Taistelua elämästä ja kyyneleitä vastaan – tässä ovat urheiluvuoden koskettavimmat hetket - Urheilu | HS.fi

Taistelua elämästä, kyyneleitä vastaan

Pettymyksen kyyneleet ja matka maailman ympäri, taistelua elämästä ja suomalaista jalkapallohistoriaa, juoksijailmiö Pohjois-Savosta ja tulevaisuuden hiihtotähti. Helsingin Sanomien urheilutoimittajat kertovat, mikä heitä sykähdytti eniten urheilun suurkisavuodessa 2021.

Nyrkkeilijä Mira Potkonen puhkesi kyyneliin hävityn välieräottelun jälkeen Tokion olympialaisissa.


31.12.2021 2:00 | Päivitetty 31.12.2021 12:15

Teho-osastolta viimein mestariksi

Meneillään olevalle ajalle on enemmän kuin sopivaa, että upeaan saavutukseen kietoutuu myös surua, pelkoa ja harmitusta. Näin tapahtui keväällä, kun Rauman Lukko juhli ensimmäistä Suomen mestaruuttaan lähes 60 vuoteen.

Mestaruuden pääarkkitehti ei valitettavasti päässyt nauttimaan saavutuksesta ansaitsemallaan tavalla. Lukon päävalmentaja Pekka Virta oli joutunut talvella koronaviruksen vuoksi teho-osastolle lähes kuukaudeksi – kamppailu sarjapisteistä oli muuttunut taisteluksi elämästä.

Kauden ratkaisuhetkilläkään Virta, 52, ei ollut vielä kunnolla toipunut. Vaihtoaitioon joukkuettaan johtamaan hän pääsi vasta finaaleissa ja silloinkin lähinnä istuma-asentoon lisähapen tukemana.

Koronatoipilaana ollut Lukon päävalmentaja Pekka Virta antoi katsomosta ohjeitaan kiekkoliigan finaaleissa viime keväänä.

Vahvan johtohahmon läsnäololla oli varmasti suuri vaikutus, mutta Lukon mestaruus oli pohjustettu jo edeltävien neljän vuoden aikana. Urheilujohtaja Kalle Sahlstedt taustajoukkoineen oli löytänyt Robin Pressin kaltaisia sopivia toteuttajia Virran äärikiekolliselle ja katsojan silmää miellyttävälle pelitavalle.

Monivuotisen prosessin lopputuloksena oli yksi liigahistorian ansaituimmista ja unohtumattomimmista mestaruuksista.

Valitettavaa oli myös se, että raumalainen kiekkoyleisö joutui seuraamaan pitkään ja hartaasti odotettua saavutusta hallien ulkopuolelta. Mestaruutta juhlittiin silti antaumuksella, mutta päämäärää edeltäneeltä matkalta jäi puuttumaan paljon.

Mikko Pajala

Juoksuilmiö Pohjois-Savosta

Syyskuun lopulla Pohjois-Savosta kantautui jännittävä uutinen. Vieremäläinen 18-vuotias Mikko Kauppinen oli juossut Cooperin testissä tuloksen 3 830 metriä.

Kävi ilmi, että Kauppinen oli harrastanut juoksua vain omaksi ilokseen päivittäisillä kahdeksan kilometrin lenkeillä. Lisäksi hän pyöräili 12 kilometrin koulumatkansa.

Kauppinen ei siis ollut harjoitellut juoksua tai muuta kestävyysliikuntaa minkäänlaisessa valmennuksessa eli ohjelmoidusti ja systemaattisesti.

Lue lisää: 18-vuotias lukiolainen teki hurjan tuloksen Cooperin testissä

Asiasta teki ainakin omissa silmissäni erittäin kiinnostavan ja säväyttävän se, että Kauppinen pääsi noin kovaan tulokseen liikunnan harrastajana eikä kilpaurheilijana.

Nuorukainen juoksee suomalaisella maaseudulla yksinäisiä lenkkejään välillä vauhtia kiihdyttäen, kun meno maistuu. Ja sitten hän yltää Cooperissa kotimaisella mittarilla lähes ikäluokkansa parhaiden kestävyysurheilijoiden tasolle.

Tällainen näyttäytyy minulle ikään kuin äärimmäisenä vastakohtana huippu-urheilun laskelmoiduimmille ja vastenmielisimmille lieveilmiöille, kuten dopingille, korruptiolle ja rasismille.

Lue lisää: Harri Kirvesniemi vaikuttui 18-vuotiaan ”amatöörin” hurjasta Cooper-tuloksesta

Pidän luontaista lahjakkuutta urheilussa aina kiehtovana asiana, oli kyse vaikkapa kestävyysominaisuuksista, motorisesta oppimisesta tai joukkuepalloilussa vaadittavasta peliälystä.

Väkisinkin tulee mieleen, että Kauppisella täytyy olla luontaista kestävyyslahjakkuutta.

Hienointa tässä on kuitenkin se, että Kauppinen on kaikesta päätellen nauttinut juoksemista näinä aikoina, kun hänen ikäistensä suomalaisten nuorten fyysinen toimintakyky on keskimäärin yhä huonompaa.

Jussi-Pekka Reponen

Alexander Ståhlberg hiihti kovaa paukkupakkasessa nuorten MM-kisoissa Sotkamossa viime talvena.

Mitaliseurannan ytimessä

Pakkanen paukkui helmikuussa Vuokatissa nuorten hiihtäjien kisatessa MM-mitaleista oikean talven keskellä. Koronavirus sulki kisat katsojilta, mutta media pääsi kuplan sisään negatiivisella testituloksella.

Akkreditointi oli monesta muusta tapahtumasta poiketen avain käytännössä kaikkialle, joten koronatestiä vastaan kuitattu läpyskä tarjosi mahdollisuuden normaalia kattavampaan kisaseurantaan.

Eikä loistokisan hiihtänyttä Alexander Ståhlbergia tai Suomen taustajoukkoja häirinnyt pätkääkään, että joku ulkopuolinenkin seurasi vöyriläisen ihmepojan mitalin värin varmistumista aitiopaikalta.

Ilo, riemu ja ripaus epäuskoakin olivat läsnä, kun Ståhlberg katseli videotaululle ja maalialueelle. Hän puki lämmintä ylleen, vastaili HS:n kysymyksiin ja vilkuili liveseurantaa eteensä tuodusta matkapuhelimesta.

”Jännittää aika paljon, mutta katsotaan, miten käy. Minulle sanottiin, että saan ainakin hopeaa”, Ståhlberg sanoi.

Hopea oli lopulta Ståhlbergin mitalin väri alle 20-vuotiaiden miesten vapaan kympillä. Vaikka nuorukainen seurasi loppuratkaisua maski kasvoillaan, ilmeestä näki mitalin maistuvan makealta – hänellä ei sanojensa mukaan ollut kisaan tavoitetta.

Ståhlberg saavutti Vuokatissa lopulta kolme MM-mitalia. Hän hiihti keväällä kärkikymmenikköön jo yleisen sarjan SM-kisoissa, joten Iivo Niskaseen verrattu lupaus kannattaa painaa mieleen viimeistään nyt.

Mika Moilanen

Tanskan pelaajat ja huoltajat tulivat nopeasti apuun ja ryhmittyivät sydämenpysähdyksen vuoksi kentälle lyyhistyneen Christian Eriksenin suojaksi jalkapallon EM-kisojen ottelussa Suomea vastaan.

Kollektiivinen rukous

Huuhkajien ensimmäisestä EM-turnauksesta tuli sukupolvikokemus,joka sai järisyttävän dramaattisen alun.

Pelissä on kaikki, ja Kööpenhaminan Parken-stadionilla 12. kesäkuuta siitä tuli totta.

Ensimmäisessä ottelussa Tanskaa vastaan olivat läsnä kaikki inhimillisen elämän tunteet – ilosta, ylpeydestä, jännityksestä, pelosta ja surusta riemuun saakka.

Epäusko valtasi mielen kaikilla läsnä olleilla, kun kentälle lyyhistynyttä Tanskan tähtipelaajaa Christian Erikseniä elvytettiin sydänhieronnalla kesken ottelun.

Kaikki jakoivat sillä hetkellä samanlaisia tunteita ahdistuksesta suruun katsoessaan, miten Eriksen taisteli elämästään joukkuekavereidensa ympäröimänä

Minuutit tuntuivat tunneilta sen jälkeen kun Eriksen oli kannettu kentältä ja stadionilla odotettiin tietoa hänen voinnistaan.

Pitkän odotuksen aikana koettiin ainutlaatuinen kannattajien yhteenkuuluvuuden hetki, kun Suomen kannattajat rupesivat huutamaan Christianin etunimeä ja Tanskan kannattajat vastasivat sukunimellä.

Se oli kaunis hetki. Meidän stadionilla olleiden toiveet yhdistyivät kollektiiviseksi rukoukseksi Eriksenin puolesta.

Draaman lopuksi sairaalassa vironnut Eriksen toivoi, että peli pelattaisiin loppuun.

Joel Pohjanpalo teki ottelun ainoan maalin, joka jäi voittomaaliksi ja lopulta Huuhkajien turnauksen ainoaksi maaliksi. Voitonriemu sekoittui helpotuksen tunteisiin Eriksenin puolesta.

Ari Virtanen

Lue lisää: Huuhkajien EM-turnaus sai surullisen alun – onneksi Eriksenin tila sairaalassa on vakaa

Tapparan koppi historiallisessa Hakametsän jäähallissa.

Hyvästit Hakametsälle

Urheilun tarinat ovat voittoja ja tappioita, vastustajia ja joukkuetovereita, mutta myös paikkoja.

Eräs suomalaisen urheiluhistorian merkittävimmistä paikoista on Suomen ensimmäinen jäähalli Tampereen Hakametsässä. Eri lajien arvokisoja ja jääkiekon Suomen mestaruuksia nähnyt halli hyvästeltiin pääsarjajääkiekon osalta marraskuun lopulla.

Menneiden muistelu Hakametsän jäähyväisten hetkillä avasi sykähdyttävän perspektiivin siihen, millaisen matkan suomalainen jääkiekko on kulkenut Hakametsän 56 vuoden historian aikana. Koulukadun tekojäältä Hakametsään siirtyivät amatööripelaajat. Hakametsästä Nokia-areenalle lähti ryhmä pelaajia, joille edeltävien pelaajasukupolvien aikana tehty työ on mahdollistanut sen, että omasta rakkaasta lajista on tullut pelaajilleen ammatti.

Lue lisää: Talon­kokoinen näyttö­kuutio, ottelu­näkymä hotelli­huoneesta ja yli 13 000 katsoja­paikkaa – HS kiersi Nokia-areenalla ja selvitti, mikä kiekkoilussa muuttuu

Hakametsän jäähyväisiä vietettiin yleisön päästessä katsomoihin. Se oli oikeus ja kohtuus. Yleisön edessä pelaaminen asetti lajin ja joukkueiden merkityksen kannattajilleen oikeisiin mittasuhteisiin ennen suurempaan areenaan siirtymistä.

Ammattimaisen urheilun kannalta päätös siirtyä suuremmat kassavirrat mahdollistavaan areenaan oli luonteva askel jääkiekon kehittymisen reitillä. Samalla Hakametsän hyvästely nosti monien ihmisten mieleen haikeutta. Siihen paras lääke on ymmärtää, että Hakametsää ei pureta vaan halli säilyy urheilijoiden käytössä myös jatkossa.

Tarinan jatkuminen on parasta kunnioitusta vanhoja, legendaarisia urheilupyhättöjä kohtaan.

Riku Teiskonlahti

Max Verstappen juhli formuloiden maailmanmestaruutta.

Kierros, joka ratkaisi kaiken

Mitä oikein odotitte? Eihän F1-kausi 2021 olisi voinut päättyä millään muulla tavalla.

Niin hullulta kuin se kuulostaakin, kauden loppuhuipennus tuntui jopa kohtalolta. En edes kyennyt yllättymään, vaikka ratkaisu olikin kuin suoraan valkokankaalta.

Kuukausien riivattu taistelu johti lopulta yhteen ainoaan ratkaisevaan kierrokseen. Kaksi ohituspaikkaa, joissa tehdä ero jompaankumpaan suuntaan.

Aloin seurata F1-sarjaa tarkemmalla silmällä pitkästä aikaa juuri tällä kaudella. Miten ajoitus voikaan osua näin oikeaan? Tästä suuremmaksi ei urheilu enää muutu.

Suuruus on sana, joka lajista tulee väistämättä mieleen. Abu Dhabin yövalaistus ja koko maailman katse kahdessa hurjapäisessä kuljettajassa. Minuutti, joka ratkaisi kaiken. Lyhyt mutta sitäkin suurempi hetki.

Harmittavaa, että kisan jälkeen syntynyt kohu peitti alleen tuon tunneryöpyn, jonka olisi suonut jäävän mieliin pidemmäksi aikaa.

Minulle se toki jäikin. Eihän iltaa voinut jatkaa tuon jälkeen enää mitenkään. Aivan sama, millaisen elokuvan olisin pannut pyörimään, se ei olisi vetänyt vertoja juuri näkemälleni spektaakkelille.

Lue lisää: Mestariksi valmennettu Max Verstappen ei kumartele ketään – kukkopoika soti Kimi Räikkösen kanssa radalla ja kulisseissa

Joku saattaisi miettiä, että tämän jälkeen F1-kokemus ei voi kuin latistua. Samanlaista kautta ei ole koskaan ollut eikä tule koskaan olemaan.

Jostain syystä en kuitenkaan koe niin. On mahtavaa nähdä, mitä laji voi parhaimmillaan tarjota. Nyt on helppo elää unelmaa, että tämän tunteen kokee vielä joskus uudelleen.

Viljami Kalmari

Mira Potkonen osui brasilialaiseen vastustajaansa Beatriz Ferreiraan olympialaisten välieräkamppailussa, jonka Ferrera voitti.

Ulinaa kesäaamuna

Laitoin herätyskellon soimaan. Mira Potkonen taistelisi olympialaisten finaalipaikasta heti aamutuimaan brasilialaisen Beatriz Ferreiran kanssa.

Ferreira oli hallitsevana maailmanmestarina ottelun suosikki, mutta Potkonen oli edennyt ottelu ottelulta kohti mitalisijoja.

Tahtoa tuossa viimeistä turnaustaan otelleessa taistelijassa oli niin paljon, että lähinnä pelotti, kääntyykö hurja voitontahto itseään vastaan.

Edeltävät kolme ottelua olin katsonut Sanomatalon televisioista, mutta nyt tein etätöitä kotonani Orivedellä. Kannoin läppärin sänkyyn ja jännittyneenä seurasin matsia mieheni kanssa.

Ottelun jälkeen ruudulla näkyi lohduttomasti itkevä suomalaisnyrkkeilijä.

Koetin kasata harmitustani, etäännyttää koko tilannetta. Sellaista se urheilu on, totesin kyynisyyttä ääneeni havitellen.

Ei auttanut: pian yhdyin Potkosen itkuun.

Lue lisää: Mira Potkosen ura loppui koskettavaan puheenvuoroon – ”En voi päättää uraani onnellisena, jään taas itkemään”

Ryhdyin kirjoittamaan kommenttia ottelusta. Söhrin tietokoneeni näppäimiä ja ulisin. Onneksi olin etätöissä – olisin taatusti säikäyttänyt kollegani pahemman kerran.

Olen saanut seurata Potkosen uraa nyrkiniskun etäisyydeltä, koska olemme vanhoja treenikavereita. Se totta kai teki tilanteesta henkilökohtaisemman, mutta kyse ei ollut vain siitä.

Lue lisää: Mikä on Mira Potkosessa erityistä? Näin tähden harjoittelua läheltä seuranneet kertovat

Potkonen oli suurten tunteiden ottelija, sitä sukupolvea, jolle urheilu ei ollut vain urheilua. Siksi Potkosen heti ottelun jälkeen antama kommentti kylmäsi: ”En voi päättää uraani onnellisena, jään taas itkemään.”

Onneksi kaksinkertaisen olympiamitalistin itku muuttui pian iloksi.

Lotta Loikkanen

Lue lisää: Mira Potkosen matkassa mikä tahansa oli mahdollista – Kun kyynelet kuivuvat, pronssikin kirkastuu

Joel Pohjanpalo tuuletti, kun pallo oli painunut Venäjän maaliin kesäkuussa jalkapallon EM-kisoissa Pietarissa.

Entä jos... joskus... sittenkin?

Romanttiset rakkauskertomukset ja elokuvat rakentuvat usein yhden kysymyksen ympärille: entä jos?

Entä jos he olisivat tavanneet hieman aikaisemmin? Entä jos hän olisi ehtinyt ajoissa? Entä jos hän olisi sittenkin uskaltanut?

Ja kappas vain, samankaltaisten kysymysten ympärille kietoutuvat myös urheilun merkitykselliset hetket tavan takaa – myös jalkapallon miesten EM-kisoissa, joissa Suomi oli viime kesänä mukana ensimmäistä kertaa.

Suomi oli voittanut turnauksen avausottelussaan Tanskan dramaattisten vaiheiden jälkeen. Alkulohkon toista kamppailua Venäjää vastaan oli pelattu nelisen minuuttia, kun Jukka Raitala riisti pallon venäläisiltä Suomen hyökkäyksen oikealla laidalla ja keskitti maalin eteen. Joel Pohjanpalo ponnisti puskuun, joka painoi pallon Venäjän maaliin.

Pohjanpalo tuuletti hirmuisesti, Huuhkaja-katsomo huusi. Sydän muljahti selälleen, kyynisyyden painamat perslihakset irtosivat penkistä, kriittinen etäisyys katosi.

Hetken Suomi johti ottelua 1–0. Sitten tuli videotarkistus ja hylkäys.

Joel Pohjanpalo ehti paitsioon niin niukasti, että videotarkistuksia edeltävässä maailmassa sitä ei olisi huomannut kukaan. Suomi hävisi ottelun lopulta 0–1, eikä historiallisiin jatkopeleihin ollut asiaa, kun tappio tuli myös Belgiaa vastaan.

Lue lisää: Suomi kärsi karvaan tappion Venäjälle EM-viheriöillä, Pohjanpalon maali niukasti paitsio

Mutta entä jos bittien sakkaus olisi pimentänyt kamerat? Entä jos Venäjän puolustajien, Raitalan keskityksen ja Pohjanpalon liikkeen ajoitus olisi ollut maailmankaikkeuden aikavalleilla sekunnin murto-osan erilainen?

Olisiko Suomi edennyt jatkopeleihin? Mihin kaikkeen se olisi vaikuttanut?

Tällaisina hetkinä luukku toiseen ulottuvuuteen, mahdollisuuksien maailmoihin, romanttiseen avaruuteen ammottaa auki – kunnes joku VAR-kopissa pamauttaa ukset kiinni.

Sen jälkeen ihmiselle jää todellisuus, jonka kanssa täytyy pärjätä. Ja kysymys: entä jos... joskus... sittenkin?

Erkki Kylmänen

Lewis Hamilton näytti jättävän Max Verstappenin nuolemaan näppejään.

F1-kauden huipennus kesti runsaan tunnin

Formula ykkösten kausi 2021 muistetaan Suomessa erityisesti siitä, että Kimi Räikkönen lopetti pitkän uransa, ja myös siitä, että Valtteri Bottaksen ajot Mercedes-tallissa päättyivät.

Suomalaiset jäivät kuitenkin radalla sivuosaan. Sen sijaan pääosaan nousivat Max Verstappen ja Lewis Hamilton sekä hieman yllättäen Michael Masi ja Nicholas Latifi.

F1 on lyönyt läpi Yhdysvalloissa paljolti Netflixin Drive to Survive (Formula 1 – Taistelu paalupaikasta) -sarjan ansiosta, mutta tuskin suoratoistopalvelun ideanikkarit olisivat voineet edes kuvitella, millaisen huipennuksen F1 tarjoaa sarjan neljännelle tuotantokaudelle.

Lue lisää: F1:n dramaattisiin loppuhetkiin olisi löytynyt oikeastikin urheilullinen ratkaisu

Jo alkuasetelma oli herkullinen: kaksi kuljettajaa tasapisteissä ennen viimeistä osakilpailua.

Lähtökiihdytyksen piti olla Verstappenin heiniä pehmeillä renkailla, mutta Hamilton säntäsi kärkeen. Avauskierroksella Verstappen kiilasi Hamiltonia, joka oikaisten mutkan suoraksi pysyi kärjessä. Näytti selvältä, että britti ajaa vihellellen mestaruuteen.

Huikean loppukirin MM-sarjassa tehnyt Hamilton löi ällikällä Red Bull -tiimin, ja kauden kohokohta oli siinä. Hamilton oli ajamassa mestaruuteen.

Kohokohta kesti runsaan tunnin ja päättyi noin viisi kierrosta ennen kisan päättymistä.

Lue lisää: F1-mestaruuden ratkaisuun vaikuttanut Nicholas Latifi: ”Se ei koskaan ollut tarkoitukseni”

Sen jälkeen alkoivat dramaattiset vaiheet: Latifin törmäily ja Masin sääntötulkinnat, jotka auttoivat Verstappenin mestaruuteen. Niistä riittää puhetta vielä pitkään, mutta kohokohdaksi sitä on vaikea nimetä.

Jos Räikkönen olisi yhä mukana, hän saattaisi todeta: ”Normaali kisa.”

Ismo Uusitupa

Peter Kotilainen ja Ruotsin Tobias Gustafsson kamppailivat salibandyn MM-finaalissa.

Helsinki esitteli salibandyn äänen

Läps, läps, läps, läps, läps.

Suomi ehti järjestää Helsingissä vuodella siirretyt salibandyn miesten MM-kisat juuri ennen kuin koronaviruksen uusi aalto alkoi levitä voimakkaasti.

Ruotsi juhli Hartwall-areenalla mestaruutta, mutta hyvä kakkosena maaliin tuli Suomi.

Suomi esitteli kotikisoissaan salibandymaailmalle muutakin kuin koronaolojen toimivat kisajärjestelyt. Jos vuoden 2010 MM-jalkapallon äänimaisemana oli vuvuzela-puhaltimien korvia raastava melu, Helsingin MM-salibandyssa se oli rytmikäs ”läps läps läps”.

Ääni lähti katsomoihin jaetuista Ideaparkin pahvisista mainosviuhkoista, joita yleisö käytti välillä erittäin taitavasti kannustamiseen lyömällä niillä tahtia esimerkiksi kämmeneen tai jalkaan: läps, läps, läps.

Lue lisää: Ruotsi voitti salibandyn MM-kultaa Helsingissä – Voittomaali syntyi aivan loppuhetkillä: ”Vaikea sulattaa tätä”

Pahviviuhkat ovat tulleet tutuksi aiemmin esimerkiksi salibandyn liigakatsomoista, mutta nyt innovaatio pääsi tiivistämään tunnelmaa kansainvälisille areenoille.

Ja sehän toimi.

Salibandyn MM-turnaus muistetaan myös kovista taklauksista, epämääräisistä torikokouksista ja sallivasta tuomarilinjasta.

Tero Hakola

Leo Borg esiintyi Stockholm Openissa ensimmäistä kertaa tukholmalaisyleisölle.

Maskittomat tukholmalaiset antoivat toivoa

Sunnuntaina 7. marraskuuta Tukholman Kuninkaallinen tennishalli oli lähes viimeistä paikkaa myöten täynnä. Niin käy usein, kun pelataan Stockholm Openia.

Ensimmäisen kierroksen ottelu kiinnosti silti katsojia tavallista enemmän. 18-vuotias Leo Borg esiintyi ensimmäisen kerran tukholmalaisyleisölle, ja katsomossa istui tietenkin isä ja tennislegenda Björn Borg.

Oli helppoa arvata, että ruotsalaisia kiinnostaisivat nuoren Borgin otteet. Silti suuressa yleisössä oli jotain outoa: kenelläkään ei ollut maskia kasvoillaan. Ei myöskään 65-vuotiaalla Björn Borgilla.

Tuntui kuin olisi pudonnut jostain kaukaa keskelle maailmaa, jossa ei ole kuultukaan koronaviruksesta. Tukholmalaiset näyttivät huolettomilta.

Maski kasvoillaan istunut suomalainen keräsi hiukan katseita – ei kuitenkaan tuijotukseen asti.

Epätodellista tunnetta lisäsi tieto, että Ruotsin sairaus- ja kuolintilastot olivat hiponeet taivaita koronaviruksen alkuvaiheessa.

Maskittomat tukholmalaiset lähettivät tietämättään hiljaisen viestin: kun koronavirus kaikkine muunnoksineen jossain vaiheessa helpottaa, ihmiset palaavat nopeasti normaaliin.

Toivoa siis on.

Heikki Miettinen

Maailmanympäripurjehtijat Tapio Lehtinen ja Ari Huusela savusaunan lämmössä.

Poika saunoi

Maailman korkeimmalle vuorelle Mount Everestille on kiivennyt historian aikana yli 4 000 ihmistä. Avaruudessakin on käynyt lähes 600 ihmistä, mutta yksin maapallon ympäri on purjehtinut 84 ihmistä, joista vain neljä on suomalaisia.

Ari Huusela liittyi maaliskuussa Tapio Lehtisen, Harry Harkimon ja Pentti Salmen seuraan. Huusela ja Lehtinen kiersivät maapallon pysähtymättä.

Huuselan matka Vendée Globe -kilpailussa kesti 116 päivää, 18 tuntia, 15 minuuttia ja 46 sekuntia. Raportoin Huuselan matkasta tuona aikana Helsingin Sanomissa kaksi kertaa viikossa. Juttuja kertyi kymmeniä.

Oli hämmästyttävää, kuinka hyvin puhelinyhteys toimi Whatsappin kautta toiselle puolelle maailmaa. Kun Huusela lähti taipaleelle 8. marraskuuta 2020, sovimme, että pidämme yhteyttä aina maanantaisin ja torstaisin.

Kun Huusela pääsi maaliin 5. maaliskuuta 2021, hän kertoi, kuinka tärkeitä viikoittaiset puhelumme olivat olleet hänelle. Se tuntui hyvältä.

Juttua ei ollut tehty ainoastaan jutun vuoksi, vaan yhteydenpidot olivat olleet tärkeitä henkireikiä yksinäisellä ja myös vaarallisella matkalla.

Lue lisää: ”Super happy” purjehtija Ari Huusela ja Tapio Lehtinen veivät yli miljoonan arvoisen ”Pojan” idylliseen savusaunaan

Toukokuun lopulla pääsin Huuselan ja Tapio Lehtisen kanssa savusaunaan ja kuuntelemaan kahden Kap Hornin niemimaan kiertäjän purjehdustarinoita. Illan kohokohtana oli, kun ”poika” saunoi.

Poika oli runsaan kilon painoinen maapalloa muistuttava pokaali, jonka keskellä oli pitkä terä, ilmeinen veneen köli.

Lue lisää: Suomalaista olympiahistoriaa: Purjehtija lensi purjehtijoita Tokion olympiavesille

Heinäkuussa Huusela soitti ja kertoi lentävänsä suomalaisia purjehtijoita Tokion olympiakisoihin. Huusela on siviilissä liikennelentäjänä Finnairilla.

Hän järjesti HS:lle tapaamisen lentokoneen ohjaamossa Nagra 17 -luokassa purjehtivien Sinem Kurtbayn ja Akseli Keskisen kanssa. Se oli merkittävä tapaaminen nuorille purjehtijoille.

Itse lensin olympialaisiin myöhemmin. Maailman parhaiden urheilijoiden kilpailuja seuratessa ja niistä raportoidessa oli mukava muistella talvisia puheluita.

Huusela ei voita koskaan olympiakultaa, ja tuskin häntä valitaan tammikuussa Vuoden urheilijaksi. Silti hänen suorituksensa jää historiaan.

Ari Pusa

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat