Formula Vee hurmasi kuin kuplavolkkari - Urheilu | HS.fi

Mika Arpiainen kuvattiin tiistaina kotimaisemissaan Helsingin Munkkiniemessä. Arpiainen juhli vuonna 1976 Formula Super Vee -luokan Euroopan mestaruutta.

Formula Vee hurmasi kuin kuplavolkkari

Suomeen iski 1960-luvun lopulla formulakuume, oikeammin Formula Vee -huuma. Reilussa kymmenessä vuodessa kisattiin kuplavolkkarin moottoreilla varustetuilla autoilla yli 150 kisassa. Mika Arpiainen saavutti Super Vee -luokan EM-kultaa vuonna 1976.

Julkaistu: 28.5. 2:00, Päivitetty 28.5. 16:00

Päivämäärä 12. kesäkuuta 1966 on suomalaisen formulahistorian kannalta merkittävä kahdellakin tavalla. Tuolloin avattiin Keimolan moottorirata Helsingin maalaiskunnassa (nykyisin Vantaa), ja avajaisissa kisattiin Suomessa ensimmäistä kertaa Formula Vee -luokassa.

Siitä alkoi Suomen Formula Vee -hurmos, jota kesti yli kymmenen vuotta. Formula Vee oli merkittävin yksipaikkaisten avokilpa-autojen luokka Suomessa 1970-luvun lopulle asti.

Vuosina 1966–1979 Suomessa ajettiin yhteensä yli 150 Formula Vee -kisaa: SM-kisoja, EM-osakilpailuja sekä useita muita kisoja. Lisäksi ajettiin 1970-luvulla ”isoveljen” Formula Super Veen kisoja.

Keimolan ohella Hämeenlinnan Ahveniston moottorirata, joka avattiin vain vuosi Keimolan jälkeen, näytteli suurta roolia Formula Vee -kisoissa.

Uudet radat osuivat sattumalta juuri siihen hetkeen, kun Formula Vee -sarja otti Euroopassa ensiaskeliaan.

 Formula Vee oli siten formulaversio koko kansan kuplasta.

Mika Arpiainen ajoi kärjessä Keimolassa ajetussa Formula Veen Euroopan pohjoislohkon karsintakisassa vuonna 1970.

Mikä oli Formula Vee?

Juuret vievät 1960-luvun alkuvuosiin ja Yhdysvaltoihin. Idean isä oli floridalainen Volkswagen- ja Porsche-kauppias Hubert Brundage. Hän keksi ajatuksen rakentaa Volkswageniin perustuvan kilpa-auton, joka olisi kohtuuhintainen formulaluokan auto harrastajien kilpakäyttöön. Ensimmäiset kisat ajettiin vuonna 1963.

Eurooppaan luokka rantautui vuonna 1965, ja VW-konserni perusti myös Formel Vee Europa -organisaation. Suomessa Formula Vee -sarjaa edusti Formula V-Club Finland -yhdistys, jonka perusti formula-autoilua Suomessa edistävä 500-Kerho. Volkswagenin maahantuonnista vastanneen Wihuri-yhtiön Antti Aarnio-Wihuri toi Suomeen ensimmäisen Formula Veen.

Vuoden 1965 syksyllä julkaistiin Formula Vee -luokan säännöt. Ne perustuivat vuoden 1966 kuplavolkkariin eli Volkswagen 1300 -autoon. Kyse oli todellakin vuoden 1966 autosta, sillä VW toi markkinoille seuraavan vuoden mallinsa edellisen vuoden jälkimmäisellä puolella.

 ”Kun auton sai toimimaan Keimolassa, pystyi ajamaan säätämättä muualla.”

Aluksi Formula Vee -autoissa oli pyöreät muodot. Vähitellen keula muuttui teräväkärkisemmäksi tuulenhalkojaksi. Kuvassa ensimmäisiä Formula Vee -autoja vuodelta 1965 Hollannin Zandvoortin radalta.

Formula Vee oli siten formulaversio koko kansan kuplasta. Esimerkiksi moottorin lisäksi kuplavolkkarin osista piti olla samoja muun muassa vaihdelaatikko vaihteistoineen, kaasutin, jousitus ja jarrut. Vanteiden tuumakoko piti olla 15, mutta renkaiden mallin sai vapaasti valita – sileät renkaat eli ”slicksit” eivät kuitenkaan olleet sallittuja.

Runko valmistettiin teräsputkesta, samoin Kansainvälisen autoliiton (FIA) sääntöjen mukainen turvakaari.

”En voi sanoa, että se olisi ollut jumalallisen hyvä ajaa. Putkirunko oli jäykkä. Kun auton sai toimimaan Keimolassa, pystyi ajamaan säätämättä muualla”, sanoo Mika Arpiainen, vuoden 1976 Formula Super Vee -sarjan Euroopan mestari.

1970-luvun puolivälissä putkirungon korvasi alumiinilevystä tehty yksiosainen runko.

Formula Veen alkuvuosina autossa ei ollut turvavöitä ja muutenkin turvallisuuden kanssa oli haasteita.

”Ensimmäisessä kisassani [vuonna 1969] oli niin ohut kypärä, että sillä ei ollut mitään tekemistä kypärän kanssa”, Arpiainen kertoo.

VW määritti säännöt ja kauppasi tekniset osat moottoreineen, mutta itse menopeliä se ei valmistanut. Sitä varten eri puolille Eurooppaa syntyi pieniä autotehtaita, joissa valmistettiin Formula Vee -autoja.

Näin tapahtui myös Suomessa. Parhaimmillaan Suomessa oli yli kymmenen Formula Vee -valmistajaa, mutta suurin ja menestynein oli Max Johansonin Veemax. Johanson ajoi itsekin kilpaa jo Eläintarhan ajoissa, siis ennen Formula Veetä, ja sai rallilegenda Timo Mäkiseltä ohjeet, miten Eltsussa pitää ajaa.

”Timo antoi hyviä neuvoja: Muista kun painat kaasun pohjaan, niin se ei siitä nouse. Eli ei ajeta puolikaasulla missään vaiheessa. Joko täyskaasu tai jarrutus”, Johanson muistelee vuonna 2018 julkaistussa Veemax-kirjassa.

Johanson ajoi itsekin joitakin vuosia Formula Vee -kisoja, ja hän löi nimensä suomalaiseen formulahistoriaan tasan 53 vuotta sitten: 28. toukokuuta vuonna 1967 Johanson voitti Keimolassa Formula Vee -lähdön. Se oli ensimmäinen kerta, kun suomalainen oli ykkönen kansainvälisessä Formula Vee -kisassa.

Kisassa oli mukana 23 kuljettajaa, joista seitsemän saapui Ruotsista. Kuudestatoista suomalaisesta seitsemän ajoi Veemaxilla.

Johansonista kehittyi Formula Vee- ja myöhemmin myös 1600-kuutioisten Formula Super Vee -autojen suunnittelija. Noin 15 vuodessa valmistui kaikkiaan 77 Veemax-autoa Helsingissä ja Vantaalla.

Autoja todella tarvittiin, sillä kisalähdöissä oli yleensä 30–40 kuljettajaa. Jo vuonna 1967 Euroopassa oli 650 Formula Veetä. Ruotsi oli kärkimaa: yli 200 autoa. Suomessa autoja oli 25 kappaletta.

 Muun muassa Niki Lauda ja Keke Rosberg ovat ajaneet Formula Vee -sarjoja.

Ahveniston ajojen Formula Vee -sarjan lähdössä oli tunkua vuonna 1971.

Vaikka Formula Vee oli kehitetty harrastajille, se kävi myös ponnahduslautana ammattilaisuuteen. Muun muassa Niki Lauda ja Keke Rosberg ovat ajaneet Formula Vee -sarjoja. Rosberg siirtyi kartingista Formula Veehen ja ajoi suomalaisella Veemaxilla 13 kilpailussa. SM-sarjassa Rosberg oli kolmas.

Vuonna 1973 Rosberg putsasi pöydän palkinnoista: EM-, PM- ja SM-kultaa sekä VW-maljasarjan voitto. Tuolloin Rosberg ajoi ruotsalaisella Hansenin menopelillä – tai tarkemmin Colt-Hansenilla. Tupakkateollisuus oli vahvasti rahoittamassa myös Formula Vee -sarjaa: oli Boston-cupia, Colt-cupia, Marlboro-tyttöjä ja lisäksi kuskien sponsoreina oli savukemerkkejä.

Myöhemmin Rosberg ajoi myös Formula Super Vee -kisoja ja lopulta kurvaili F1-mestariksi vuonna 1982.

Keke Rosbergin Formula Vee -autolla ajetaan historic-kisoissa.

Muita suomalaisia Formula Vee tai Super Vee -menestyjiä ovat olleet muun muassa Mikko Kozarowitzky (EM-kultaa Super Veellä vuonna 1975), Leo Kinnunen, Lasse Sirviö, Jorma Airaksinen ja paremmin ralliympyröistä tunnettu Henri Toivonen.

Formula Vee ja Super Vee -sarjat alkoivat hiipua 1970-luvun lopulla. Pääsyy lienee se, että Volkswagen keskittyi ralliin ja omilla tehtailla valmistettuihin autoihin. Viimeinen Veemax valmistui vielä vuonna 1980. Myös Keimolan radan historia on lähes yhtä kuin Formula Veen historia: rata suljettiin vuonna 1978.

Kokonaan Formula Veet eivät ole kadonneet vieläkään: Historic-sarjan kisoja ajetaan sekä Veellä että Super Veellä. Esimerkiksi Keke Rosbergin ensimmäinen Veemax on yhä kisakunnossa – tosin Rosberg ei sillä enää aja.

Nykyisin Formula Vee -auton hinta alimmillaan on noin 9 000 euroa ja Super Veen 20 000 euroa.

Lähteet: Ninni Johanson, Seppo Reimavuo, Andreas Johanson, Tapani Lehtinen: Veemax – tiedettä ja taidetta ja historicrace.fi.

Keula kasaan 12 rullalla ilmastointiteippiä

Suurimman suomalaismenestyksen Formula Super Veellä saalisti helsinkiläinen Mika Arpiainen: hän voitti vuonna 1976 sekä EM-kultaa että GTX Trophyn. Jälkimmäinen oli voiteluöljyfirma Castrolin sponsoroima Euroopan radoilla ajettu sarja. Vuonna 1977 sarjat yhdistettiin.

Mika Arpiainen perusti Leonardo-vaateyrityksen heti formulauran jälkeen.

Arpiainen aloitti formula-ajamisen Formula Veellä. Ensimmäinen kilpailu oli vuonna 1969, mutta se oli samalla kauden päätöskisa: auto valmistui vasta tuolloin. Arpiainen pääsi rakentamaan autoa Veemaxilla, mutta hänen täytyi ensin auttaa muiden kuskien autojen rakentamisessa. Sitten muiden piti puolestaan auttaa Arpiaista.

”Siinä kävi sitten niin, että yksin rakentelin ja sovittelin putkia sekä kuuntelin radiota, kun pojat ajoivat kisoja. Eikä ketään näkynyt. Max [Johanson, Veemaxin suunnittelija] välillä poikkesi, mutta hänkin kiersi kisoja.”

Arpiaisen avauskisa osui Keimolaan, jossa hän ajoi täysin vakiomoottorisella Veemaxilla. Hän sijoittui 39 kilpailijan kisassa sijalle 12 ja tunnettu moottoreiden virittäjä Veijo Brandes kiinnitti huomion nuoreen, 21-vuotiaaseen Arpiaiseen.

”Hän kysyi, kuka autoni on virittänyt. Ei kukaan, vastasin. Brandes kysyi, saako hän virittää. Totta helvetissä, vastasin”, Arpiainen kertoo.

Seuraavana vuonna Arpiainen kisasi jo Formula Veen SM-sarjan voitosta, mutta Lasse Sirviö oli yhdellä pisteellä parempi. Arpiainen palkittiin vuoden tulokkaana. Päätöskisan jälkeen Sirviö sanoi Arpiaiselle, että nyt lähdetään kisaamaan Eurooppaan. Lähtö oli jo kahden viikon päästä.

”Tavallaan sille reissulle jäin.”

 ”Oli fiilis, että olen kokenut tämän urheilumuodon kurjuuden ja gloorian.”

Mika Arpiainen (Salora-mainos autossa) johti lähdöstä maaliin Hockenheimin Super Veen EM-päätösosakilpailua vuonna 1976.

Arpiainen siirtyi aika nopeasti Super Vee -luokkaan ja täysosumavuodesta tuli myös hänen viimeinen vuotensa formula-auton ratissa. Mikään rahasampo Super Veen EM-sarjakaan ei ollut, vaikka se olikin käytännössä ammattilaissarja. Sponsoreita Arpiaisella kyllä oli.

”Oli myös diili Maxin kanssa. Kun maksan hotellikulut ja lennot, saan pitää palkintorahat.”

Kauden jälkeen Arpiainen koki, että hän voisi tehdä välillä muutakin.

”Oli fiilis, että olen kokenut tämän urheilumuodon kurjuuden ja gloorian.”

Arpiainen perusti Leonardo-vaateyhtiön, mutta hänellä olisi ollut sopimus seuraavaksi vuodeksi ATS:n F2-talliin. Ensin Arpiainen perui joulukuun testit ja myöhemmin vielä tammikuun testiajot, koska omalla yrityksellä alkoi mennä hyvin.

”Se jäi sitten siihen”, nyt 72-vuotias Arpiainen kertoo.

Myöhemmin Arpiainen ajoi vielä rallia ja voitti muun muassa A-ryhmän Suomen mestaruuksia 1980-luvulla.

Vaikka autot eivät olleet turvallisuuden perikuvia, Arpiainen säästyi pahemmilta onnettomuuksilta. Rajuin ulosajo tapahtui Österreichringillä Itävallassa.

”Harjoituksissa lähtösuoran jälkeen ulkopuolen tukivarren pallonivel murtui. Lähtösuoralla nousee vauhti 240 kilometriin tunnissa. Lähdin siitä vauhdista nurmikolle ja vauhti tuntui vain kiihtyvän. Aitaa kaatui 200 metrin matkalta, ja auto pyöri kymmenen kierrosta vaakatasossa ja lopuksi nokan kautta ympäri ja jäi väärinpäin paikoilleen. Autossa ei ollut enää jäljellä kuin putkirunko. Itse selvisin ruhjeilla.”

Koska Arpiaiselta oli rahat loppu, seuraavan päivän kisaan oli pakko päästä, jotta hän sai 800 Saksan markan (noin 400 euroa) starttirahan.

”Keula parsittiin kasaan ilmastointiteipillä. Sitä meni kaksitoista rullaa. Autoa hitsailtiin aamukuuteen asti. Ehdin pari tuntia nukkuakin”, Arpiainen muistelee.

”Pääsin lähtöviivalle. Ajoin hiljaa yhden kierroksen ja sitten varikolle. Taisin saada starttirahaa hiukan ekstraakin, tuhat Saksan markkaa. Järjestäjät olivat aina mielissään, kun pohjoisesta maasta tultiin kisaamaan.”

Keimolan radasta on jäljellä valvontatorni, joka on remontoitu Ombra-nimiseksi taideteokseksi. Myös Veemaxia on muistettu uudella aukiolla.

HS Vantaa|Autourheilulegendan Porsche mouruaa nyt Keimolan vanhassa valvontatornissa: Video näyttää, miten torni reagoi ihmisen liikkeeseen

purjehdus|Johanson lopetti uransa kansiin

Luetuimmat - Urheilu