudessa. Suunnittelimme, että keväällä 2022 etsimme maalta, metsän läheltä talon, johon otamme myös Sašan asumaan ja sisustamme hänelle mukavan huoneen. Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat 24. helmikuuta.”
”Sodan vuoksi Saša jäi Oleškyyn – ja me vanhemmat Hersoniin. Sotatoimien alettua sisäoppilaitoksessa alkoi olla vaikeuksia ruoan ja lääkkeiden saannissa, ja laitosta tuettiin vapaaehtoisvoimin. Minäkin yritin tehdä oman osani auttaakseni lapsia, edes Sašan ryhmää: leivoin sämpylöitä ja toimitin vapaaehtoisten välityksellä makeisia ja hedelmiä.
Heinäkuun lopussa Ukrainan armeija räjäytti Antonivkan sillan. Siinä katkesi reittimme Sašan luo. Samaan aikaan venäläiset asettivat sisäoppilaitokseen oman johtajansa, johon emme päässeet tutustumaan. Emme saaneet yhteyttä myöskään laitoksen muihin työntekijöihin. He eivät olleet meihin yhteydessä aiempaan tapaan. Onnistuin puhumaan vain yhden opettajan kanssa. Hän oli lähtenyt pois Oleškysta, mutta entiset kollegat olivat ylimalkaisesti sanoneet hänelle, että laitoksessa on kaikki kunnossa.”
””Sukulaiset kieltäytyivät auttamasta poliittisten erimielisyyksien takia.”
”Marraskuussa luin eräältä Telegram-kanavalta, että minun poikani, samoin kuin muita lapsia, oli viety pois maasta. Postauksessa oli listattu 12 lapsen nimet, joukossa myös Saša. Sen mukaan hänet oli viety Simferopoliin psykiatriseen sairaalaan. Yritin haalia lisätietoja ja soittelin muiden lasten vanhemmille, mutta kenelläkään ei ollut mitään käsitystä lasten kohtalosta. Kaksi päivää myöhemmin meiltä katkaistiin sähköt, joten kaikki yhteydenpito kävi mahdottomaksi.
Muistikuvani niistä päivistä ovat hämäriä, kuljin kuin unessa. Selvisin päivästä – hyvä juttu. Heräsin seuraavana aamuna – vielä parempi. Olimme Hersonissa koko miehityksen ajan, aina kaupungin vapauttamiseen asti. Kaksi viikkoa miehityksen päättymisen jälkeen matkustimme Ternopiliin, sillä silloin alkoi ammuskelu ja oli hyvin turvatonta.
Koko ajan yritin kysellä tutuilta opettajilta Sašan tilanteesta ja pyysin heitä olemaan yhteydessä ukrainalaisiin vapaaehtoistyöntekijöihin. Mutta turhaan. Nekin lapset, jotka pystyvät kommunikoimaan sanallisesti ja joilla oli käytettävissään mobiililaite, lähettivät vain mitäänsanomattomia, lyhyitä viestejä. Esimerkiksi: ”Olemme Venäjällä.” Venäjä on iso maa!
Minulla on sukulaisia Krimillä, Simferopolissakin. Pyysin heitä hankkimaan edes jotain tietoa tästä psykiatrisesta sairaalasta, vaikka käymään siellä ja kysymään Sašasta. He kuitenkin kieltäytyivät auttamasta poliittisten erimielisyyksien takia. He sanoivat, että Hersonissa on kaikki hyvin, kukaan ei ammu ja venäläiset muka vapauttivat meidät.”
””Ensimmäinen ajatukseni oli: Pääsenkö sieltä takaisin?”
”Vuodenvaihteeseen mennessä en ollut saanut mitään konkreettista tietoa. Olin masentunut. Vietin uuttavuotta miettien, että äitini on miehitetyssä Kah’ovkassa ja poikani ties missä.
Hieman ennen Hersonista lähtöämme kävin yhden keskustelun, joka uskoakseni auttoi meitä saamaan poikamme takaisin.
Kun kaupunki vapautettiin miehityksestä, pystyin palaamaan joksikin aikaa työhöni postiin. Sinne tuli Ukrainan varapääministeri Iryna Vereštšuk. Kysyin häneltä Sašaan ja evakuoituun sisäoppilaitokseen liittyviä kysymyksiä. Hieman myöhemmin luokseni tuli Save Ukraine -järjestön edustajia.
Minulle kerrottiin, että poikani on vammaisten lasten sisäoppilaitoksessa lähellä Simferopolia. Järjestön edustajat lupasivat auttaa minua saamaan poikani takaisin, jos vain uskaltaisin matkustaa Krimille.
Ensimmäinen ajatukseni oli: Pääsenkö sieltä takaisin? Jotkut ihmiset olivat menettäneet kaikki yhteydet läheisiinsä heti näiden poistuttua Hersonista. Ja minulla on toinenkin poika, joka tarvitsee minua kovasti, ja myös eläkeläisäitini tarvitsee apuani. Järjestön edustajat kuitenkin rauhoittelivat minua.
Venäjän miehityshallinto siirsi busseilla lapsia Hersonista Oleškyyn lokakuun lopulla ennen kuin Ukrainan joukot vapauttivat kaupungin. Bussin kyljessä lukee ”Lapsia”.
Haalimme kokoon rahat pikapassia varten. Se maksoi minulle 1700 hryvniaa (noin 41 euroa), ja se on suuri summa, sillä elämme nykyään noin 2000 hryvnialla (noin 48 eurolla) kuukaudessa. Kun asiakirjat olivat kunnossa, lähdin yhdessä muiden äitien kanssa lapsia hakemaan. Matka oli pitkä.”
””Meidät kaikki vietiin odotushuoneeseen FSB-väen kuulusteluun.”
”Matkustimme junalla Puolaan ja sieltä linjataksilla Valko-Venäjälle Brestiin. Sieltä matka jatkui Minskiin, mistä lensimme Moskovaan. Passintarkastuksesta meidät kaikki vietiin odotushuoneeseen FSB-väen kuulusteluun.
Minulta kysyttiin ensimmäiseksi, mitä mieltä olen siitä, että Ukrainassa nimetään katuja uudelleen esimerkiksi Stepan Banderan kunniaksi. Vastasin, että pidän sitä rahanpesuna. Pelkäsin varmaan sanovani jotain, mikä ei miellyttäisi kuulustelijoita.
Puhelimemme kerättiin ja vietiin tarkastettaviksi. Kuulustelijoiden tukena oli käsittääkseni it-asiantuntijoita. Kun sain puhelimeni takaisin, huomasin, että bluetooth oli kytketty päälle. Puhelimesta oli varmaankin ladattu tietoja. Meitä oli varoitettu tällaisesta, joten olimme matkan varrella poistaneet puhelimistamme kaiken mahdollisen.
Olimme lentokentällä yhteensä kuusi tuntia. Emme juurikaan puhuneet keskenämme siitä, mitä tapahtui. Kaikki me äidit ajattelimme vain sitä, kuinka pääsisimme mahdollisimman pian lastemme kanssa takaisin kotiin. Kaikki keskustelumme koskivat lapsia. Lapset, lapset, lapset...”
””Olin hyvilläni, että Saša päätyi juuri sinne.”
”Rostovissa tapasimme vapaaehtoistyöntekijän, jonka oli määrä auttaa minua saamaan Saša taas luokseni. Poikani on erittäin aktiivinen, joten oli vaikea ennakoida, kuinka hän reagoisi tapaamiseen. Vietimme yhden yön Anapan rantakaupungissa ja jatkoimme sieltä matkaamme Krimille. Muut äidit hakivat lapsensa leireiltä, minä suuntasin ainoana kohti Belogorski-laitosta, joka sijaitsee puolen tunnin ajomatkan päässä Simferopolista.
Meidät otti vastaan laitoksen varajohtaja, mutta hän pyysi meitä odottamaan varsinaista johtajaa, joka ainoana voisi luovuttaa lapsen. Puolen tunnin kuluttua minun asiakirjani tarkistettiin ja minulle annettiin Sašan paperit sekä hänen matkalla tarvitsemansa lääkkeet. Ja siinä kaikki – hyvää matkaa!”
”Tietääkseni Belogorsk-laitoksessa oli seitsemän muutakin Oleškysta tuotua henkilöä. Laitoksen olosuhteet vaikuttivat minusta ihanteellisilta. Olin hyvilläni, että Saša päätyi juuri sinne. Näin alueella liikuntapaikkoja ja keinuja. Keinuminen on Sašan lempipuuhaa. En tiedä, onko laitoksessa ollut erityistä kuntoutusohjelmaa autismikirjon lapsille, eikä mieleeni tullut kysyä asiasta.
Hersonista evakuoituja ihmisiä siirrettiin Oleškyyn myös lautoilla. Kuva lauttamatkustajia saapumassa Oleškyyn 22. lokakuuta.
Poika tunnisti minut, kun tapasimme. Hän ojensi kätensä ja alkoi vetää minua kohti ovea. En osaa sanoa, mistä tämä reaktio kertoo. Hänen toimiaan on välillä vaikea tulkita. Mutta kun kävimme häntä katsomassa Oleškyn laitoksessa, istuimme välillä keinuissa puolikin tuntia, ennen kuin hän lakkasi työntämästä minua kauemmas luotaan ja otti kontaktia. Täällä kontakti syntyi heti. Äitinä ilahduin siitä suuresti.
Myöhemmin minulle kerrottiin, että laitokseen tultuaan Saša ei ollut suostunut syömään kahteen viikkoon. Pelästyneet työntekijät veivät hänet sairaalaan – eihän lapsi voi olla niin kauan syömättä. Vähitellen asiat kuitenkin alkoivat sujua.”
””Tullessaan hän oli ollut alipainoinen ja makuuhaavoissa.”
”Sain Belogorsk-laitoksesta raportin, jossa kerrottiin, missä kunnossa Saša oli sinne tullessaan. Kävi ilmi, että hän oli tullessaan alipainoinen ja makuuhaavoissa. Tämä hätkähdytti minua, sillä Saša on erittäin aktiivinen eikä juuri koskaan istu tai makaa paikallaan. Voin vain kuvitella, mitä Oleškyssa on neljän viimeisen kuukauden aikana tapahtunut. Ellen olisi saanut raporttia, en olisi koskaan saanut tietää asiasta – Sašahan ei puhu.
Mietin usein, mitä on tapahtunut muille Oleškyn lapsille, liikuntakyvyttömille tai pyörätuolia käyttäville. Kaikilla heistä ei ole perhettä – kuka heidät on ottanut, millaisissa oloissa he nyt elävät? Minun tietojeni mukaan lapsia siirrettiin kolmessa erässä. Kahdessa ensimmäisessä kuljetuksessa vietiin yhteensä 36 henkilöä Krimille, ja loput päätyivät Skadovskiin Hersonin alueen eteläosaan. Yhteensä siirrettiin satakunta henkilöä, mutta tarkkaa määrää en tiedä. Joukossa oli pyörätuolia käyttäviä, vuodepotilaita, autismikirjolla olevia sekä lapsia, joilla on Downin oireyhtymä. Se oli hyvin monimuotoinen sisäoppilaitos.”
””Mitä ikinä tapahtuukin, Saša pysyy luonamme.”
”Paluumatka kulki Anapan, Donin Rostovin ja Minskin kautta. Hengähdin helpotuksesta vasta, kun ylitimme Ukrainan rajan. Silloin tunsin, ettei minun enää tarvitse pelätä, kukaan ei halua minulle pahaa.
Saša suoriutui matkasta hyvin. Vasta viimeisessä rajanylityspisteessä hän hermostui ja alkoi huutaa ja tempoilla. Vapaaehtoistyöntekijä auttoi pitelemään häntä. Kiovassa meitä oli vastassa joukko toimittajia, mutta Saša jäi autoon, sillä en halunnut hänen pelästyvän väenpaljoutta. Pari päivää myöhemmin mieheni tuli hakemaan meidät Kiovasta. Olin matkalla näyttänyt Sašalle kuvia isästä, ja poika selvästikin tunnisti hänet. Hän ilahtui ja hymyili kuvia nähdessään.
Asumme tällä hetkellä Ternopilissä [Länsi-Ukrainassa]. Saša on pysyvästi luonamme. Lähistöllä olisi erityislapsille tarkoitettu sisäoppilaitos, mutta emme edes harkitse Sašan sijoittamista sinne kaiken sen jälkeen, mitä olemme kokeneet. Mitä ikinä tapahtuukin, Saša pysyy luonamme – vaikka elämä on välillä raskastakin. Saša käy esimerkiksi nukkumaan iltayhdeksältä ja herää aamuyöllä kello kolme eikä nuku enää sen jälkeen. Ja kun hän ei nuku, kukaan muukaan ei nuku. Hän viheltelee, leikkii ja kiskoo meitä ylös sängystä auttamaan wc-käynneillä.”
””Toivumme vähitellen.”
Nuorempi poikamme Vova on ajatellut, että Saša on tähän asti ollut koulussa. Hän itse asiassa pelkää veljeään, sillä Saša saattaa välillä satuttaa häntä tönäisemällä tai lyömällä. Vova ei nukahda, jos Saša on hereillä. Hän vain makaa sängyssään odottamassa. Uskon, että tilanne rahoittuu ajan myötä, mutta nyt on näin. Toivumme vähitellen kaikesta tapahtuneesta.
Äitinä ajattelen, että ellei Sašaa olisi siirretty, hän ei välttämättä eläisi enää. Hän olisi voinut kuolla kaltoinkohteluun venäläisten käsiin joutuneessa laitoksessa tai sotatoimien uhrina.
Minun Sašalleni ei tehty mitään pahaa. Mutta lain näkökulmasta kyseessä oli varkaus, koska ei pystytty järjestämään vihreää käytävää ja viemään lapsia turvaan aiemmin.
Psykologien mukaan koteihinsa palanneet lapset pystyvät normaalisti puhumaan kokemastaan aikaisintaan kolmen viikon kuluttua, šokin hellitettyä. Minun poikani ei pysty puhumaan sanaakaan.”
Näkymä Ternopilin kaupunkiin kesällä 2022.
Vjorstkalle alkuperäisen jutun kirjottanut Anna Ryžkova. Meduzalla on Vjorstkan lupa myös julkaisuun Helsingin Sanomissa. Käännös Miia Santalahti / Delingua. Tuotanto: Tuija Pallaste / HS.