Jasmin Mikkolaa kiehtoo maalipallossa lajin tasapuolinen asetelma. ”Kaikki pelaavat ilman näköä. Ei edes tarvitse yrittää nähdä mitään.”

”Ensimmäinen heitto sattuu aina”

Kiusaamisesta kärsinyt Jasmin Mikkola on nyt Suomen maalipallojoukkueen kapteeni Pajulahdessa EPYG-kisoissa. Mikkolaa kiehtoo lajinsa tasapuolisuus.


24.6. 2:00 | Päivitetty 24.6. 11:10

Kun Jasmin Mikkola oli kahdeksas­luokkalainen, hän halusi keskustella vanhempiensa kanssa. Syy oli traaginen: 15-vuotias Mikkola halusi muuttaa viimeiseksi yläkouluvuodeksi Kotkasta Jyväskylään, koska koulukiusaaminen oli yltynyt rajuksi.

Kotkassa oli sujunut hyvin neljänteen luokkaan asti, mutta sitten alkoi kiusaaminen. Se oli Mikkolan mukaan ennen kaikkea henkistä väkivaltaa, kuten perättömiä juoruja ja loukkaavia puheita, mutta joitain kertoja myös fyysistä tönimistä.

”Viimeisinä vuosina se oli aika hirveää, mutta en siitä hirveästi kenellekään kertonut. Olin yksin kotona enkä uskaltanut mennä minnekään. Lukittauduin kotiin.”

Mikkola sanoo, että kiusaamisen aloitti muutama tyttö mutta vähitellen se levisi ja viimeisinä vuosina hän jäi luokassaan yksinäiseksi.

Mikkolalla on synnynnäinen näkövamma. Sen vuoksi hän oli käynyt tukijaksoilla Jyväskylän Valteri-koulu Onervassa, jossa on esimerkiksi näkö- ja kuulovammaisia oppilaita.

Kouluun oli mahdollista päästä opiskelemaan kokoaikaisesti. Mikkola saikin vakuutettua vanhempansa siitä, että ratkaisu on hänelle paras. Se valkeni vuoden aikana myös lähipiirille.

”Läheiset kuvaavat sitä niin, että tulin takaisin eri ihmisenä: iloisena ja positiivisena. Aloin uskaltaa liikkua Kotkassakin ja puhua asioista enemmän.”

Kuka?

Jasmin Mikkola

  • 19-vuotias, syntynyt vuonna 2003.

  • Kotoisin Kotkasta, asuu Tampereella.

  • Perheeseen kuuluu vanhemmat ja neljä sisarusta.

  • Pelaa maalipalloa naisten maajoukkueessa. Suomen joukkueen kapteeni Pajulahdessa juhannuksen jälkeen pidettävissä European Para Youth Games -kilpailuissa.

  • Pelaa seuratasolla Aisti Sport -seuran Aisti Open -joukkueessa avoimessa SM-sarjassa.

Jyväskylästä matka jatkui Tampereelle, jossa Mikkola opiskeli Tampereen seudun ammattiopistossa Tredussa ravintolakokiksi. Jyväskylän- ja Tampereen-vuosiensa aikana hän on alkanut pelata aktiivisesti maalipalloa.

Juhannuksen jälkeen alkavassa paraurheilun monilajisessa European Para Youth Games -nuorisotapahtumassa Mikkola on Suomen joukkueen kapteeni.

Suomi ei saanut joukkuetta mukaan tyttöjen sarjaan, mutta Mikkola ja Aino Jaakkola pelaavat poikien sarjan joukkueessa.

”En tiedä, olisinko päässyt tähän pisteeseen ilman sitä kiusaamista. Tämä alkoi vasta sen jälkeen kun päätin muuttaa pois kotoa. Sen jälkeen rohkaistuin ja uskaltauduin tekemään kaikkea”, Mikkola sanoo.

Naisten maajoukkueessa jokaisella on itse valitsemansa muumihahmo, jolla suojus on koristeltu. Jasminin hahmo on Niiskuneiti.

Lentopallokentän (9 × 18 metriä) kokoisella kentällä kolmihenkisillä joukkueilla pelattava maalipallo kuuluu paralympialaisten ohjelmaan näkövammaisten lajina.

Kotimaisissa sarjoissa sitä saavat pelata myös ne, joilla ei ole näkövammaa. Pelaajien silmät peitetään läpinäkymättömillä laseilla, joten pelaajat ovat sikäli tasavertaisessa asemassa.

Laji vaatii luonnetta. Pallo painaa 1,25 kilogrammaa, ja kovimmat heitot viuhuvat miesten heittäminä 70 kilometriä tunnissa.

Pallo pitää pysäyttää omalla vartalolla. Pelaajan täytyy heittäytyä torjumaan oikeaan paikkaan pelkästään äänen perusteella. Tavoitteena on estää palloa menemästä päädyssä olevaan yhdeksän metriä leveään maaliin.

”Otan pallon mieluummin kiinni niin, etten näe sitä, kuin niin, että näen. Näkevänä en uskaltaisi ottaa”, Mikkola sanoo.

”Ensimmäinen heitto sattuu aina. Ihan sama, mihin se tulee, se on ihan hirveä. Kerran otin heiton hienosti sormella ja pikkusormi oli sen jälkeen z:n muotoinen, mutta se on urheilua.”

”Kaupassa en välttämättä erota tuotteita. Jokainen pitää ottaa käteen ja katsoa.”

Eräs maalipallon kiehtovimmista asioista on Mikkolan mukaan se, että asetelma on pelaajille tasapuolinen.

”Kaikki pelaavat ilman näköä. Ei edes tarvitse yrittää nähdä mitään.”

Sen sijaan laji perustuu tarkkaan kuuloon. Pallossa on ääntä pitäviä kulkusia, joiden avulla sen liikettä voi havainnoida.

Oikeaa heittorakoa koetetaan löytää arvioimalla vastustajan sijoittumista vaatteiden ja kenkien kahinan perusteella. Valmentaja saa antaa neuvoja vain jos pallo ei ole pelissä.

Mikkolan ura maalipallossa on vielä nuori. Hän on pelannut jonkin verran lapsuudestaan asti, mutta seuraan hän hakeutui vasta vuonna 2019 Tampereella. Seuraharjoituksia on kahdesti viikossa ja niiden lisäksi maajoukkueharjoituksia sekä esimerkiksi kuntosaliharjoittelua.

Mikkolan kädestä pallo lähtee parhaimmillaan 35 kilometrin tuntinopeudella eli 9,7 metriä sekunnissa.

”Käyn koriskentillä heittelemässä niin, että kaveri ottaa kiinni ja minä heittelen. Ja kaveri etsii pallon jostain ojasta, mihin olen heittänyt.”

Maalipallon luokitteluissa Mikkola on vaikeasti heikkonäköinen eli keskimmäisellä tasolla kolmesta. Kaksi muuta tasoa ovat heikkonäköinen ja sokea.

Mikkola kertoo, ettei näe hyvin lähelle eikä kauas. Kohtisuoraan hän ei näe, koska keskeinen näkö on heikentynyt. Mikkola ei myöskään erota värejä eikä näe pimeässä tai kirkkaassa.

”Kaupassa en välttämättä erota tuotteita. Jokainen pitää ottaa käteen ja katsoa. Hintoja en näe ollenkaan – sitten mennään arpaonnella, että mikä hinta siellä on.”

Haastattelu on tamperelaisessa kahvilassa. Siellä Mikkola pystyy kulkemaan pöytien keskellä ilman keppiä tai muita apuvälineitä mutta pyytää apua seinällä olevien tuotetekstien lukemiseen.

”Jos en nauraisi omille tilanteilleni, joita käy päivittäin, en varmasti uskaltaisi käydä missään.”

Mikkola sanoo pitävänsä näkövammaisten tilannetta Suomessa hyvänä mutta lisää, ettei hän itse näytä vammaansa esimerkiksi keppiä käyttämällä.

”Minä vain menen ja mieluummin kävelen tolppaa päin kuin käytän keppiä. Ei minusta huomaa sitä ollenkaan. Vaatekaupassa voidaan ihmetellä, kun kysyn, minkä värinen paita on. Joskus vilkutan roska-autoillekin, kun luulen niitä bussiksi.”

Sattumuksiinsa Mikkola suhtautuu ennen kaikkea huumorilla.

”Huumorin avulla on hyvä mennä eteenpäin. Jos en nauraisi omille tilanteilleni, joita käy päivittäin, en varmasti uskaltaisi käydä missään.”

Jasmin Mikkolalla on harjoituksia useita kertoja viikossa.

Mikkola valmistui ravintolakokiksi tänä keväänä. Työuran saaminen kokkina vaikuttaa silti epätodennäköiseltä.

Mikkola sanoo huomanneensa opintojen aikana, että hän on näkövammansa vuoksi riski keittiössä.

”Leikkuulaudalta saattavat kadota raaka-aineet, kun tuijotan pari sekuntia sitä leikkuulautaa. Saatan kävellä uunia päin, koska en huomaa sitä.”

Jatko-opintoihin Mikkola ei vielä hakeutunut. Seuraavan askeleensa hän haluaa miettiä rauhassa, jotta näköä koskevat vaatimukset eivät yllättäisi. Mielessä ovat välkkyneet työt koulunkäyntiavustajana tai liikunta-alalla.

Vaikkei koulutus toisikaan ammattia, Mikkola muistelee Tredua kiitollisena. Hän hehkuttaa luokan olleen yhtenäinen tiimi, joka vietti aikaa yhdessä myös koulun ulkopuolella.

Koulukiusaamisvuosista on jo vuosia, mutta Mikkola sanoo olevansa yhä huolissaan kiusattujen asemasta, sillä kiusaaminen vie mukanaan helposti koko elämän. Hän kehottaa kiusaajia miettimään kiusaamisen syitä.

”Mikä on sen arvoista? Kannattaa ajatella, että mitä jos sattuisi omalle kohdalle se, mitä tekee toiselle.”

Mikkola sanoo, ettei hän vieläkään tiedä, miksi joutui kiusaajiensa hampaisiin.

”Näkövammakin varmaan oli osatekijä, mutta en koe, että se on välttämättä ollut isoin tekijä.”

Mikkola kritisoi koulun toimenpiteiden riittämättömyyttä. Hän sanoo, että kiusaamista väheksyttiin ja opettajan suulla se jopa kiistettiin. Yritystä oli, mutta Mikkola ei vakuuttunut toteutustavasta käytännössä.

”Istuimme saman pöydän ääressä ja kirjoitimme paperille, miten olemme kivoja ihmisiä toisillemme. Kun oli kymmenen eri kertaa kirjoitettu nimet paperiin, kaikki jatkui ihan samalla lailla, kun lähdettiin ovesta ulos. Sanoin rehtorille, etten enää tule sinne – tuossa ei ole mitään järkeä.”

Ajoittain Suomessa ehdotetaan, että kiusaajien pitäisi vaihtaa koulua kiusatun oppilaan sijasta. Asiasta puhuttiin eduskunnassa asti, kun tamperelainen Tiina Elovaara (ps) teki kansanedustaja-aikanaan asiasta lakialoitteen vuonna 2016.

Mikkola sanoo ajatustensa aiheesta olevan ristiriitaisia.

”Olisihan se hienoa, että kiusatun ei aina tarvitse vaihtaa. Mutta olen kyllä miettinyt, että jos kiusaajat vaihtaisivat, niin jatkuisiko sama vain toisessa koulussa.”

”Ehkä eniten odotan sitä, että pääsee pelaamaan vähän erilaisella kokoonpanolla.”

Tulevaisuudestaan Mikkola tietää varmaksi ainakin yhden asian: maalipalloa hän aikoo pelata niin kauan kuin paikat kestävät.

Lajista on tullut muutaman vuoden aikana tärkeä osa elämää. Urheilullisten haasteiden lisäksi lajin parista on löytynyt runsaasti ystäviä.

Mikkolan mukaan myös Aisti Sportin maalipalloseuralla on ollut tärkeä osa siinä, että hän on paitsi kehittynyt pelaajana myös rohkaistunut luottamaan itseensä ja osaamiseensa.

Haaveena olisi päästä edustamaan Suomea paralympialaisiin. Tällä hetkellä Suomen naiset pelaavat EM-kisojen B-sarjassa.

Pajulahden turnauksessa edessä on kansainvälisiä otteluja nuorten pelaajien välillä. Mikkola on 19-vuotiaana vanhinta ikäluokkaa, joka pääsee kilpailemaan noin 750 osallistujan monilajitapahtumassa.

”Ehkä eniten odotan sitä, että pääsee pelaamaan vähän erilaisella kokoonpanolla. Tulee uudenlainen kokemus, kun on erilaisia heittotyylejä ja puolustusmenetelmiä.”

Jasmin Mikkola aikoo pelata maalipalloa niin kauan kuin paikat kestävät.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat