Tauti tappoi, mutta urheilu jatkui - Urheilu | HS.fi

Tauti tappoi, mutta urheilu jatkui

Vuosina 1918–1920 espanjantauti raivosi Suomessa ja tappoi sankoin joukoin myös nuoria aikuisia. Yksi uhreista oli pikajuoksun moninkertainen Suomen mestari Valentin ”Mali” Bergman. Mutta uhreista huolimatta urheileminen jatkui eikä urheilutapahtumien järjestämistä rajoitettu. Miksi?

Julkaistu: 5.4. 2:00, Päivitetty 5.4. 23:04

Turun Urheiluliiton voimistelijoita yhteiskuvassa vuonna 1919. Kuva: Urheilumuseo

Sunnuntaiaamu 13. huhtikuuta 1919 oli liian kirkas ja kaunis suru-uutiselle, joka levisi Helsingin urheilupiireissä. HIFK:n urheilijamiehet kävelivät eri puolilta Etelä-Helsinkiä kohti Töölön sokeritehdasta tietämättöminä seuraa kohdanneesta murheesta.

Tehtaalle kokoontui joukko, joka muodosti Vita Regementet -nimisen suojeluskuntaosaston kolmannen pataljoonan. HIFK:n miehet olivat osallistumassa muiden suojeluskuntaosastojen kanssa Helsingin vapautuksen muistojuhlaan.

Vita Regementet oli ruotsinkielisten suojeluskuntaosasto, johon kuului myös HIFK:n paikallisvastustajan Kronohagens IF:n jäseniä. Siinä joukossa marssi todennäköisesti myös Kiffenin puheenjohtaja ja jalkapallomaajoukkueen pelaaja Ragnar Wickström.

Vuotta aiemmin Saksan Itämeren-divisioona oli vallannut katutaisteluissa Helsingin kantakaupungin punaisilta valkoisten hallintaan. Taistelut päättyivät työläiskaupunginosissa Siltasaaressa ja Hakaniemessä.

Sisällissodassa kuoli kahdeksan HIFK:n jäsentä. Yksi heistä oli Bertel Paulig, joka syksyllä 1914 oli lähtenyt Saksaan tiedustelemaan mahdollisuutta saada suomalaisille sotakoulutusta.

Ennen muistojuhlaa armeijan ja suojeluskuntien joukot järjestäytyivät Viertotien eli nykyisen Mannerheimintien varrelle täyttäen kadun ja sen poikkikadut sokeritehtaalta Kansallismuseon aukealle saakka.

Sokeritehdas sijaitsi nykyisen oopperatalon kohdalla. Siellä joukoille jaettiin päivän sokeriannos. Elintarvikepulan aikana se oli arvokas paketti.

 ”Hänhän oli vielä muutama päivä sitten keskuudessamme.”

HIFK:n osasto oli kasassa, mutta yksi oli joukosta poissa. Missä oli Valentin ”Mali” Bergman, seuran rahastonhoitaja?

”Mali on kuollut”, tiesi joku kertoa.

”Mali? Mahdotonta. Hänhän oli vielä muutama päivä sitten keskuudessamme.”

Jo aiemmin HIFK:n jäsenten keskuudessa oli levinnyt tieto, että Bergman oli sairastunut espanjantautiin, mutta kukaan ei epäillyt, etteikö hän siitä selviäisi.

Mutta toisin kävi. 24-vuotiaana kuollut Bergman oli tunnetuimpia espanjantaudin uhreja urheilupiireissä – ellei jopa tunnetuin.

Surullisin mielin Vita Regementetin kolmas pataljoona marssi kiväärit olalla Töölöstä Rautatientorille, missä joukot asettuivat neliöön.

”Juhlallisuuksien huippukohdaksi muodostui armeijajoukkojen ja suojeluskuntien paraati, johon otti osaa noin 6 000 miestä ja jota katsomaan helsinkiläiset olivat saapuneet kymmentuhantisin joukoin. Kaikki kadut, joita pitkin paraatiin osaa ottaneet joukot marssivat, olivat mustanaan täynnä yleisöä”, kirjoitti Uuden Suomen Iltalehti.

Kaivokadulta kulkue solui Itäistä Heikinkatua eli nykyisen Mannerheimintien eteläisintä osaa pitkin Pohjois-Esplanadille, jossa Runebergin patsaan luokse esikuntineen asettunut kenraali Birger Åkerman otti paraatin vastaan.

Suojeluskuntien edellä kannettiin Helsingin suojeluskunnan vastavihittyä sinivalkoista silkkilippua, jota kuvailtiin lehdessä harvinaisen kauniiksi. Joukot marssivat lopulta Kaartin torille, missä ne hajaantuivat.

 ”Tästä miehestä on useasti ennustettu tulevaa mestaria.”

Kaartin torilta ei olisi ollut Bergmanilta kovinkaan pitkä matka kotiinsa Pietarinkatu 2:een, mutta hänen marssinsa oli marssittu. Historiankirjoihin hän jäi kuitenkin kolminkertaisena Suomen mestarina edellisvuoden syyskuun alussa pidetyistä mestaruuskisoista, jotka pidettiin Eläintarhan urheilukentällä.

Bergman voitti Suomen mestaruudet 100, 200 ja 400 metrin matkoilla, ylivoimaisesti ja hyvillä tuloksilla. 100 metrillä hänen voittoaikansa oli 11,6 sekuntia.

”Tästä miehestä on useasti ennustettu tulevaa mestaria, nyt hän saavutti niitä kokonaista kolme ja kiistämättömän varmalla tavalla”, kirjoitti Helsingin Sanomat.

Samoissa kisoissa juoksi myös Turun Urheiluliiton nuori lupaus Paavo Nurmi, joka jäi neljänneksi 5 000 metrillä.

Tovereiden kesken Bergmania, jonka sukunimi oli alun perin Malinovsky, kutsuttiin Maliksi. Hän oli aloittanut urheilu-uransa Boxbackan Urheiluseuran kilpailuissa. Vuodesta 1914 hän edusti HIFK:ta.

”Valentin Bergmanin poismenoa suree IFK, suree koko Suomi! Kiitos toveruudesta ja kunnon työstäsi. Poislähtöäsi emme voi selittää muulla tavalla kuin sanomalla, kuten muinaiset kreikkalaiset: Hän nuorena kuolee, jota Jumalat rakastavat”, kirjoitti Urheilulehti.

 Ruumiiden määrä oli synnyttänyt jopa arkku- ja hautapulaa.

Espanjantaudin ensimmäinen aalto puhkesi Suomessa kesä-heinäkuun vaihteessa 1918. Seuraava aalto alkoi syyskuussa 1918 ja kolmas maaliskuussa 1919.

Espanjantaudista väitelleen Eila Linnanmäen väitöstutkimuksen mukaan Suomessa espanjantautiin kuoli vuosien 1918 ja 1919 aikana 19 000–27 000 ihmistä. Tutkimus määritteli vielä talven 1920 viimeisen epidemia-aallon espanjantautiin kuuluvaksi, ja siinä kuoli 6 000 sairastunutta.

Bergman oli iältään aika tyypillinen taudin uhri, sillä kuolleisuus oli poikkeuksellisen suurta 25–35-vuotiaiden ikäryhmässä.

Samaan aikaan, kun kaupunkilaiset katselivat paraatia, haudattiin hautuumailla suuri joukko espanjantautiin kuolleita. Malmin hautausmaan hiekkaan peiteltiin 85 ruumista.

”Tuo ankara tauti, joka vasta viime päivien tietojen mukaan on osoittautunut olevan jonkun verran takaisinpäin menossa, kolkuttaa lahjomattomana niin köyhän kuin rikkaan, voimakkaan tai heikon ovea, vieden usein samasta perheestä useampiakin hautaan”, kirjoitti Uuden Auran Helsingin toimittaja.

Ruumiiden määrä oli synnyttänyt jopa arkku- ja hautapulaa.

”Jos pääkaupungissa vallitsevan asuntopulan vuoksi on äärettömän vaikeata ja kallista saada asuntoa, niin melkein yhtä vaikeata ja kallista on nyt kuolleenkin saada kattoa päänsä päälle”, jatkoi toimittaja kirjettään Helsingistä.

Näin Helsingin Sanomat kertoi urheilutapahtumista espanjantaudin raivotessa Suomessa.

Vaikka syksyllä 1918 espanjantauti jylläsikin pääkaupungissa, urheilu jatkui silti. Yleisurheilun SM-kisojen lisäksi Helsingissä pelattiin jalkapalloa, jossa ratkottiin syksyllä cup-muotoisessa kilpailussa Suomen mestaruutta.

HJK kävi syyskuun puolivälissä pelimatkalla Tallinnassa, jossa se voitti sikäläisen Olympia-seuran lukemin 4–0. Myöhemmin syksyllä HJK voitti cupin loppuottelussa Viipurin Reippaan 3–0.

11. lokakuuta 1918 kerrottiin Helsingin Sanomissa, että Porissa espanjantauti vaikeutti suuresti jokapäiväisten liike- ja muun elämän säännöllistä kulkua painamalla tautivuoteeseen lukuisia ihmisiä. Läänin kuvernööri antoi kuulutuksen, jossa hän kehotti yleisöä välttämään kokouksia ja väentungosta.

 ”Sen sijaan, että vaaran lähestyessä suljettaisiin kaikki tiet, annetaan vaaran ensin häiritsemättä käydä porteista sisään ja vasta sitten ryhdytään sulkemaan sivuportteja jättämällä pääportit edelleen avoimeksi.”

Lokakuun lopussa Turun poliisimestari ilmoitti lehdissä, että kulkutautien välttämiseksi ei myönnetä lupia iltamien ja muiden huvitilaisuuksien pitoon.

22. marraskuuta Helsingin Sanomissa julkaistiin mielipidekirjoitus, jossa arvosteltiin sitä, miten viranomaiset olivat heränneet myöhään huolehtimaan yhteiskunnan turvallisuudesta.

”Sen sijaan, että vaaran lähestyessä suljettaisiin kaikki tiet, annetaan vaaran ensin häiritsemättä käydä porteista sisään ja vasta sitten ryhdytään sulkemaan sivuportteja jättämällä pääportit edelleen avoimeksi. Muista maista on heti suljettu kaikki kokoustilaisuudet, koulut, teatterit, biografit, konsertit, tanssiaiset, jotta taudin leveneminen mahdollisimman pian päättyisi, mutta meillä suljettiin vain yleiset tanssiaiset, mitkä, kuten tunnettua muodostavat ainoastaan pienen murto-osan yleisistä kokouksista.”

 ”Yhteensä on pidetty Helsingissä 24 sarjakilpailua.”

Yleisötilaisuuksia suljettiin ja kehotettiin välttämään, mutta kumma kyllä urheilu sai jatkua syksyllä 1918, kuten se jatkui myös keväällä 1919. Talvella Helsingissä pelattiin silloista talvipelien kuningasta, jääpalloa.

”Yhteensä on pidetty Helsingissä 24 sarjakilpailua. Kaunis tulos epäilemättä tällaiseen aikaan, jolloin pelivälineiden saanti on kallista ja kerrassaan vaikeaa. Se osoittaa, että ihana jääpallopeli on saanut maassamme vankan kannatuksen ja että se tulevina rauhanvuosina – uskokaamme että sellaiset vuodet ihmiskunnalle nyt vihdoinkin tulevat? – tulee muodostumaan Pohjolan talviseksi kansallispeliksi”, raportoi Helsingin Sanomat 23. maaliskuuta.

Lehti kertoi myös Kuopion tulevista talvikisoista, joiden 50 kilometrin hiihtoon oli osallistumassa 25 hiihtäjää. Puijon mäenlaskukilpailuihin oli ilmoittautunut 180 osallistujaa.

Viikkoa myöhemmin Helsingin Sanomissa jaettiin ohjeita taudin leviämisen estämiseksi. Yleisön tuli välttää kokouksia, eläviä kuvia, teattereita ja tanssihuoneistoja, mutta urheilusta ei sanottu mitään.

Miksi ihmeessä urheilu sai jatkua, vaikka muut yleisötapahtumat kiellettiin? Espanjantaudista väitellyt Eila Linnanmäki tutki väitöskirjaansa varten perusteellisesti aikakauden aineistoja, eikä hänkään muista mainintoja rajoituksista urheilussa.

”Urheilu ei noussut esiin. Menee arvauksen puolelle. Liikuntaa ja urheilua pidettiin tärkeänä terveyden edistämiseksi”, Linnanmäki sanoo.

Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisen tiedekunnan professorin Hannu Itkosen mukaan on kiinnostavaa, että espanjantautia ei ole samassa määrin muisteltu kuin sisällissotaa.

”Se kertoo siitä, että sisällissota oli ihmisten tekemää, ja espanjantaudissa oli kysymys asiasta, jota ei oikein tunnistettukaan. Sen kanssa vain elettiin”, Itkonen sanoo.

Mistä luulet, että johtuu se, että ei juurikaan mainita urheilua rajoituksissa?

”Se onkin hyvä kysymys. Suhtautuminen urheiluun on ollut tavattoman kaksijakoista aina. On nähty, että urheilu yhdistyy itsenäistyneen valtion kansalaiskasvatukseen. Kysymys oli urheilun hyvän kertomuksesta. Ajateltiin, että urheilua ei pitäisi politisoida, mutta mitä suurimmassa määrin urheilu kytkettiin muuhun politiikkaan.”

Siitä kertoi se, miten SVUL erotti jäsenyydestään työväen urheiluseurat. Itkosen mukaan esimerkiksi ”hillitön vauhti rakentaa hyppyrimäkiä” sopi suojeluskuntien tavoitteeseen.

 Urheilua ei yksinkertaisesti ymmärretty vaaralliseksi aktiviteetiksi taudin leviämisen kannalta.

Ruotsi-Suomi -jalkapallomaaottelu pelattiin Tukholmassa 29.5.1919. Suomalaiset (tummemmissa paidoissa) vas. Arthur Englund, Ilmari Saxell ja maalivahti Niilo Tammisalo (vaaleampi paita). Ruotsi voitti ottelun 1–0. Kuva: Urheilumuseo

Kolme päivää ennen Bergmanin kuolemaa Helsingin Sanomat kertoi espanjantaudin huolestuttavasta leviämisestä. Maaliskuun 16. ja 29. päivän välisenä aikana Helsingissä sairastui espanjantautiin kaikkiaan 2 906 henkeä.

Vaikka espanjantaudin kolmas aalto riehui kaupungissa, jatkui urheilu edelleen. Huhtikuun lopussa Helsingin Sanomat ilmoitti, että Helsingin sarjakilpailut jalkapalloilussa alkaisivat toukokuun alussa. Kesällä kolmas epidemia laantui, ja 29. syyskuuta pelattiin itsenäisen Suomen ensimmäinen jalkapallomaaottelu Ruotsia vastaan. Espanjantauti tuntui olevan voitettu, mikä näkyi ottelussa.

Ottelu oli itsenäisen Suomen ensimmäinen suuri urheilutapahtuma.

”Tavallaan oli koko Helsinki liikkeessä. Yhtämittainen jono autoja ja ajureja suuntasi puolen päivän tienoissa Töölön pallokentälle. Vakinaiset ja ylimääräiset raitiotievaunut olivat tupaten täysiä otteluun kiiruhtavista katselijoista. Ja sittenkin monet sadat saivat kävelymarssia rientää paikalle turhaan ensin riideltyään palaavista ajoneuvoista, jotka jo vähänkin lähemmälti keskikaupunkia menivät kuin kuumille kiville”, kirjoitti Helsingin Sanomat.

Pallokentälle kokoontui ennätysyleisö, arviolta 4 000–5 000 katsojaa. Yleisön riemuksi Kiffenin Ragnar Wickström teki kaksi maalia ja seurakaveri Holger Thorn vielä yhden, joten Suomi meni 3–0-johtoon 13. minuuttia ennen varsinaisen peliajan päättymistä.

”Odottamatonta! Suurenmoista! Mutta jäljellä olevalla ajalla tapahtui vieläkin suurenmoisempaa. Ruotsalaiset tasoittavat kaikki kolme maalia. Mutta sittenkin saamme olla tyytyväisiä lopputulokseen. Me emme ole vielä ruotsalaisia parempia.”

Liikuntatieteellisen seuran tutkijan Jouko Kokkosen mukaan suhtautumiseen urheiluun espanjantaudin aikana saattoi vaikuttaa kaksi asiaa. Ensinnäkin se, että urheilua pidettiin tervehenkisenä harrastuksena.

”Toisin kuin elokuvia tai tansseja, jotka eivät olleet ylösrakentavia niin kuin silloin sanottiin”, Kokkonen sanoo.

Toisena syynä Kokkonen esittää, että urheilua ei yksinkertaisesti ymmärretty vaaralliseksi aktiviteetiksi taudin leviämisen kannalta. Samaa ajattelua on havaittavissa tänäkin päivänä esimerkiksi joillain jalkapallokentillä, missä pelataan rajoitusten vastaisesti pienpelejä koronavirusepidemian aikana.

”Silloin se tietoisuus tarttumisesta oli vielä vähäisempää.”

Lähteet: Espanjantauti Suomessa – Influenssapandemia 1918–1920 (Eila Linnanmäki), HS-arkisto, Kansallisarkisto, Suojeluskuntien ja Lotta Svärdin Perinteiden Liitto ry., Idrottsföreningen Kamraterna r.f. – 100 vuotta Suomen urheilun hyväksi (Ingmar Björkman).

Luetuimmat - Urheilu

Luetuimmat

Uusimmat