Jäytävä häpeä - Urheilu | HS.fi

Salibandyseura Welhojen hyökkääjä Olli Taskinen, 29, on kirjoittanut tuntemastaan häpeästä avoimesti. Kuva: Akseli Muraja

Jäytävä häpeä

Salibandyn liigapelaaja Olli Taskinen antoi kasvot tunteelle, josta harva ihminen haluaa puhua. ”Häpeän sitä että en kykene olemaan tähti”, hän kirjoitti blogiinsa ja kirjoituksen vastaanotto yllätti hänet myönteisesti.

Julkaistu: 24.2. 2:00, Päivitetty 24.2. 13:13

Häpeä on tunne, joka voi kalvaa sisällä kauan, ennen kuin urheilija uskaltaa päästää sen ulos.

Niin kävi myös kuopiolaiselle Olli Taskiselle, miesten Salibandyliigassa pelaavan SB Welhojen hyökkääjälle. Hän oli miettinyt blogikirjoituksen tekemistä jo jonkin aikaa.

1. marraskuuta 2019 Taskinen julkaisi tekstin otsikolla ”Häpeän”. Siinä hän kirjoittaa:

”Häpeän sitä että en kykene olemaan tähti. Häpeän sitä että en ole sellainen pelaaja kun haluan olla. Häpeän sitä kun en pelaa sellaisessa roolissa missä haluaisin pelata.”

Ei ole kovin tavallista, että aktiiviurheilija kertoo näin avoimesti tällaisista tunteista. Miksi Taskinen teki niin?

 ”Ajattelin kaikkien muiden ajattelevan, että olen huono.”

Welhojen salibandyn pelaaja Olli Taskinen istui Kuopiohallin vaihtopenkillä. Kuva: Akseli Muraja

Tammikuun lopussa istuimme Kuopio-hallissa. Ohi kulki muutamia ihmisiä, ja Taskinen tuntui moikkaavan jokaista.

Halli on hänelle tuttu paikka. Taskinen harjoittelee siellä usein itse, samoin puoliso, keskimatkoja juokseva Maria Murtorinne-Taskinen. Hänen ennätysaikansa 800 metrillä on 2.12,51 ja 1 500 metrillä 4.31,71.

Urheilijapariskunta on ollut naimisissa vuodesta 2014.

SB Welhot kohtasi illalla Turun Palloseuran, mutta 29-vuotias Welhojen hyökkääjä ei ollut kokoonpanossa käsivamman takia. Peukalo vääntyi pelitilanteessa joulukuussa, ja Taskinen joutui viikoiksi sivuun.

”Tämä on urani pisin loukkaantuminen. Aiemmin ei ole jäänyt pelejä välistä vammojen takia”, Taskinen kertoi.

Viime vuosina Taskisen rooli ja peliminuutit liigajoukkueessa ovat pienentyneet muista syistä.

Taskinen on kertonut pelaamisestaan blogissa ja sosiaalisessa mediassa jo lähes kymmenen vuotta. Hän on tuntenut voimakasta häpeää roolinsa muuttumisesta, koska odottaa paljon itseltään ja kokee, että myös pelikaverit, katsojat ja sponsorit odottavat.

”Yhtäkkiä en kyennytkään täyttämään niitä odotuksia. Ajattelin kaikkien muiden ajattelevan, että olen huono. Olin panostanut urheiluun paljon ja rakentanut identiteettiäni sen varaan.”

Myös blogin kirjoittaminen tuntui vaikealta.

”Mietin, mitä tässä oikein kirjoittelen, kun olen vain kolmos-neloskentän liigapelaaja. Mitä sanottavaa minulla muka on? Olenko nolo?”

 ”Häpeä lamaa helposti kokijansa, ja sen tunteminen edellyttää aina kuvitellut tai todelliset silmäparit.”

Häpeä on tunne siinä, missä muutkin, mutta urheilijoille sen merkitys voi kasvaa isoksi. Häpeä saattaa estää esimerkiksi suoriutumisen parhaalla mahdollisella tavalla, sanoo psykologian tohtori, urheilupsykologi Satu Kaski.

”Häpeän pelko voi estää urheilijaa heittäytymästä ja yrittämästä parastaan. Hän saattaa haluta varmistaa mieluummin keskinkertaisen suorituksen kuin ottaa riskin epäonnistumisesta.”

Huipputasolla urheilijan suoritus on julkisesti arvosteltavissa. Jos urheilija ei menesty, hän kokee herkästi pettäneensä paitsi itsensä ja tiiminsä myös koko Suomen kansan.

”Häpeä lamaa helposti kokijansa, ja sen tunteminen edellyttää aina kuvitellut tai todelliset silmäparit. Epäonnistunut urheilija voi kokea itsensä puutteelliseksi ja ajatella, että kukaan ei enää kunnioita tai rakasta häntä.”

Häpeällä on eri tasoja. Tilannekohtaista häpeää on Kaskesta helpompi käsitellä kuin syvään rakennettua.

Joillain ihmisillä on sisällään liikaa ikäviä kokemuksia ja kohtaamisia, joista muodostuu voimakkaita riittämättömyyden ja arvottomuuden tunteita. Syvältä aktivoituvaa häpeää Kaski kutsuu emotionaaliseksi tsunamiksi.

Pahinta hänen mukaansa on, jos urheilija koteloi häpeänsä eikä käsittele sitä mitenkään.

”On tärkeää, että urheilija uskaltaa puhua tunteistaan eikä jää yksin. Silloin voi saada tukea muilta. Myös se auttaa, että osaa asettaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin ja pystyy nauramaan itselleen.”

Kaski muistuttaa, että muiden tunteiden tapaan myös häpeällä on hyvät puolensa.

”Se estää meitä tekemästä mitään sopimatonta, esimerkiksi jotain moraalin tai yhteisön arvojen vastaista.”

 ”Oli hienoa, että sain kapteenina johtaa joukot liigaan.”

Nilsiässä SB Savon joukkueessa salibandyn aloittaneella Taskisella on aiemminkin ollut pieni rooli liigaseurassa.

Lukion jälkeen hän muutti Tampereelle suorittamaan siviilipalvelustaan Poliisimuseossa ja pelasi Kooveen A-junioreissa. Silloin hän pääsi haistelemaan myös miesten liigan tunnelmia muutamassa pelissä.

Visiitti Pirkanmaalle kesti pari vuotta.

”Sain ennen muuta arvokasta elämänkokemusta. Tukiverkkoa ei oikein ollut. Sanotaanko näin, että tuntui kotoisalta palata Savoon.”

Syksyllä 2011 Taskinen jatkoi urheilu-uraansa Welhoissa, joka pelasi tuolloin miesten 2.-divisioonassa. Taskinen oli aina halunnut olla liigapelaaja ja mietti, ottiko askeleen väärään suuntaan.

Hän kuitenkin sai ison roolin menestystä janoavassa joukkueessa. Kauden päätteeksi Welhot nousi miesten toiseksi korkeimmalle sarjatasolle Divariin, jossa se pelasi viisi kautta.

Taskisen vire oli kovin kaudella 2014–2015, jolloin hän teki 26 ottelussa tehopisteet 19+31. Keväällä 2017 Welhot nousi miesten Salibandyliigaan päävalmentaja Janne Kainulaisen luotsaamana.

”Oli hienoa, että sain kapteenina johtaa joukot liigaan”, Taskinen sanoo.

 ”Pahimmillaan halusin piilotella koko pelaamistani ja aloin tuntea merkityksellisyyden puutetta.”

Welhot oli vahvistunut kovilla pelaajilla, kuten Pauno Kajoksisella, Iiro Lankisella ja Juha Rautiaisella. Taskinen huomasi pian roolinsa muuttuneen. Entinen ykkös- tai kakkosketjun ratkaisija putosi kolmoskenttään junioreiden rinnalle.

Muutos oli kova pala hyökkääjälle, joka oli tottunut tekemään pisteitä, ratkaisemaan pelejä ja saamaan ylivoimavastuuta.

”Olin järjestänyt siviilikuviot niin, että pystyisin urheilemaan mahdollisimman hyvin. Treenasin hulluna, olin hyvässä kunnossa ja tiesin osaavani pelata, mutta yhtäkkiä jouduinkin välillä penkille.”

Taskinen sanoo ymmärtävänsä ratkaisun joukkueen dynamiikan kannalta – kaikkien ego ei kestä kolmosketjun roolia.

”Kapteenina en ollut enää yhtä röyhkeä ja itsevarma kuin nuorempana ja osasin ajatella joukkueen etua. En tehnyt huonoista fiiliksistäni numeroa, vaan ostin valmennuksen ajatukset. Ongelmat purkautuivat vasta myöhemmin.”

Hän sanoo, että omaan peliuraan roolin muuttuminen saattoi vaikuttaa ratkaisevasti.

”Itseluottamukseni ei ole ollut sen jälkeen entisellään.”

Panostamista urheiluun ovat tukeneet Taskisen hankkimat sponsorisopimukset. Hän alkoi jo vuosia sitten rakentaa itsestään urheilijabrändiä.

”Vaikka olin Suomen mittapuulla aikoinaan ’vain’ kakkosdivarin peluri, halusin kehittyä. Seuran tarjoamat sopimukset olivat aika heikkoja, joten yritin henkilökohtaisesti saada parempia.”

Sen jälkeen kun oma rooli joukkueessa kutistui, Taskisesta alkoi tuntua nololta kertoa peleistä, joissa hän ei välttämättä saanut pelata kuin muutaman vaihdon. Hän mietti, miksi jämäminuuteille jäävällä pelaajalla edes on sponsoreita.

”Pahimmillaan halusin piilotella koko pelaamistani ja aloin tuntea merkityksellisyyden puutetta. Kun ei ole osana kentällä rakentamassa voittoa, peli ei penkin päässä tuntunut oikein miltään.”

 ”Haaveilen siitä, että löydän peli-ilon uudelleen.”

Häpeän-tekstin julkaisusta oli haastattelupäivänä kulunut lähes kolme kuukautta. Taskinen yllättyi kirjoituksensa saamasta vastaanotosta. Se oli voittopuolisesti kannustavaa ja myönteistä.

”Sain paljon palautetta julkisesti ja yksityisviesteinä. Moni kertoi tunteneensa joskus samoin.”

Asian jakaminen on helpottanut Taskisen oloa, mutta se ei ole poistanut häpeän tunteita täysin.

”Kokoonpanon ulkopuolella on kieltämättä helpompi olla, kun on loukkaantunut ja voi piiloutua sen taakse. Pelaamattomuus johtuu siitä, ei omasta huonoudestani.”

Muita samanlaisten ajatusten kanssa painivia Taskinen haluaa rohkaista sanomalla, että urheilusuoritukset tai ajoittaiset vaikeudet eivät määritä ketään ihmisenä.

Nyt Taskinen on toipunut takaisin pelikuntoon ja Welhot taistelee säilyttääkseen liigapaikkansa. Peliura jatkuu, mutta Taskinen ei vielä tiedä, missä ja millä sarjatasolla.

Toistaiseksi jatkamiseen on motivoinut ajatus siitä, että edessä on ”kaikkien aikojen kausi”.

”Haaveilen siitä, että löydän peli-ilon uudelleen ja että saan käyttää vahvuuksiani eli syöttötaitoa ja pelisilmää, hyökkäyspäässä.”

Olli Taskinen

Jyväskylässä joulukuussa 1990 syntynyt salibandyn pelaaja.

Asuu Kuopiossa ja edustaa Salibandyseura Welhoja. Pelipaikaltaan hyökkääjä.

Koulutukseltaan teollinen muotoilija. Tekee osa-aikaisesti suunnittelu- ja markkinointitöitä Fat Pipelle sekä samoja töitä muille yrityksille omalla toiminimellä.

Pitää parhaana urheilusaavutuksenaan Welhojen nousua miesten Salibandyliigaan vuonna 2017.

Perheeseen kuuluu vaimo Maria Murtorinne-Taskinen.

Seuraa uutisia tästä aiheesta