Ruotsalaiset tekivät 40 vuotta sitten salibandya kehittäessään virheen, josta maksetaan nyt hintaa erilaisina vammoina Suomessa - Urheilu | HS.fi

Ruotsalaiset tekivät 40 vuotta sitten salibandya kehittäessään virheen, josta maksetaan nyt hintaa erilaisina vammoina Suomessa

Salibandy painii yhä olosuhdeongelmiensa kanssa. Jossain uudessa hallihankkeessa katon jännevälin kasvattaminen metrillä tai parilla voi käydä hyvinkin kalliiksi, mutta toisaalta se voi pelastaa pelaajia ja harrastajia vakavilta vammoilta tai jopa työkyvyn menetykseltä, kirjoittaa HS:n urheilutoimittaja Ari Virtanen.

Indiansin (vas.) Otto Lehkosuo ja Aaro Astala sekä Oilersin Sylvester Raikamo (kesk.) salibandyn miesten liigan ottelussa Oilers-Indians Tapiolan urheiluhallissa 7. helmikuuta 2020.

22.11. 14:49 | Päivitetty 23.11. 9:08

1970-luvun lopulla Ruotsissa keksittiin ruveta pelaamaan eräänlaista kaukalopallon sisäversiota kevyellä reikäpallolla. Kentällä oli vastakkain maalivahdin ja viiden kenttäpelaajan joukkue toista samanlaista joukkuetta vastaan. Laji sai nimen innebandy, ja 80-luvun alkupuolella laji tuotiin Suomeen ja sai nimekseen salibandy. Sinänsä kekseliäs laji olisi vaatinut hieman enemmän tuotekehittelyä sen alkutaipaleella.

Ruotsalaiset eivät nimittäin tulleet ajatelleeksi, että laji voisi levitä maan rajojen ulkopuolelle ja mitä siitä sitten seuraisi.

Ruotsissa salibandyn pioneerit pystyivät käyttämään hyväkseen maan käsipallohalleja, jotka olivat riittävän suuria, ja näin ollen kentän kooksi määriteltiin 40x20 metriä. Se taisi olla yksi suurimpia virheitä, mitä lajin kehittämisessä tehtiin.

”Jälkiviisaana voi sanoa, että olisi pitänyt kehittää neljä vasta neljä -laji, jossa kenttä olisi pienempi”, Salibandyliiton yhteiskuntasuhdejohtaja Jari Kinnunen sanoo.

Suomessa salibandy törmäsi ahtaisiin seiniin ihan konkreettisesti. Etenkin vanhat palloiluhallit oli rakennettu 50–60 vuotta sitten aivan muita lajeja silmällä pitäen, kun salibandysta ei ollut vielä tietoakaan.

Salibandykentistä tuli Suomessa siis joko alimittaisia tai sitten täysimittaisia mutta turvattomia, kun seinät ja katsomot olivat liian lähellä kenttää.

Tästä historiallisesta virheestä maksetaan Suomessa edelleen hintaa loukkaantumisina, kun pelejä pelataan vanhoissa halleissa.

Viimeisin vakava tapaus sattui syyskuun loppupuolella salibandyliigan eli F-liigan ottelussa Espoon Oilers–Tampereen Classic. Classicin pelaaja Krister Savonen törmäsi kontaktitilanteen jälkeen Tapiolan urheiluhallin katsomorakenteeseen ja sai aivotärähdyksen. Onnettomuus tapahtui kentän pitkällä sivulla.

Espoon kaupunki on nyt laittanut pehmusteet siihen kohtaan, jossa Savonen loukkaantui. Hän ei ole vieläkään toipunut pelikuntoon.

Turvallisuusongelma on kärjistynyt 10–15 viime vuoden aikana. Pelin vauhti on kasvanut ja urheilijoiden urheilullisuus kehittynyt.

Voisiko lajia vielä perustuvanlaatuisesti muuttaa? Miksi ei, jos ajatellaan monen muun lajin evoluutiota.

Osa pääsarjapeleistä pelataan jo turvallisemmissa halliolosuhteissa, mutta ongelma ei ole tietenkään vain pääsarjoissa. Alasarjojen halleissa seinät ovat edelleen liian lähellä kenttää.

Parikymmentä vuotta sitten turva-alueeksi kentän päädyn takana suositeltiin metriä, sitten se kasvoi puoleentoista metriin ja nykyään uusissa hallihankkeissa Salibandyliitto suosittelee kahden metrin turva-aluetta.

Tänäkin päivänä salibandy painii olosuhdeongelmiensa kanssa. Jossain uudessa hallihankkeessa katon jännevälin kasvattaminen metrillä tai parilla voi käydä hyvinkin kalliiksi, mutta toisaalta se voi pelastaa pelaajia ja harrastajia vakavilta vammoilta.

Älkääkä ehdottako ratkaisuksi sitä, että harrastajat siirtyisivät muihin lajeihin. Salibandylla on kansanterveydellisesti jo merkittävä asema, kun sadattuhannet harrastavat sitä.

Mutta kahta asiaa lajin päättäjät miettivät toivottavasti vakavasti: lajin vaarallisuutta pitää kitkeä säännöillä ja toiseksi harrastajille voisi kehitellä turvallisempia pelimuotoja, joissa kentällä on vähemmän pelaajia.

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat