Ennalta odotettu mutta silti niin raskas päätös on nyt tehty. Yleisurheilun EM-kisat vuodelta 2020 on peruttu.
Ei siirretty, vaan peruttu.
Se on muuten äärimmäisen kova paikka urheilijalle, joka oli asettanut isoja tavoitteita juuri noihin kisoihin.
Tieto päätöksestä oli tullut jo illalla, mutta kuulin uutisen vasta aamulla heti herättyäni. Olo oli tyhjä. Niin täysin tyhjä kuin se vain voi olla.
Seuraava tunne oli suru, joka helpotti vain itkemällä se pois.
Mitä nyt pitäisi tapahtua? Kuinka minun pitäisi ajatella tässä tilanteessa?
Tapasin heti aamulla valmentajani, joka osasi onneksi katsoa tilannetta kylmän rauhallisesti. Toisin kuin minä. Itkua pidätellen yritin kuunnella loogisesti perusteltuja asioita.
Löimme tosiasiat pöytään. Tavoitteet, joihin olemme vuoden tähdänneet, ovat poissa. Se tarkoittaa sitä, että kesäksi on löydettävä uusia tähtäimiä.
Kaikki onnistumiset ja kilpailut tulevat olemaan positiivisia asioita matkalla kohti Tokion olympialaisia. Jos nyt antaa periksi vain sen takia, etteivät suunnitelmat toteutuneet, on se aina pois ensi vuodesta. On harjoiteltava edelleen niin kuin tämä olisi elämäni tärkein kesä.
Mitä nämä uudet tähtäimet sitten voisivat olla?
Minulle tärkein asia on pyrkiä uuteen omaan ennätykseen ja nostaa tasoani pykälällä ylöspäin. Sen jälkeen olisi helpompi ponnistaa myös ensi vuoden kisoihin.
Me aitajuoksijat olemme Suomessa siinä mielessä äärimmäisen onnekkaita, että saamme keskenämme järjestettyä huipputason kisoja. Se on iso motivaation lähde. Kukapa meistä ei haluaisi olla niissä kisoissa nopein juoksija?
Keskinäiset kamppailut ovat myös tehokkaita kehittämään henkistä kanttia, joka taas on olympialaisia ajatellen yksi ratkaisevista tekijöistä. Uskon vahvasti siihen, että Suomen naisaiturijoukko tekee kesän mittaan vielä aivan mielettömiä esityksiä.
Ymmärrän kyllä, että minun tunteeni voivat tuntua joistakin hyvin vierailta. Miten voi olla niin, että yhden tai kahden kisan peruminen voi tuntua niin raskaalta?
Se nyt vain on urheilua. Monet mieltävät sen vain harrasteluksi, jopa puuhasteluksi. Meille urheilijoille se voi kuitenkin tarkoittaa vuosien työn valumista hukkaan.
Henkinen lataus arvokisoihin on myös iso. Olen jo kaksi vuotta valmistellut itseäni psyykkisesti juuri tähän kesään, jonka piti olla äärimmäisen vaativa kahden arvokisan kesä.
Kun elää urheilulle, niin juhlahetken ottaminen pois on aivan valtava asia. On asennoiduttava uudelleen, ja samaan aikaan ilmassa on paljon epävarmuutta. Onneksi takaiskut ovat urheilussa arkipäivää, joten tämäkin pettymys on kohtuullisen hyvin jo käsitelty.
Tiedän kyllä, etteivät minun kipittelyni ole maailman tärkein asia, ja terveys tulee aina ensimmäisenä. Haluan tuoda vain esiin sen, miksi kisojen peruminen voi koskettaa urheilijoita syvästi.
Urheilu-uran ajan elämme urheilulle.
