Nukuin porraskäytävässä viime viikolla ensimmäistä kertaa sitten maaliskuun 2022. Koko Ukraina on ollut Venäjän hyökkäyksen kohteena kahden viime viikon ajan, ja iskut on tehty enimmäkseen öiseen aikaan, joten emme ole saaneet nukutuksi kunnolla.
Herään siis päivään valmiiksi väsyneenä. Liikaa stressiä, liikaa väsymystä, liikaa hermostuneisuutta.
Toukokuun alussa kaikki täällä puhuivat miehittämättömästä lennokista, joka osui Kremliin toukokuun 3. päivänä. Saattoiko se olla meidän lennokkimme? Kaikki jäi arvailujen varaan. Mutta sen näin omin silmin, että toukokuun 4. päivänä Kiovaan ilmaantui venäläinen lennokki. Olin kuvaamassa somevideota ystäväni kanssa, kun päidemme päälle taivaalle ilmestyi musta piste. Ilmeisesti se oli tiedustelulennokki, joka tutki kaupungin ilmapuolustusta.
Miksi päättelin niin? Lennokki lensi päiväsaikaan ja oli siis täysin näkyvissä. Tavallaan fiksua heitä, että he pyrkivät löytämään ilmapuolustuksen asemia. Mutta meidän onneksemme ilmatorjuntajärjestelmiä voidaan siirtää, ja niin myös tehtiin.
Monet ihmiset kuvasivat lennokin lentoa ja postasivat videoitaan julki.
Minäkin videoin, sillä puhelin sattui olemaan kädessäni – voitte havaita kuvasta hämmennykseni. Hitto soikoon, mitä pitää tehdä, kun havaitsee lennokin? Juostako karkuun? Se oli kokemus, jota en haluaisi toistaa.
Mutta on sentään eräs iloinen asia, joka osui näihin epämukaviin öihin. Euroviisut. Käärijä.
Olen todella kuohuksissani siitä, ettei Käärijä voittanut. Minä ja ystäväni kannatimme ja äänestimme häntä. En halua edes kuvitella, kuinka pettynyt Käärijä itse on. Koko Eurooppa tukee häntä!
Käärijän esittely Euroviisu-finaalin alussa.
Ehkä Loreen voitti, jotta Euroviisut voidaan pitää Ruotsissa vuonna 2024. Mikä yhteensattuma – Abbahan voitti Euroviisut vuonna 1974, ja siitä on ensi vuonna kulunut 50 vuotta.
Joka tapauksessa Cha Cha Cha soi päässäni. Sota ja viisut kietoutuvat yhteen, mutta kauniilla tavalla.
Vuosi sitten heräsin Ukrainan Euroviisu-voittoon ilmahälytyksen soidessa keskellä yötä. Olin nukahtanut enkä siis seurannut show’ta loppuun saakka, mutta ensimmäinen ajatukseni sireenin pärähdettyä soimaan oli: ”Mitä ihmettä, saimmeko todellakin ykkössijan?”
Kyllä, niin me tosiaankin saimme. Ne ohjukset olivat ”onnentoivotukset” venäläisiltä.
Ystävämme ja minä chattailimme silloin, että me siis järjestämme seuraavat viisut. Se tarkoitti mielestämme sitä, että meidän on voitettava sota seuraavien kuuden kuukauden aikana. Ehtisimme valmistautuakin.
Vuotta myöhemmin tällainen vitsailu kuulostaa typerältä, naiivilta.
Kisoja isännöi edellisvuoden kakkonen Liverpool, mutta kaikkialla oli paljon Ukrainan lippuja, tunnuksia ja viittauksia meidän maahamme. Ukrainalaiset ovat kiitollisia briteille tuesta koko sodassa ja myös avusta Euroviisujen järjestämisessä. Tämä oli tietääkseni ensimmäinen kerta, kun joku toinen maa järjestää kilpailun edellisvuoden voittajan puolesta.
Pidin ideasta, jonka esitti tämänvuotinen edustajamme Tvorchi. Heidän laulunsa nimi on Heart of Steel (Terässydän). Bändi pyrkii saamaan tukea aloitteelle, jossa ”ihmiset, jotka välittävät pelastavat lasten sydämiä.” Tavoitteena on siis kerätä kymmenen miljoonaa Ukrainan hryvniaa kymmenen hengityslaitteen ostamiseen. Ne auttavat ennen laskettua aikaa syntyviä lapsia. Sodan aikana monet vauvat syntyvät liian aikaisin.
Ukrainan edustajan Tvorchin Andriy ja Jeffry finaalin alussa.
Tvorchi ei voittanut, ei lähellekään, mutta pidän siitä, että me lähetämme kisaan vuodesta toiseen tällaisia toisista poikkeavia artisteja.
Molemmat Tvorchin jäsenet tulevat kaupungista, jonka nimi on Ternopil. Molemmat opiskelevat Ternopilin lääketieteellisen korkeakoulun farmaseuttisessa tiedekunnassa. Miksi kerron teille tämän? Siksi, että juuri samaan aikaan, kun Euroviisu-finaali oli käynnissä, ohjukset iskivät Ternopiliin. Onneksi kuolonuhreja ei tullut ja vain kaksi siviiliä haavoittui. Siksi Andriy ja Jeffry nayttivät paperia, johon oli kirjoitettu kaupungin nimi.
Huomasitteko?
Euroviisujen jälkeisenä yönä tutisi oikein kunnolla. En ole kuullut samanlaista kamalaa ääntä Kiovassa sitten viime kesäkuun lopun. Lokakuussa oli paha isku, mutta se ei kuulostanut yhtä pahalta.
Nyt tuntui että jotakin tapahtuu suoraan yläpuolellamme, ja heti ääneen herättyä ei millään tajunnut, onko se ilmapuolustusta vai Venäjän ohjus.
Yritin videoida sitä. Voitte huomata, ettei yöllisen iskun videoinnista tule mitään.
Meille ukrainalaisille on selvää, että tarvitsemme apua ilmapuolustukseen. Ilmasotaan muutenkin. Siksi presidentti Zelenskyikin kiertää Euroopassa.
Venäläisten hypersoonisia ohjuksia ei aiemmin saatu alas, mutta toukokuussa se onnistui, kiitos Patriot-järjestelmän. Tällä viikolla maanantain ja tiistain välisenä yönä kuusi Venäjän killjoyta saatiin torjuttua. Kiitos maailman tuen, meillä on turvallisempaa.
Me kaikki jatkamme eteenpäin. Työskentelemme, opiskelemme, kuuntelemme musiikkia, elämme. Nämä ohjusiskut ovat kuitenkin helvetin väsyttäviä, eikä energia riitä tekemään oikein yhtään mitään. Välillä uskon, että tämä koskee vain minua, mutta kun katselen ihmisiä ympärilläni, näen, että me kaikki olemme samassa jamassa.
Taas ajattelen sotilaita.
He kyyhöttävät juoksuhaudoissa, puolustavat meitä ja vaarantavat henkensä joka päivä. Onko minulla siis minkäänlaista oikeutta valittaa ja antaa periksi? Ei.