Marko Anttila juhli Suomen maalia Pekingissä olympiafinaalissa Venäjää vastaan. Suomi lähtee MM-kotikisoihinsa olympiavoittajana.

Kotikisojen kova taika

Leijonat tavoittelee jääkiekon MM-kotikisoissa unelmaa, jonka toteuttamisessa on onnistunut vain yksi maa – Ruotsi. Suomalaisen jääkiekon suuret tähdet muistelevat, millaista kotiyleisön edessä pelaaminen on ollut.


13.5. 2:00 | Päivitetty 13.5. 18:09

Tampereella on puoli vuotta vanha Nokia-areena, ja jääkiekon MM-turnauksen odotukset ovat taivaissa.

Näin on ollut ennenkin. Leijonat pääsee Tampereella polttavan suurennuslasin alle. Ensimmäisen kerran MM-kisat järjestettiin Suomessa vuonna 1965. Nyt pelattavat kotikisat ovat yhdeksännet, jos mukaan lasketaan vuoden 2013 turnaus, jolloin alkusarjaottelut pelattiin Suomessa ja välieristä eteenpäin ratkottiin mitalit Tukholmassa.

Kaikkia kotiturnauksia yhdistää kaksi asiaa: valtava yleisön suosio ja jopa vielä sitä suuremmat odotukset.

Leijonat lähtee tavoittelemaan unelmaa, jonka saavuttamisessa on onnistunut vain yksi kiekkomaa maailmassa. Ruotsi voitti olympiakultaa Torinossa vuonna 2006 ja valtasi MM-tittelin kisoissa Riiassa muutamaa kuukautta sen jälkeen.

Edes Neuvostoliitto tai Kanada, lajin suuret, eivät ole pystyneet samaan. Molemmilla mailla riittää samana vuonna voitettuja olympia- ja MM-kultamitaleja, mutta ne tulivat turnauksissa, joissa jaettiin molemmat mitalit. Erillisiä MM-kisoja ei pelattu vuosien 1920 ja 1968 välisissä olympialaisissa.

Lasse Oksanen pyllähti kotikisoissa Tampereella vuonna 1965 ottelussa Neuvostoliittoa vastaan.

Tampere sai jääkiekon MM-turnauksen vuonna 1965. Hakametsän halli oli tuolloin uusi ja koko kaupunki innoissaan.

Kahdeksan joukkueen turnauksessa kiekkokansa ja lehdistö laskivat viidennen sijan olevan mahdollinen Leijonille. USA ei ollut siihen aikaan huippujoukkue, Itä-Saksa ja Norja olisi täytynyt jättää taakse.

”Ihan liikaa”, Lasse Oksanen sanoo kisojen ympärillä velloneista puheista, kun hän vastaa puhelimeen keväisestä Tukholmasta.

Hän pelasi vuoden 1965 joukkueen hyökkääjänä.

Hakametsän halli valmistui parahiksi ennen MM-kisoja, ja Oksasen sanoja lainaten ”koko Tampereella oli mahtava puhti”. Hallia varten oli kerätty rahaa, myyty tarroja, järjestetty tanssiaisia ja kaikkea muuta mahdollista.

”Kyllä me tiesimme tasomme ja realiteetit. Olimme täysin realisteja. Ei se auttanut, että lyötiin halli pystyyn”, Oksanen sanoo, ”mutta siitä se alkoi.”

Oksanen viittaa siihen, ettei suomalaisen kiekkoilun taso noussut samaan tahtiin kuin hallin seinäpalkkeja lyötiin pystyyn.

Tasapeli Ruotsia vastaan oli voitto suomalaiselle jääkiekolle, tappio Itä-Saksalle suuri pettymys.

Seuraavat vuodet toivat voittoja Yhdysvalloista, Tšekkoslovakiasta ja Kanadasta. Neuvostoliitto pysyi ulottumattomissa vuodesta ja turnauksesta toiseen. Maa kaatui vihdoin Moskovan Izvestija-turnauksessa vuonna 1971, mutta historian ainoa arvokisavoitto tuli vasta Calgaryn olympialaisissa vuonna 1988.

Jos nykyiset suomalaiskiekkoilijat ovat tähtiä tai usein internetin otsikoissa supertähtiä, oli tilanne toinen ensimmäisen kotiturnauksen aikaan.

”Ei silloin tähtiä ollut. Olimme työssä käyviä jätkiä”, Oksanen sanoo.

Hän myi auton varaosia vähän yli 20-vuotiaasta lähtien ja piti myöhemmin omaa Kesoil-huoltamoaan pelaamisen ohessa.

Varaosamyyjänä Oksasen piti ”varastaa” tunti työaikaa kaksi kertaa viikossa, jotta hän pääsi harjoituksiin. Hänen täytyi palkata sijainen bensapumpulle pelimatkojen ajaksi.

Samaan aikaan Neuvostoliiton armeijassa palvelleet luutnantit, kapteenit ja majurit harjoittelivat kiekkoa usein kaksi tai kolmekin kertaa päivässä. Univormuun he koskivat paljon harvemmin kuin kiekkomailaan.

Neuvostoliiton kiekkomahti rakentui alkuajoista lähtien sotilaskoneiston ympärille, ja pelaajien sotilasarvot nousivat tehtyjen maalien ja pelattujen maaottelujen mukaan.

”Olimme selvillä siitä, millaisia harjoitusmääriä heillä oli.”

Veli-Pekka Ketola rynnisti voimalla ottelussa DDR:ää vastaan Helsingin MM-kisoissa 1974. Tieltä saivat väistyä amerikkalainen erotuomari Dan Guynn ja DDR:n Dieter Simon. Takana luisteli Juhani Tamminen.

Tampereen kisoista ei tullut suurta menestystarinaa, mutta suomalaiseen jääkiekkoiluun tapahtuma potkaisi rutkasti vauhtia lisää.

Jääkiekkolegenda Veli-Pekka Ketola muistelee, että 1960- ja 1970-lukujen taitteesta lähtien alettiin puhua ensimmäisestä mitalista.

Helsingin MM-turnauksessa vuonna 1974 mitalipuheet kiihtyivät yhtä tahtia kevään tulon kanssa.

”Yleensä voitimme aina jonkin suuren kiekkomaan, mutta olimme edelleen kahdeksasta viiteen sukupolvea”, Ketola sanoo.

Siihen aikaan työpäivätkin olivat vähän pitempiä kuin nykyisin.

Ketola kuvaa vuoden 1974 MM-joukkuetta ”helvetinmoiseksi raakapuuksi”, josta olisi voinut saada irti paljon enemmän.

”Jos olisi saatu liiton tuki eikä olisi ollut pelkkä puvunmittaus. Puvut olivatkin hyvännäköisiä, olimme tyylikkäitä.”

Tšekkoslovakian Ivan Hlinka (vas.), Suomen Veli-Pekka Ketola (etummaisena) ja maalivahti Jiri Crha jääkiekon MM-kisojen ottelussa Helsingissä 1974. Suomi juhli maalia ja voitti kaksinkertaisen sarjan toisen kamppailun 5–4.

Ketola muistaa, että pronssista puhuttiin koko hänen maajoukkueuransa ajan. Helsingissä vuonna 1974 se olisi voinut tulla, mutta voitokas Tšekkoslovakia-ottelu kääntyi 0–5-tappioksi maalivahti Stig Wetzellin efedriinikäryn takia.

Siihen aikaan MM-kisoissa pelattiin kaksinkertainen sarja. Toisessa Suomen ja Tšekkoslovakian kohtaamisessa olivat pinnalla yhtä vahvasti katsojien kansallistunne kuin pelaajien näyttämisenhalu.

Siinä ottelussa pelattiin pronssista, vaikka ennen peliä oli tiedossa, ettei voittokaan pelastaisi Suomelle mitalia.

Tunne nousi pintaan myös joukkueessa. Wetzelliä pidettiin syyttömänä, ja se piti maksaa takaisin.

”Ja jos voittaisimme, saisimme mitalibonukset, jotka sitten saimmekin”, Ketola sanoo.

Rahat tulivat, mitalia ei. 5 000 markan (noin 5 100 euron) mitalibonus lohdutti sentään jonkin verran.

Lue lisää: Stig Wetzell sai lääkäriltä kuusi pilleriä ja kärysi dopingista – syy jäi kuitenkin mysteeriksi: ”Mun elämäni muuttui totaalisesti”

Suomen Jari Kurri (oik. ) ja Länsi-Saksan Helmut Steiger MM-ottelussa Helsingissä vuonna 1982. Suomi voitti ottelun 4–3.

Vuoden 1982 kisoissa ilma väreili jännitystä. NHL-tähti Jari Kurri lensi Helsinkiin samalla koneella Wayne Gretzkyn kanssa, vaikkakin eri luokassa.

Kahdeksassa vuodessa Suomen kiekkoilu oli siirtynyt NHL-aikaan. Ei pelaajia kovin monta ollut Pohjois-Amerikassa, mutta kärki oli terävä.

Avausottelun latauksen tunsi. Oli tulossa Suomi vastaan Kanada, Kurri vastaan Gretzky.

”En tiedä, mitkä odotukset siinä oli. Minullakin jäivät pelikamat Lontooseen, ja vedin alkuverryttelyn lainavarusteissa”, Kurri sanoo.

Ottelu lässähti ensi minuuteilla, ja Kanada latoi Helsingin jäähallin taululle lukemat 9–2.

”Erot olivat olemassa, ja tulimme pikkaisen perässä”, Kurri viittaa kiekon suurmaihin.

Lähes vakiintunut neljäs sija vaihtui viidenneksi – ja unelma mitalista siirtyi.

Ruotsin Mats Sundin teki runsaassa 50 sekunnissa kaksi maalia ja tasoitti ottelun Suomea vastaan Turussa vuonna 1991.

Turussa vuonna 1991 Leijonat pääsi toisen kerran uutuuttaan kiiltävään halliin tai tässä tapauksessa kansainvälisen tason kiekkoareenaan. Turkuhalli oli avannut ovensa edellisenä syksynä.

”Se oli erilainen valmistautuminen. Pelasin silloin Milanossa, ja kisat olivat koko kauden tavoite. Meillä oli enemmän kokemusta kuin edellisissä kotikisoissa, ja odotukset olivat korkeammalla”, Kurri sanoo.

Avausottelussa Leijonat kaatoi Tšekkoslovakian 2–0 Turussa. Hyvä voitto, mutta varoitukset lentelivät ilmaan.

HS:n kolumnisti Juhani ”Jussi” Syvänen tiesi, millaista reittiä kiekkokisat ovat tavanneet kulkea.

”Aivan hurjaan keväthuumaan ei kuitenkaan kannata hurahtaa. Käänne huonompaan suuntaan voi tapahtua yhdessä yössä”, Syvänen kirjoitti lehdessä 20. huhtikuuta 1991.

”Suomen pelaajille tuttu asia on, että jääkiekon MM-kisoissa kieputaan kuin juhannuskeinussa. Mennään ylös ja alas, ja välillä pää on täysin pyörällä.”

Seuraavana päivänä Leijonat kohtasi rakkaan Tre Kronorin Helsingissä. Kuinka ollakaan Mats Sundin teki kaksi maalia ottelun viimeisten 53 sekunnin aikana ja tasoitti ottelun 4–4:ään.

Haaveet mitaleista haihtuivat alkusarjan viimeisessä ottelussa. USA voitti 2–1, ja Leijonat pokkasi lopulta tutun viidennen sijan.

”Oli paikkoja vaikka kuinka paljon”, Kurri muistelee.

Ei auta. Mitalia ei tullut.

Saku Koivu juhli 1–0-maaliaan ottelussa Saksaa vastaan Helsingin Ilmalan upouudessa hallissa vuonna 1997.

Vain kuusi vuotta piti odottaa. Oli uusi areena Helsingissä, vuoden 1997 kevät, ja Leijonat oli siirtynyt tässä välissä jääkiekon kestomenestyjäksi, yhdeksi suurista.

Vuoden 1988 olympiahopea sai jatkokseen ensimmäisen MM-hopean vuonna 1992, olympiapronssin (1994), MM-hopeaa (1994) ja vihdoin maailmanmestaruuden vuonna 1995.

Menestyksen monistaminen on kuitenkin vaikeaa, eikä sellaista kopiokonetta löytynyt, joka olisi tulostanut kotikisoista mitalin. Tappiot ylemmässä loppusarjassa Kanadalle ja Ruotsille maksoivat liikaa: viides sija kolmannen kerran peräkkäin kotijäillä.

”Tulin kesken kisojen mukaan NHL:stä, mutta ei minulle jäänyt sellaista oloa, että olisimme olleet ekstrasuurennuslasin alla”, Saku Koivu sanoo.

Hän siirtyi vuoden 1995 MM-kullan jälkeen Montrealiin.

”Pelaajien kokema jännitys ei eroa siinä, ovatko kisat kotona vai muualla, mutta häiriötekijät ovat moninkertaiset.”

Vuoden 1997 kisojen jälkeen ylemmät ja alemmat loppusarjat lensivät roskakoriin. MM-kiekko siirtyi pudotuspeliaikaan.

Suomen tähdet Ville Peltonen, Kimmo Timonen, Janne Niinimaa, Teemu Selänne ja kapteeni Saku Koivu juhlivat 1–1-tasoitusta Ruotsia vastaan kotikisoissa vuonna 2003.

Hartwall-areena täyttyi viimeistä jakkaraa myöten Leijonien puolivälieräottelussa vuonna 2003. Hallin väri oli sinivalkoinen, naapurin sinikeltainen jäi pieniksi läikiksi.

Kaikki päättyi puolivälierissä Ruotsia vastaan. Leijonat hukkasi kuuluisan 5–1-johdon, kun Tre Kronor latoi Mats Sundinin ja Peter Forsbergin johdolla 6–5-voiton.

Koivu pelasi tässäkin turnauksen ja näki jäällä, miten unelma murskaantui.

”Ei ole jäänyt sellaista tunnetta, että menestyspaine olisi ollut liian iso.”

Kaikki meni aluksi Leijonien tahdissa, mutta suuri johto tuli nopeasti ja suli kuin keväinen hanki.

”Kun halli hiljeni, Ruotsi sai yhtä lailla uutta energiaa”, Koivu sanoo.

Hän lisää, että on äärettömän hyvä kysymys, mihin Leijonien energia hävisi.

Sitten iski Peter Forsberg ja Suomi hukkasi 5–1-johtonsa puolivälierässä Ruotsia vastaan vuonna 2003.

Jari Kurri pelasi kahdet kotikisat ja seurasi läheltä kahdet muut joukkueen urheilujohtajana.

Vuosien 2012 ja 2013 turnauksissa Leijonat pelasi pronssiottelussa. Viidennet sijat saivat pienen korotuksen neljänneksi, mutta mitalia ei tullut vieläkään.

Kurri sanoo, ettei joukkueen rauhoittaminen ylimääräiseltä hälinältä täysin onnistunut.

Ei Kurri kahvilassa käyntejä vastusta, kun ei muutakaan pelaajien kyttäämistä ole enää 2000-luvulla.

”Mutta ettei ihan joka päivä käytäisi kahvilla. Jälkeenpäin olen kuullut, ettei keskittyminen ollut ihan parasta”, hän sanoo.

”Kännykät soivat, pääsylippuja pyydettiin ja perheistäkin kannettiin huolta. Näillä kaikilla oli vaikutuksensa.”

Tätä kaikkea on luvassa toukokuun puolivälistä kuun loppuun asti.

Suomen kiekkoilu on kasvanut 57 vuodessa mitaliodotuksista täysammattilaisuuteen, mestaruuksien voittajaksi ja mitalikoneeksi, mutta kotikisoissa ainoat jaettavat ovat olleet vuoden 1974 mitalibonukset ilman mitalia.

Ruotsin tempun toistaminen pyyhkisi kaikki menneiden vuosikymmenten pettymykset.

Tilaa MM-kisojen uutiskirje osoitteesta hs.fi/urheilukirje

Lue kaikki MM-jääkiekon kisajutut osoitteessa https://www.hs.fi/aihe/jaakiekon-mm-kisat/

Hannes Björninen tuuletti Suomen 2–1-johtomaalia Pekingissä olympia­finaalissa Venäjää vastaan. Nyt Suomi tavoittelee MM-kultaa kotikisoissaan. Sekä MM- että olympiakultaa samana vuonna eri kisoissa on pystynyt voittamaan vain Ruotsi.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat