Mika Lankila juoksi kahdeksana päivänä kahdeksan maratonia kahdeksalla mantereella: ”Syntistä lihaa rangaistaan” - Urheilu | HS.fi

Mika Lankila kertoo tarvinneensa uuden tavan haastaa itsensä.

Kirkkonummen Forrest Gump

Mika Lankila juoksi kahdeksana päivänä kahdeksan maratonia kahdeksalla mantereella ja ylitti reissullaan 32 aikavyöhykettä. Hän kertoo, että urakan lopussa tuli tunne, jota hän ei kyennyt alussa edes kuvittelemaan.

Julkaistu: 4.4. 2:00, Päivitetty 4.4. 23:01

Uusi-Seelanti, Australia, Singapore, Egypti, Hollanti, Yhdysvallat, Chile, Etelämanner.

Kahdeksan maratonia kahdeksassa päivässä kahdeksassa eri maassa ja eri mantereilla.

Kuulostaa melko hullulta urakalta aktiivijuoksijallekin, mutta kuuden viikon tehoharjoittelulla reissuun lähtevän peruskuntoilijan kohdalla puhutaan jo jostain suuremmasta.

Kirkkonummelainen Mika Lankila, 39, suhtautuikin hänelle esitettyyn kehotukseen juoksu-urakasta kuten kuka tahansa muukin.

”Ajattelin, että en ikinä lähde, ihan älytön juttu”, Lankila kertoo.

Kehotus ei kuitenkaan oikeastaan ollut kehotus vaan ennemminkin käsky.

Lankila oli aloittanut viime keväänä paperia ja pahvia jalostavan Pyroll Groupin toimitusjohtajana. Yhtiön perustaja Reino Uusitalo on tunnettu aktiivisena maraton- ja ultrajuoksijana vielä 75-vuotiaana.

Lankila kertoo Uusitalon lyöneen käteen yhden A4:n kokoisen esitteen Triple 8 Quest -nimellä kulkevasta urakasta saatesanoilla: ”Sä teet tämän, sä tarvitset tämän”.

Uusitalo antoi ajatuksen muhia Lankilan mielessä ja palasi asiaan kesällä sanoen, että hän voisi itsekin lähteä mukaan. Vähitellen myös Lankila alkoi lämmetä ajatukselle.

Päätöksessä auttoi se, että hän oli vuosien varrella juossut toistakymmentä maratonia ja suorittanut pari täyden matkan triathloniakin. Vaikka suoritus on kunnioitettava, ei harjoitusmenetelmistä ja valmistautumisesta kannata ottaa mallia.

”Olen aina treenannut vain sen verran, että selviän kiukulla läpi, ja joka vuosi olen vähentänyt treeniä. Sen verran olen ollut kunnossa, että pystyn puolikkaan triathlonin tekemään.”

Vätternrundan-pyöräilykisa muutaman vuoden takaa kiteyttää hyvin Lankilan hieman masokistisen lähestymistavan kestävyysurheiluun.

”Ostin naapurin kovalta pyöräilijältä pyörän vasta kaksi viikkoa ennen kisaa”, hän kertoo ja rämähtää nauruun.

”Vätternissä oli taas sellainen olo, että syntistä lihaa rangaistaan, se on mentaliteettini näissä. Ei ole mitään harjoitusohjelmaa tai valmentajaa. En tykkää porukassa tehdä, vaan itsensä kiduttaminen on lähinnä tämän homman juoni.”

Juoksutyylin muutos auttoi selviytymään tuntemattomasta urakasta.

Itsensä kiduttamiseen kahdeksan maratonin urakka kuulostaa oivalliselta metodilta, mutta sen Lankila toki ymmärsi, että valmistautumatta ei mittavaan haasteeseen voisi lähteä.

Hän juoksi kesän aikana kaksi maratonia sillä ajatuksella, että ”jos kävisi tämän tekemässä”.

Järjestäjästä ei kuitenkaan kuulunut 2–3 kuukauteen mitään, ja Lankila luuli, ettei juoksu toteudu. Kyselyihin ei tullut vastausta, kunnes syyskuussa sähköposti vihdoin kilahti.

”Järjestäjä Steve Hibbs lähetti pitkän viestin ja kertoi, että hänen vaimonsa oli ollut syöpähoidoissa. Hän ilmoitti myös, ettei osallistumista enää voinut perua.”

Lankila oli maksanut ensimmäisen erän 16 000 dollarin osallistumismaksusta, mutta lähteminen poikkeukselliseen urakkaan näin huonosti valmistautuneena ei kiinnostanut.

”Tappelin lokakuun loppuun asti hänen kanssaan ja vaadin ensimmäistä kolmesta maksusta palautettavaksi. Sitten kävi niin, että Reinolle tuli lonkkaongelmia, ja hän sanoi, ettei pysty lähtemään.”

Lopulta Uusitalo sai suostuteltua Lankilan ottamaan hänen paikkansa, mutta jäljellä olevan valmistautumisajan lyhyys mietitytti.

Ensimmäinen maraton odotti 21. tammikuuta Uuden-Seelannin Aucklandissa, ja tiukka työtahti vaikeutti harjoitteluajan löytämistä.

”Marraskuun lopussa totesin, että olen ollut henkisesti laiska kahden vuoden ajan ja tyytymätön siihen, mitä olen itsestäni saanut irti. Vaikka oli rankka vuosi, niin nyt olisi mahdollisuus kokeilla, onko äijästä mihinkään.”

Luottamus omaan kuntoon ei ollut huipussaan.

”Tuntui samalta kuin ennen ironmania, että en pysty tällaisella treenillä tekemään”, Lankila muistelee.

”Ajattelin, että jos kuolen, niin siisteintä olisi kuolla Antarktiksella niin, että jätetään maaliin jääkuution sisälle.”

Lankila arvioi olleensa puolimaratonin vaatimassa kunnossa aloittaessaan kunnollisen harjoittelun ennen itsenäisyyspäivää. Kuudessa viikossa harjoitustunteja kertyi 50 ja kilometrejä 542.

”Laskin, että pari viikkoa ennen pitää olla tietyssä kunnossa. Mietin, että pitää pystyä ensin juoksemaan 32 kilometriä, seuraavana päivä 27, ja sitten puolikas kovaa vauhtia.”

Aluksi hän juoksi viikossa vain 3–5 tuntia, mutta lopussa määrä nousi noin kymmeneen tuntiin.

”Juoksutyyliä muutin vähän. Jos juoksee noin kuuden minuutin vauhtia, niin pomppu jää pois askeleesta. Askel muuttuu, se on hiipimistä.”

Lankila kertoo hakeneensa pitkäkestoisia treenejä, mutta tankkaamiseen hän ei erityisesti panostanut.

”Ei kipeytynyt jalat. Hidastin 45 sekuntia kilometrivauhdista, ja sykkeet putosivat 135:een.”

Lankila koki olevansa niin valmis kuin rajallisella harjoitellulla voi, vaikka ei ollut koskaan juossut edes kahta 30 kilometrin lenkkiä peräkkäisinä päivinä. Ja nyt juostavana oli kahdeksan peräkkäistä maratonia.

”Ei muuta kuin koneeseen iso kysymysmerkki otsassa. Luulin, että meitä on koneellinen tekemässä tätä, mutta eihän tähän hörhöjuttuun ollut kuin kolme ilmoittautunut. Ja sitten oli kolme, jotka lähti juoksemaan puolikkaan, eli yhteensä meitä oli kuusi.”

”Nämä kaksi muuta olivat kovia juoksijoita ja fiksuja kavereita. Ristin toisen Coloradon sudeksi Risto Ulmalan kunniaksi. Hän oli käynyt kemoterapian läpi ja silti juossut koko ajan. Fiksu kaveri. Toinen oli irlantilaistaustainen, joka asui nyt San Franciscossa.”

Alussa oli hymy herkässä eikä juuri tietoa tulevasta.

”Kahdeksan mantereen maratonin” lähtölaukaus kajahti Uuden-Seelannin Aucklandista.

Vuonna 2017 Zealandia nousi ehdolle mannerten joukkoon, kun geologiryhmä julkaisi tutkimuksensa. Virallista asemaa mantereena Zealandia ei ole saanut, mutta se ei matkanjärjestäjää tai juoksijoita haitannut.

Lankila aloitti urakan Aucklandissa tavalla, jota kukaan ei suosittele.

”Ostin uudet kengät. En juossut itse asiassa niillä metriäkään ennen ensimmäistä kisaa. Kaupassa hölkkäsin muutaman käytävän. Juoksin niillä lopulta puolet juoksuista.”

Virallinen aika: 4.35.36. ”Meni aika helposti, kuten tietysti pitikin.”

Maratonin jälkeen vuorossa oli nopea suihku.

Sitten lentokentälle ja suunnaksi Australian Perth. Kaikki siirtymiset hoidettiin reittilennoilla, joihin matkanjärjestäjä Hibbs antoi suositukset. Hintaa lennoille tuli noin 12 000 euroa ja koko reissulle noin 30 000 euroa.

Australiassa Lankila juoksi ensimmäisen kerran kaksi maratonia peräkkäisinä päivinä. Vieressä ”Coloradon susi” Keenan Haga.

Laukut piti olla jatkuvasti pakattu ultrajuoksua aiemmin harrastaneen Hibbsin ohjeiden mukaisesti. Käsimatkatavaroissa piti aina olla yhdet kuivat juoksukengät.

”Hotellissa 4–5 tuntia unta, ja aamulla kuuden aikana lähdettiin taas nakuttamaan.”

Virallinen aika: 4.36.21. ”Tuntui kuin olisi ollut puujalka molemmissa jaloissa. Muuten meni suht ok.”

Australian jälkeen matka jatkui Singaporeen, joka oli olosuhteiltaan omaa luokkaansa. Kuuma ja kostea ilma pani fysiikan koetukselle.

”Olin aivan kuolemankielissä. En ole ikinä hikoillut niin paljon. Laskin, että varmaan pari litraa hikeä tuli tunnissa. Ajattelin, ettei tämä ole mahdollista.”

Singaporen kuumuus ja kosteus veivät mehut.

”Ainoa tavoite oli päästä alle viiden tunnin, kun tajusin, että nyt voi mennä pahaan kuntoon.”

Virallinen aika: 4.55.52. ”Meni sisäfile vähän ylikypsäksi.”

Seuraavaksi matka jatkui Kairoon, joka oli Lankilan urakan ensimmäinen käännekohta.

”Alkoi helpottaa, kun tultiin vähän viileämpään. Kairossa tajusin, että pääsen tämän läpi.”

Kairo oli kokemuksena erikoisimmasta päästä.

”Oli erikoinen juoksu. Kulkukoiria oli kadulla, ja joku sanoi, että jos juokset vuoden, kyllä ihan kunnolla pari kertaa purraan. Oli apujuoksijat ja noin 200 juoksijaa yhteensä. Juostiin aamulla liikenteen seassa, ei mitään reittejä.”

Virallinen aika: 4.35.49. ”Ihan makea kokemus, mutta ihan kahjoa.”

Seuraavaksi oli vuorossa lento Amsterdamiin ja matkan ehkä suurin wau-elämys.

Juoksijat tulivat yhden–kahden aikaan yöllä hotellille. Tavarat piti vielä pakata, ja sitten oli muutaman tunnin yöunien vuoro ennen aamuviiden lähtöä.

”Heräsin aivan hiestä märkänä. Olin nostanut vähän vauhtia Kairossa, ja lihakset olivat juoksun jälkeen aika kipeät. Huomasin, että kaikki kivut olivat lähteneet. Tajusin, että tämä helpottuu.”

Amsterdamissa urakka alkoi kääntyä voiton puolelle. Vasemmalla Brendan Watkins, oikealla Keenan Haga.

Uusitalo oli sanonut Lankilalle lähdön hetkellä, että kolme ensimmäistä maratonia olisivat vaikeita, mutta viimeisen jälkeen tämä toivoisi, että matka jatkuisi vielä.

”Ajattelin silloin, että en varmasti toivo, vaan haluan vain kotiin. Se piti kuitenkin täsmälleen paikkansa.”

”Join vähän vettä, ja sitten lähdettiin lampsimaan lähtöpaikalle.”

Virallinen aika: 4.12.35. ”Kun tultiin maaliin, oli sellainen olo, että olisin voinut juosta toisen maratonin siihen perään.”

Seuraavaksi oli vuorossa lento New Yorkiin, jossa juostiin Long Islandilla Icebreaker Marathon.

”Hieno ilma, paljon yleisöä ja kannustusta. Erikoisuutena oli kiinalainen noin 60-vuotias juoksija, joka juoksi pakkasilmassa vain sortsit jalassa, ei paitaa tai muuta.”

New York oli tapahtumista isoin. Kuvassa koko kuuden hengen juoksijaporukka: Brendan Watkins, Mike Brown, Nicole Lee, Mika Lankila, Que Pham ja Keenan Haga. Brown, Lee ja Pham juoksivat puolimaratonit.

”Oma juoksu vain parantui, ja tämä oli ehkä helpoin juoksuista.”

Virallinen aika: 4.15.45. ”Selkeästi ylipitkä rata, 42,2 kilometriä meni oman Garminin mukaan ajassa 4.12.

Juoksemisen makuun päässeellä Lankilalla oli jäljellä enää kaksi maratonia.

Chilen Punta Arenasissa hän päätti katsoa, mihin yli 250 kilometriä taivaltaneet jalat pystyvät.

”Oli todella kova tuuli, mutta helppo reitti. Halusin kokeilla, pääsenkö alle neljän tunnin. Ensimmäinen puolikas 1.56, ja sain taisteltua alle neljään tuntiin oman kellon mukaan.”

Punta Arenasissa maraton taittui alle neljässä tunnissa.

Vaikka kaikki maratonit olivat virallisia kilpailuja, eivät niiden reitit olleet kovin tarkkoja. Esimerkiksi Punta Arenasissa juostiin yhtä suoraa tietä edestakaisin, mutta matkaksi tuli yli 43 kilometriä.

Virallinen aika: 4.04.47. ”Noin kilometrin ylipitkä rata. 42,2 kilometriä meni 3.59.45.”

Viimeisenä odotti Etelämantereeseen kuuluvalla Kuningas Yrjön saarella juostava huipennus.

Sääolosuhteet eivät sallineet lentämistä suunnitelmien mukaan, joten kahdeksas maraton siirtyi yhdeksänteen päivään.

”Tuli sellainen olo, että olisi pitänyt päästä ainakin puolikas juoksemaan.”

Etelämantereelle lähti mukaan myös varsinaisen kiertueen ulkopuolisia juoksijoita. Joukossa oli ultrajuoksijoita ja Yhdysvaltojen merijalkaväen sotilaita. Moni sai kokea Lankilan paremmakseen.

Kuningas Yrjön saarella on lukuisia tutkimusasemia, ja kiinalaistutkijoille ei sopinut, että juoksu suoritettaisiin alkuperäisellä reitillä rannassa. Niinpä juoksijat odottivat pari tuntia kylmissään ennen uuden reitin selviämistä.

”Sää oli kuin suomalainen marraskuu, eli minulle ihan tavallinen lenkkikeli. Reitti puolestaan oli kuin jossain kaivosalueella: soraa ja liejua.”

Osa juoksijoista ilmoitti aikovansa juosta alle kolmen tunnin reitillä, joka kiersi kymmenen kertaa läheisen vuoren ja sisälsi merkittävästi nousua.

”Kun näin olosuhteet, niin tuumin, että täällä ei kukaan juokse edes alle neljän tunnin.”

Viimeisen maratonin maalissa oli helppo hymyillä.

Lankilan tavoitteena oli selvitä maaliin alle viiden tunnin. Onnistuminen nosti hänet tuloslistalla korkealle.

”Näin jossain seitsemännellä kierroksella, että edellä menijät alkoivat kävellä. Meikäläinen lyllersi samalla dieselillä.”

”Kun tuollaisilla alfauroksilla ja alle kolmen tunnin juoksijoilla naksahtaa selkäranka, se on ihan totaalinen katkeaminen. Lopulta ohittelin niitä äijiä ja tulin kolmanneksi.”

Ja kun urakka päättyi, oli päällimmäisenä juuri Uusitalon ennustama tunne.

”Vähän harmitti, että se loppui.”

Virallinen aika: 4.56.43. ”Varmasti raskain reitti, mitä itse olen koskaan juossut.”

Lankila ei turhia lepäillyt Suomeen palattuaan, vaan paineli seuraavana aamuna suoraan töihin kello kahdeksan.

”Ei tuntunut jaloissa tai kropassa. Mentiin yhteensä 32 aikavyöhykettä, mutta keho meni jotenkin ihmeelliseen tilaan, eikä minulla ollut jet lagia. Tuntui oikeasti, ettei se nyt niin paha ollut.”

Lankila arvioi, että kyseessä oli kerran elämässä -tyyppinen kokemus.

Hän myöntää, että noin 76 000 lentokilometriä pani ajattelemaan ympäristövaikutuksia ja vastaavien tempauksien tulevaisuutta.

188-senttinen Lankila ei reittilentojen jalkatilalla juuri juhlinut.

On hyvin mahdollista, että hän oli ensimmäinen ja samalla viimeinen suomalainen, joka kahdeksan mantereen maratonreissun suorittaa.

”Hiilijalanjälki on aikamoinen, ja epäilen, että se on yksi syy, miksei tällaisiin tempauksiin ole paljoa osallistujia. Se on yksi syy näiden seikkailujuttujen surmaan.”

Lankilan mukaan kaikki juoksijat ajattelivat, että olisiko tapahtuman voinut järjestää pienemmällä alueella.

. ”Moni alkaa ajatella, että tuo voi olla kova juttu, mutta typerä juttu. Se on ympäristön kannalta liian haitallinen.”

Itselleen näyttämisen lisäksi matkan suurimpiin anteihin kuuluu ihmismielen ja -kehon kestävyys ja mukautumiskyky sekä juoksijaryhmän yhteishenki.

”Osasin odottaa mielenkiintoisia yksilöitä, ja porukka olikin huikea kattaus erilaisia elämiä, kohtaloita ja syitä tehdä vastaavia suorituksia.”

Puolimaratoneja juoksi esimerkiksi 70-vuotias vietnamilaissyntyinen nainen, joka kertoi aloittaneensa juoksemisen vasta viisi vuotta sitten.

”50-vuotias singaporelaisnainen puolestaan juoksi Etelämantereen ultramatkana, eli yli 50 kilometriä täydessä pimeydessä. Annoin hänelle otsalampun lainaan. Käsittämätön suoritus. Vieläkin vaikea käsittää, miten hän selvisi.”

Kotiutumisen jälkeen Lankila on käynyt muutamilla ”normaalipituisilla” lenkeillä, mutta seuraavasta tavasta haastaa itsensä ei ole vielä tietoa.

Varmaa on vain se, että liikkuminen jatkuu ja ymmärrys ultrajuoksijoita kohtaan on kasvanut.

”Urheilu mahdollistaa sen, että pysyn henkisesti ja fyysisesti kuosissa.”

”Ymmärrän nyt, mitä nämä forrestgumpit hakevat, se on se tietty rauha, mikä siitä tulee, kun juokseminen ei ole urheilusuoritus.”

Lankilan matka numeroina:

Treenikilometrit 1. marraskuuta–15. tammikuuta: 542

Treeneihin käytetty aika: 49 tuntia 58 minuuttia

Maratonit: 8

Maratoneissa juostut kilometrit: 337,6 (ainakin)

Syödyt särkylääkkeet: 0

Pudonnut paino: noin 1 kg

Nukutut tunnit: 4–5 tuntia yössä

Lennetyt kilometrit: 76 000

Ylitetyt aikavyöhykkeet: 32

Koko budjetti: noin 30 000 euroa

Luetuimmat - Urheilu

Luetuimmat

Uusimmat