Suomen mäkihypyn menestystarina alkoi Tauno Luiron maailmanennätyshypystä – myös Veikko Kankkosen jälkeen oli kymmenen vuoden laskukausi - Urheilu | HS.fi

Tauno Luiro oli oman aikansa ennätyshyppääjä. Kuva: Lehtikuva

Suomen mäkimahti alkoi haamuhypystä

HS kertaa Suomen mäkihypyn menestyksen vuosikymmenet 1950-luvun alusta viime vuosikymmenen alkuun. Nykyinen laskukausi ei ole ensimmäinen Suomen mäkihistoriassa.

Julkaistu: 22.3. 2:00, Päivitetty 22.3. 7:08

Jostain syystä Tauno Luiro innostui huiskuttelemaan vauhtimäen varteen kokoontuneille katsojille hyppyrin notkossa.

Sellaista elettä ei liene nähty muulloin, ja nyt oli vieläpä kyseessä maailman suurin jättimäki, Oberstdorfin lentomäki.

Hurjapäinen Luiro oli ehkä innoissaan päästessään lentämään toden teolla. Hän oli hieman aiemmin jo lentänyt lähes maailmanennätyksen mutta kaatunut.

”Und jetzt Taunoo Luiroo”, sanoo selostaja innoissaan saksalaisessa dokumentissa, joka kertoo Oberstdorfin vuoden 1951 lentomäkiviikosta.

Yksikään suomalainen ei ollut ennen tuota viikkoa hypännyt edes sataa metriä. Nyt 19-vuotias rovaniemeläinen Luiro on hypännyt jo useita kertoja yli 120 metrin ja hätyytellyt jopa ruotsalaisen Dan Netzellin vuotta aiemmin samassa mäessä hyppäämää maailmanennätystä 135 metriä.

Luiro nousee hyppyriltä korkeammalle ja uljaammin kuin kukaan koskaan. Tuohon aikaan todella lennettiin korkealla.

Luiron lento on tyylikäs, kädet järkähtämättä edessä, asento ryhdikäs. Jalat ovat lähes kiinni toisissaan, ja Luiro pitää jämäkästi sukset yhdessä vakaana, vaikka ilmavirta pyrkii niitä heiluttelemaan.

Luiron telemark-alastulo pitää, vaikka alastulorinteen notko painaa häntä kyykkyyn kovalla voimalla. Hän oli jo kaatunut yhden yli 130 metrin hypyn. Nyt hän ei kaadu.

Luiron hyppy kantoi 139 metriä. Ensimmäisen kerran historiassa suomalainen mäkihyppääjä on noussut maailman huipulle.

Luiron mäkiennätys on ylivoimainen. Sen rikkoo vasta kymmenen vuotta myöhemmin jugoslaavi Jože Šlibar. Mäkeä oli suurennettu ennen hänen ennätyshyppyään.

Luiron vilkutukset hyppyrin notkossa nostivat suomalaisen mäkihypyn lentoon, joka kantoi varsin tarkalleen 60 vuotta.

Päävalmentaja Antti Hyvärinen (oik.) tutkii kärjestä haljennutta Pentti Riikosen suksea Ounasvaaran hiihtokilpailuissa 1961. Kuva: HS-arkisto

Nyt menossa on synkkä ajanjakso. Edellisestä arvokisamitalista, joukkuemäen MM-pronssista, on kulunut jo kymmenen vuotta eikä valo kajasta mitenkään kirkkaana tunnelin päässä.

Koronaviruksen takia kesken jääneellä kaudella paras suomalainen on Antti Aalto.

Loukkaantumisista kärsinyt Aalto löytyy maailmancupista sijalta 32. Parhaassa kisassaan hän ylsi lupaavasti kuudenneksi, mutta kausi oli epätasainen.

Esikuvia Aallolta ei ainakaan puutu. Tauno Luiron jälkeen suomalaista mäkimenestystä jatkoi toinen rovaniemeläinen, Antti Hyvärinen.

Suomalainen urheiluväki on aina arvostanut olympiamenestystä yli kaiken muun, ja Hyvärisellä oli kunnia olla ensimmäinen suomalainen mäkihypyn olympiavoittaja.

Vuonna 1956 rovaniemeläispoika Hyvärinen matkusti Ounasvaaran kupeesta eurooppalaisen jetsetin huvittelukeskukseen Italian Cortina D’Ampezzoon.

Sorkun hiekkamontun mäissä kasvanut nuorukainen katseli jylhiä Dolomiitteja ja voitti eurooppalaiset kilpakumppaninsa ylivertaisen tyylikkään, 84 metriä kantaneen viimeisen hyppynsä ansiosta.

Cortina on yhä raharikkaiden keskittymä, jossa laskettelun lisäksi näyttäydytään ja shoppaillaan luksustuotteita. Hiihtokeskuksessa on jäljellä Trampolino Italiano: mäki, jossa Hyvärinen voitti Suomen ensimmäisen olympiakullan.

Italialaiset ymmärtävät historiaa ja estetiikkaa, joten suurenmoisen kauniiksi urheilupaikaksi aikoinaan muotoiltu Trampolino Italiano on yhä muistomerkkinä.

Suomi otti Cortinassa vieläpä kaksoisvoiton, kun Hyvärisen jälkeen hopeamitalin sai kuusankoskelainen Aulis Kallakorpi.

Vuosi ennen Hyvärisen ja Kallakorven olympiamenestystä oli kuopiolainen Hemmo Silvennoinen ensimmäisenä suomalaisena voittanut uuden talviurheilun suurtapahtuman, Keski-Euroopan mäkiviikon. Tuolloin maailmancupin alkamiseen oli vielä pitkä aika.

Kaksi vuotta Hyvärisen olympiakullan jälkeen suomalaisen mäkihypyn ensimmäinen kultainen vuosikymmen huipentui Lahden MM-kisoissa. Juhani Kärkinen voitti kotimäessään kultaa, rovaniemeläinen Ensio Hyytiä hopeaa.

Suomalaiset mäkihyppääjät saavuttivat 1950-luvulla oikeastaan kaiken, mitä saavuttaa voi: maailmanennätyksen, mäkiviikon kokonaiskilpailun voiton, maailmanmestaruuden ja kruununa olympiakullan.

Seuraava vastaava vuosikymmen oli vasta 1980-luvulla, jolloin Suomeen tuli myös maailmancupin voittoja.

Tuolloin yksi ainoa suomalainen mäkihyppääjä saavutti kaiken. Hän oli jyväskyläläinen Matti Nykänen.

1950-luku ja 1960-luvun alkupuoli olivat osoitus huipulle nousseen suomalaisen mäkihypyn monipuolisuudesta. Olympialaisten, MM-kisojen ja mäkiviikon osakilpailujen palkintopalleille nousi vuosina 1951–1966 kymmenen suomalaista. Kaiken aloitti Tauno Luiron maailmanennätys.

Veikko Kankkonen ilmassa vuonna 1963. Kuva: Reijo Koskinen

1960-luvun puolivälistä ja loppupuolelta on jäänyt historiaan enää yksi suomalaishyppääjä, mutta sitäkin väkevämpänä. Veikko Kankkosen Innsbruckin olympialaisten normaalimäen voitto vuonna 1964 on Matti Nykäsen kultamitalien jälkeen epäilemättä tunnetuin. Samana vuonna Kankkonen oli jo voittanut Keski-Euroopan mäkiviikon.

Kankkonen oli muutenkin vuosikymmenen suurimpia suomalaisia urheilutähtiä. Kun hän kiersi kilpailemassa eri puolilla Suomea, yleisö vaelsi katsomaan itsevarmaa supertähteä.

Kankkonen voitti kaksi vuotta olympiakullan jälkeen jälleen Keski-Euroopan mäkiviikon. Menestys päätti ensimmäisen suomalaisen kultakauden. Alkoi suomalaisen mäkihypyn taantuma, joka kesti aina 1970-luvun lopulle asti.

Kankkosen menestysten jälkeen yksikään suomalainen ei voittanut yhtään merkittävää kansainvälistä kilpailua kahteentoista vuoteen, kunnes yhtäkkiä vuosikymmenen lopussa kaikki muuttui.

Ensin rovaniemeläinen Kari Ylianttila voitti mäkiviikon kokonaiskilpailun kaudella 1977–1978. Sitten samalla kaudella Tapio Räisänen voitti suurmäen MM-kultaa Lahdessa.

Vuosikymmenen vaihteen kuninkaaksi nousi rovaniemeläinen Jouko Törmänen voittaessaan kultaa Lake Placidin olympialaisten suurmäessä vuonna 1980.

Räisänen ja Törmänen olivat huippusuorituksistaan huolimatta vielä airuita lajin suurimman menestystarinan kynnyksellä.

Matti Nykänen, Jens Weißflog ja Jari Puikkonen mäkiviikoilla 1984. Kuva: Jorma Puusa / Lehtikuva

Vuonna 1981 lentomäen maailmanmestaruuden voitti Oberstdorfissa superlahjakkuus Jari Puikkonen.

Samana vuonna Matti Nykänen voitti Saksan Schonachissa nuorten maailmanmestaruuden.

1970-luvun lopussa alkanut suomalaisen mäkihypyn toinen, pidempi kultakausi kesti noin 30 vuotta.

Nykäsen voitettua 1980-luvulla kaiken mahdollisen ja siirrettyä maailmanennätyslukemia roimasti eteenpäin esiin nousi nuori lahtelainen Toni Nieminen. Hän toi Jan Boklövin kehittämän v-tyylin lopullisesti huippumäkihypyn valtavirraksi. Nieminen oli ollut lapsuudesta asti superlupaus, ja vuonna 1992 hän lunasti lupaukset kerralla 16-vuotiaana.

Nieminen voitti Ranskassa Albertvillen kisoissa olympiakultaa. Samana vuonna hän voitti myös mäkiviikon ja maailmancupin. Kaksi vuotta myöhemmin Planicassa hän lensi ensimmäisenä mäkihyppääjänä yli 200 metriä kaatumatta.

Nieminen liittyi suomalaisten mäkihypyn uranuurtajien joukkoon.

Vuosi Niemisen olympiamenestyksen jälkeen nuorten maailmanmestaruuden Tšekin Harrachovissa voitti lahtelainen Janne Ahonen.

Hänen aikakaudestaan tuli lähes yhtä ainutlaatuinen kuin Matti Nykäsen. Ahosen viisi mäkiviikon kokonaiskilpailun voittoa on saavutus, johon ei ole pystynyt kukaan muu.

Toni Nieminen (3. oik.) ja Albertvillen olympialaisten mäkijoukkue. Kuva: Matti Björkman / Lehtikuva

30 vuoden aikana osaksi suomalaista urheiluhistoriaa tuli lisäksi pitkä lista nimiä, jotka ovat olleet aivan maailman huipulla. Jani Soininen voitti normaalimäen olympiakultaa ja -hopeaa Naganossa vuonna 1998. Mäkiviikon osakilpailuja voittivat Pekka Suorsa, Ari-Pekka Nikkola, Tuomo Ylipulli ja Mika Laitinen. Matti Hautamäki hyppäsi maailmanennätyksen neljä kertaa.

Ahosesta tuli kaikkien aikojen mäkiviikkohyppääjä vuonna 2008, jolloin hän voitti Bischofshofenin jännittävän päätöskilpailun lopuksi kokonaiskilpailun viidennen kerran.

Kaksi vuotta Ahosen mäkiviikkotriumfin jälkeen, juuri ja juuri seuraavan vuosikymmenen puolella, suomalaiset mäkihyppääjät nousivat arvokisojen palkintopallille vielä kerran.

Pallille nousi samalla kertaa neljä hyppääjää: Matti Hautamäki, Harri Olli, Janne Happonen ja Olli Muotka voittivat keväällä 2010 pronssia lentomäen maailmanmestaruuskilpailuissa Planicassa.

Sen jälkeen suomalaisten muistettavimmat suoritukset viime vuosikymmenellä olivat yksittäisiä hyppyjä tai enintään kilpailuja. Janne Happonen hyppäsi Norjan Vikersundissa vuonna 2011 vieläkin voimassa olevan Suomen ennätyksen 240 metriä. Se oli hurja hyppy, sillä maailmanennätyskin oli tuolloin vain kuusi metriä pidempi.

Janne Ahoselta irtosi pikku hymy kilpailun jälkeen mäkiviikon Bischofshofenin osakilpailussa vuonna 2001. Kuva: Pentti Koskinen / HS

Tuo hyppy saattoi kuitenkin olla viimeinen niitti Happosen uralle. Hänestä odotettiin uutta menestyjää, mutta jättihypyn alastulossa hänen polvensa hajosi jälleen. Sitä ennen hänen reisiluunsa oli katkennut kolme vuotta aiemmin Saksan Klingenthalissa ja hänen polvensa edellisenä kesänä Puijolla.

Happonen lopetti uransa vuosikymmenen puolivälissä.

Uusin toive suomalaisten menestymisestä on ollut Antti Aalto, 24. Jo viime vuonna hän väläytteli ajoittain ja pääsi muutaman kerran kymmenen parhaan joukkoon.

Aallolta odoteltiin tällä kaudella varovasti jo maailmancupin palkintopallisijoituksia.

Lajia vuosikymmenet hyppääjänä, valmentajana ja lajiaktiivina seurannut mäkiviikon vuoden 1979 voittaja Pentti Kokkonen uskoo, että Aallolla on edelleen mahdollisuuksia.

”Ehkä pienillä onnenkantamoisilla mennään kymmenen sakkiin. Edelleen uskon, että hänellä on kasvavaa potentiaalia. Kansainvälisesti nämä ovat olleet vielä ensi askeleita.”

Suomen viimeisimpiin MM-mitalisteihin kuuluva nykyinen nuorisovalmentaja Olli Muotka huomauttaa, että huipputaso on nykyään erittäin laaja.

Taso on laajentunut osin sen vuoksi, että kun aikoinaan palkintorahoja tienasi kuusi parasta hyppääjää, nyt tienesteille pääsee 30 urheilijaa joka kisassa.

”Se mahdollistaa ammattimaisen hyppäämisen entistä useammalle. Joka kisassa voi olla kolmisenkymmentä hyppääjää, jotka vetelevät yli K-pisteen ja lähelle HS-pistettä.”

Oikaisu 22.3. klo 10.50: Toni Nieminen hyppäsi olympiakultaa Albertvillen kisoissa Ranskassa eikä Italian Val di Fiemmessä,kuten jutussa aiemmin väitettiin. Aulis Kallakorpi oli kuusankoskelainen, ei kuopiolainen.  

Antti Aalto ollut parhaimmillaan jo lähellä palkintopallisijoitusta. Kuva: Heikki Saukkomaa / Lehtikuva

Mäkihyppy|Suomen viimeisestä mitalista on kulunut jo kymmenen vuotta, mutta vihdoin mäkimontuista kuuluu hyviä uutisia