Sonia Grönroos on selvinnyt elämässään monista vaikeista paikoista, mutta säilyttänyt aina ilon. ”Olen yleensä aina positiivinen, mieleni on sellainen.”

Ei enää koskaan jääkaappi tyhjänä

Nyrkkeilijä Sonia Grönroos näki lapsena nälkää Ranskan kaduilla, kun isä kaappasi lapsensa mukaansa. Nyt kahden lapsen äiti pitää huolen, ettei jääkaappi ole koskaan tyhjä. Grönroosista kertova uutuuskirja valottaa hänen lapsuusaikojaan myös hänelle itselleen.


10.5. 2:00 | Päivitetty 10.5. 16:58

Nyrkkeilysalilla on hirmuinen meteli. Sonia Grönroosia naurattaa, lapset Arya ja Isabella juoksevat ja hihkuvat. Lasten isä Jose Sánchez Romero yrittää pidätellä lapsia, jotta äiti saa keskittyä kuvattavana olemiseen.

Grönroos suukottaa ja halaa tyttäriään. Arya täyttää pian neljä vuotta, ja Isabella on puolentoista vuoden ikäinen. Kun Grönroos katselee heitä, hänen mieleensä nousee välillä hänen oma lapsuutensa. Silloin sydämessä vihlaisee.

Grönroos on suomalaisnyrkkeilijä, jonka elämästä kertova kirja Suoraan sydämeen ilmestyy keskiviikkona. Hänen menestysvuotensa oli 2013, kun hän saavutti Suomen ja Pohjoismaiden mestaruudet sekä EU-hopeaa.

Minullakin on osani kirjassa, sillä olemme Grönroosin kanssa vanhoja treenikavereita ja kilpakumppaneita.

Ja ”isättömiä puolivillejä” kuten kirjassa todetaan.

”Ehkä olen itse suojellut itseäni.”

Nyrkkeilyperhe harjoittelee Ringside Gymillä Helsingissä.

Perhe on kirjan isoimpia teemoja. Sitä Grönroos lapsena ja nuorena kaipasi, myöhemmin nyrkkeily tarjosi sellaisen. Nyt hänellä on ikioma perhe, josta imeä rakkautta.

Oma lapsuusaika on Grönroosille kuin palapeli, joka koostuu toisistaan poikkeavista tarinoista ja hämäristä muistikuvista. Kirjailija Stella Vuoma on tehnyt ison työn selvittäessään Grönroosin elämän varhaisia vaiheita.

Kirjaprojekti on tuonut päähenkilölleen myös kipeitä yllätyksiä.

”Lapsuuteni on ollut paljon karumpaa kuin mitä olen ajatellut. Ehkä olen itse suojellut itseäni, tai sitten minulle ei ole haluttu kertoa kaikkea, ettei se satuttaisi lisää”, hän pohtii.

Kun Grönroos oli nuoremman tyttärensä ikäinen, Grönroosin isä kaappasi hänet ja hänen veljensä ulkomaille. Sisarukset olivat isänsä kotimaassa Algeriassa, kunnes äiti suostui jatkamaan avioliittoa isän kanssa. Grönroos oli tuolloin niin pieni, ettei hän muista niistä ajoista mitään.

Ollessaan vanhemman tyttärensä ikäinen Grönroos asui veljensä kanssa tuntemattoman tunisialaisperheen luona Ranskassa. Isä ja äiti olivat eronneet. Lapset olivat taas päätyneet isälleen, mutta isä oli pitkään poissa.

Grönroos ei muista, kauanko tuo ajanjakso kesti, mutta hän muistaa jatkuvan nälän ja vihaisen miehen.

Sisarukset viettivät päivänsä kadulla ja saivat ruokaa, jos sitä jäi yli.

Grönroos palasi veljensä kanssa Suomeen ollessaan kuusivuotias. Paluusta on kiittäminen pienen ranskalaiskoulun rehtoria, joka oli ottanut yhteyttä Suomen suurlähetystöön.

”Veljeni oli mahdollisesti käynyt keskustelun koulun opettajan kanssa ja kertonut, että olemme puoliksi suomalaisia. Opettaja oli varmasti huolissaan, kun meillä oli koko ajan samat vaatteet, haisimme pahalle ja meitä pidettiin huonosti.”

”Olin luullut, että hän on etsinyt meitä koko ajan.”

Äiti tuli silloisen miesystävänsä kanssa hakemaan lapset kotiin. Lapset eivät puhuneet suomea, eikä Grönroos edes tunnistanut äitiään.

Grönroosille ei ole ollut selvää edes se, missä kaikki tuo on tapahtunut. Kirjan teon myötä tutunnäköinen koulun piha löytyi karttasovelluksen avulla Remoulinsin kylästä.

Muitakin tosiasioita on tullut vastaan. Grönroos on ollut siinä uskossa, että ennen kuin ranskalaiskoulusta otettiin yhteyttä, heidän äitinsä ei tiennyt lasten olinpaikkaa. Mutta ilmeisesti näin ei ollut.

”Olin luullut, että hän on etsinyt meitä koko ajan, mutta ehkä se on muisto, joka on kerrottu minulle. Paljon asioita on myös pyyhkiytynyt mielestä varmaan siksi, etteivät ne painaisi liikaa.”

Lapsuus on jättänyt jälkensä. Grönroosille on tärkeää, ettei jääkaappi ole koskaan tyhjä. Hän ei myöskään pidä ajatuksesta, että lapset lähtisivät Espanjaan sukuloimaan niin, ettei hän olisi mukana.

Välillä Grönroosin mieleen hiipii ajatus: mitä jos häntä ei olisikaan koskaan tultu hakemaan takaisin Suomeen?

”Olen usein miettinyt, miten olisimme selvinneet perheen väkivallasta. Olisiko isä tullut takaisin, olisimmeko jatkaneet elämää hänen kanssaan, vai miten meidän olisi käynyt?”

Välit molempiin vanhempiin ovat olemassa, mutta vanhemmat eivät mielellään muistele aikoja, jotka ovat jättäneet Grönroosille kysymyksiä. Läheisin perheenjäsen on veli. Grönroos uskoo, että ilman veljeä lapsuudenkokemukset olisivat voineet olla paljon vahingollisemmat.

”Olen iloinen, että Maru oli siellä, oli turvaa. En tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos olisin ollut yksin. Varmasti itsetunto ja kaikki olisi kärsinyt enemmän.”

”Uhkarohkeista päätöksistä sai adrenaliinia.”

Sonia Grönroos kuvailee kirjaprojektia rankaksi mutta terapeuttiseksi.

Sen jälkeen kun Grönroos tuli kuusivuotiaana Suomeen, hänen elämänsä lähti kulkemaan mukavilla raiteilla. Oli koulu ja ystävät sekä opettaja, joka rohkaisi voimisteluharrastuksen pariin. Ja mikä parasta, oli normaali arki. Sitä kesti jonkin aikaa.

Sitten perhe muutti Vantaalta Pirkanmaalle Kylmäkoskelle. Pian tämän jälkeen Grönroosin äiti ja hänen miesystävänsä erosivat. Grönroos sopeutui uuteen paikkaan ja löysi ystäviä ja tanssiharrastuksen, mutta kotona tilanne meni huonoon suuntaan.

Taloon oli tullut uusi isäpuoli. Perheen yhteiset rutiinit, kuten ruokahetket, jäivät. Kotona riehuttiin juovuksissa, eikä Grönroos halunnut mennä sinne.

”En halunnut olla siellä, koska minua ei haluttu sinne.”

Teinivuosia seurasi levoton ja matkustelun täyteinen ajanjakso. Grönroos tutustui ulkomailla asuviin sukulaisiinsa ja työskenteli erilaisissa lyhyissä työsuhteissa Suomessa ja maailmalla.

Ongelmia hän ei ollut halukas kohtaamaan, ne oli helpompi vain jättää taakse. Näin jälkikäteen Grönroos ymmärtää olleensa aika vastuuton.

”Olen selvinnyt sillä tavalla, että olen sulkenut kaikki epämiellyttävät asiat pois ja ajatellut, että pärjään kyllä ja hoidan ne sitten joskus. Ja tästä ajattelusta maksan yhä.”

Levottoman ajanjakson katkaisi urheilu. Nyrkkeilysali tarjosi rutiineja ja ”nyrkkeilyperheen”, toisaalta laji tyydytti sisäistä seikkailijaa.

Matkustelusta ja uhkarohkeista päätöksistä sai adrenaliinia. Nyrkkeily toi sitä ilman, että tarvitsi lähteä jonnekin riehumaan. Nyrkkeilykin on vähän uhkarohkeaa, mutta arki pysyi rauhallisena. Se oli ihan parasta.”

Voimistelu- ja tanssitausta auttoivat häntä omaksumaan nyrkkeilyn nopeasti. Viidessä vuodessa hän oli raivannut tiensä maajoukkueeseen ja saavuttanut EU-hopeaa.

”Nyrkkeily oli minulle unelma-ammatti.”

Sonia Grönroos haaveili olympialaisista, mutta ura päättyi vuonna 2014 loukkaantumisten siivittämänä.

Intensiivinen harjoittelu kostautui, ja loukkaantumiset seurasivat toisiaan. Ura päättyi MM-kisoissa Etelä-Korean Jejussa marraskuussa vuonna 2014, kun keho ei kestänyt lämmittelyjä pidemmälle.

Sittemmin Grönroos on yrittänyt kehään paluuta, ja se väijyy yhä hänen mielessään. Välissä on kuitenkin ollut terveysongelmia sekä oman perheen perustaminen.

Jose Sánchez Romeroon Grönroos tutustui treenileirillä Espanjassa. Sánchez Romero on myös nyrkkeilijä, ja kahden iskijän perheessä molemmat tukevat toisiaan kohti urheilu-unelmia.

”Nyrkkeily oli minulle unelma-ammatti, ja se jäi kesken. Se on jäänyt pahasti hampaankoloon. Olen yrittänyt päästä kehään takaisin jo kahdeksatta vuotta. Se kuulostaa jo melkein typerältä, mutta Jose tukee minua. Hän sanoo aina, että olen paras nyrkkeilevä nainen, jonka hän on koskaan nähnyt.”

”Ihanaa, kun hän näkee minussa nyrkkeilijän.”

Jose Sánchez Romero ja Sonia Grönroos tukevat toisiaan kohti urheilullisia tavoitteita. Kahden nyrkkeilijän perheessä vanhemmat järjestävät toisilleen aikaa treenata ja välillä salilla ollaan koko perheen kesken.

Nyrkkeilijäidentiteetin rinnalla kulkee äidin rooli ja huoli perheestä. Sydänoireista kärsinyt Grönroos kertoo, että hänellä on kotona vihko, johon hän kirjaa tärkeitä tietoja liittyen lasten ja käytännön asioiden hoitamiseen.

”Varmuuden vuoksi, jos minulle käy jotain.”

Hän on myös huomannut pelkäävänsä enemmän puolisonsa puolesta, kun Sánchez Romero ottelee.

Ikäväkseen Grönroos on huomannut, että äitiys on myös muuttanut ihmisten suhtautumista häneen nyrkkeilysalilla.

”Jotkut valmentajat ajattelevat, että minulla on kaksi lasta, ja ovat jo ikään kuin tehneet päätöksen puolestani, että lopettaisi jo. Mutta se on oma valintani, jatkanko vai lopetanko.”

Nyt hän on kuitenkin löytänyt valmentajan, joka uskoo häneen.

”Ihanaa, kun hän näkee minussa nyrkkeilijän.”

Tällä hetkellä Grönroos tukee puolisoaan kohti jo useasti siirtynyttä ammattilaisten EU-mestaruutta. Näillä näkymin tuo ottelu toteutuu vihdoin kesällä Savonlinnassa.

Ehkä sen jälkeen olisi taas Grönroosin vuoro. Hän on nyt 38-vuotias. Olympiatyylin nyrkkeilyssä ikäraja on 40 vuotta. Grönroos unelmoi vielä voittavansa SM-kultaa ja miksei jotain enemmänkin, mutta enää nyrkkeily ei mene terveyden edelle.

Eikä nyrkkeilyä voi Grönroosilta riistää, vaikka hän ei kilpakehiin enää koskaan astuisikaan.

”Olen nyrkkeilijä. Olen löytänyt oman juttuni, ja se on elämässäni läsnä. Jose nyrkkeilee, lapset nyrkkeilevät. Se on osa minua ja tulee aina olemaan osa elämääni.”

Sonia Grönroos haaveilee kehään paluusta, mutta urheilu ei enää mene kaiken edelle.

Stella Vuoma: Suoraan sydämeen – Nyrkkeilijä Sonia Grönroosin tarina (Like Kustannus) ilmestyy keskiviikkona 11. toukokuuta.

Sonia Grönroos

  • 38-vuotias helsinkiläinen nyrkkeilijä

  • Suomen ja Pohjoismaiden mestari, EU-hopeaa vuonna 2013

  • Perhe: puoliso nyrkkeilijä Jose Sánchez Romero, lapset Arya ja Isabella

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat