Vapaaehtoisvalmentaja Camilla Ojala aloitti valmentamisen kuusi vuotta sitten. Silloin hänellä oli kokemusta jalkapallosta vain yhden kauden verran.

Vapaaehtoisena kentän laidalla

Espoon Palloseuran jalkapallovalmentaja Camilla Ojala valmentaa ilman rahallista korvausta ja viettää kentän laidalla yli kymmenen tuntia viikossa. Hän on yksi monesta: Suomessa on arviolta 80 000 urheiluvalmentajaa, mikä on kuitenkin liian vähän.


5.7. 2:00 | Päivitetty 5.7. 6:21

”Moi Camilla!” kuuluu Latokartanon tekonurmen reunalta.

Espoon Palloseuran TU12–13-joukkueen apuvalmentaja Camilla Ojala rientää huutajien luokse. He ovat joukkueen pelaajia, jotka odottavat, että Ojala aloittaa lämmittelyn ohjeistuksen yhdessä toisen apuvalmentajan Petri Gesterbergin kanssa.

Ojala kaivaa kassistaan muutaman merkkikartion ja asettelee ne maahan pienen matkan päähän toisistaan.

Valmistautuminen torstai-illan piirisarjaotteluun Gnistania vastaan voi alkaa.

Ojala aloitti valmentamisen kuusi vuotta sitten, kun hänen tyttärensä halusi aloittaa jalkapallon.

Samaan aikaan EPS perusti oman joukkueen 2010-syntyneille, ja Ojala ilmoittautui vapaaehtoiseksi apuvalmentajaksi.

Siitä asti jalkapallo on vienyt ison osan hänen vapaa-ajastaan. Tällä hetkellä joukkue harjoittelee kolmesti viikossa, ja kesällä pelejä on yleensä vähintään yksi viikossa, haastatteluviikolla jopa neljä.

Ojala valmentaa vapaaehtoisena, eli hän ei saa valmentamisesta rahallista korvausta.

”Valmentajia ei ole tarpeeksi. Tai ehkä ennemmin niin päin, että mitä enemmän heitä on, sen parempi.”

Apuvalmentajan tehtäviin kuuluu perehtyä vastuuvalmentajien suunnittelemaan harjoitusten sisältöön etukäteen sekä ohjata harjoituksissa ja peleissä.

Otteluissa ei ole aina paikalla palkattua valmentajaa, joten apuvalmentajat vastaavat yleensä niistä.

Lisäksi Ojala varaa turnauksia ja otteluita sekä suunnittelee pelien kokoonpanoja yhdessä vastuuvalmentajien kanssa.

”Harvemmin minulla menee valmentamiseen aikaa alle kymmenen tuntia viikossa”, hän laskee.

Kaiuttimesta raikaa viime vuosien suurimpia popkappaleita, ja voimakas tuuli viilentää lämmintä alkuiltaa juuri sopivasti.

Ojala neuvoo pelaajia lämmittelemään ensin juoksemalla. Sen jälkeen tytöt syöttelevät ja kuljettavat palloa jonosta toiseen.

Pian aikaa pelin alkuun on enää vartti.

”Jos pitää käydä vessassa, se täytyy tehdä nyt”, Ojala muistuttaa.

Kukaan ei ilmoittaudu. Ojala ohjeistaa lämmittelyn viimeisen osuuden.

”Sitten vielä seinäsyötöt!”

Camilla Ojala valvoo alkulämmittelyä ennen EPS:n piirisarjaottelua Gnistania vastaan.

Suomessa on arviolta noin 80 000 urheiluvalmentajaa, joista 4 000 valmentaa ammatikseen.

Se on liian vähän.

”Valmentajia ei ole tarpeeksi. Tai ehkä ennemmin niin päin, että mitä enemmän heitä on, sen parempi. Kun on tekijöitä, saadaan enemmän laadukasta seuratoimintaa”, Suomen Valmentajien toiminnanjohtaja Sari Tuunainen toteaa.

Ojalan joukkueessa on reilu 50 pelaajaa.

Valmentajia on yhteensä yhdeksän: molempien ikäluokkien omat ikäluokkavalmentajat, jotka käyvät harjoituksissa satunnaisesti, kaksi palkattua valmentajaa sekä viisi vapaaehtoista, joista kaksi on mukana aktiivisemmin.

Usein harjoituksissa on kolme valmentajaa, yksi palkattu ja kaksi vapaaehtoista. Välillä paikalla on vain kaksi valmentajaa, jolloin suuren joukon valmentaminen on haastavaa ja laadukkuus kärsii.

”Meitä ei ole missään nimessä liikaa”, Ojala sanoo.

Hän on kuullut muilta EPS:n joukkueilta, että varsinkin vapaaehtoisvalmentajista on silloin tällöin pulaa.

”Moni mieltää jalkapallon edulliseksi ja helpoksi harrastukseksi aloittaa, joten pelaajia voi tulla harjoituksiin yhtäkkiä iso määrä. Sitten ei olekaan tarpeeksi valmentajia.”

”Lapset eivät varmaan edes tajua, että heitä opetetaan. Harjoittelu on tavoitteellista toimintaa vähän piilossa.”

Lastensa kautta Ojalalla on kokemusta myös pesäpallon ja ratsastuksen valmentajatilanteesta.

Pesäpallossa toimintaa pyöritti kaksi tehtävään palkattua aktiivivanhempaa, mutta valmentajia olisi voinut olla enemmän.

Ratsastuksessa ei ollut vapaaehtoisvalmentajia, vaan ratsastuskoulun palkatut ohjaajat hoitivat valmentamisen.

”Sekin oli sellaista, että yksi ohjaaja veti välillä jäätävän isoja ryhmiä”, Ojala kertoo.

Hänen kokemustensa perusteella ylimmällä kilpailutasolla harrastavat saavat nauttia organisoidusta toiminnasta, jossa valmentajia on tarpeeksi. Alemman tason ryhmissä tilanne voi olla toinen.

Tuunainen vahvistaa, että etenkin kilpa- ja harrasteryhmien välillä ero on usein iso.

”Seuratoiminta ja valmentajakoulutukset keskittyvät kilpavalmennukseen. Harrastepuolen valmennus on tullut kunnolla mukaan kuvioihin vasta viime vuosina”, hän sanoo.

”Mennäänkö tytöt pelaamaan jalkapalloa?” Ojala kysyy, kun ottelun alkuun on kymmenen minuuttia.

Hän saa pelaajilta innostuneita vastauksia. He vaihtavat lämmittelyvaatteet punaisiin pelipaitoihin, kokoavat tavaransa ja siirtyvät nauraen vaihtopenkille.

Valmentajat kokoavat heidät rinkiin, antavat viime hetken ohjeita ja kertovat avauskokoonpanoon. Jokaisen nimen kohdalla annetaan aplodit.

Kun valmentajat kertovat avauskokoonpanon, jokainen pelaaja saa aplodit. Camilla Ojalan kädessä on EPS-viiri, joka annetaan vastustajalle ennen ottelun alkua.

Pari minuuttia ennen peliä juostaan vielä spurtit.

”No niin sitten huuto!” Ojala huudahtaa viimeisen spurtin jälkeen.

Joukkue kokoontuu rinkiin vaihtopenkin edustalle ja valmistautuu huutamaan.

”Ee, pee, äs, EPS!”

Avauskokoonpano ryhmittyy kentälle. Kapteenit kättelevät ja vaihtavat viirit.

Tuomari puhaltaa pilliin ottelun alkamisen merkiksi.

Ammatiltaan Ojala on varhaiskasvatuksen erityisopettaja. Pedagogin koulutus auttaa häntä valmentamisessa.

Hän osaa nähdä lapset yksilöinä ja ymmärtää, että se mikä sopii yhdelle, ei välttämättä sovi toiselle.

”Opettaminen on vahvuuteni. Lapset eivät varmaan edes tajua, että heitä opetetaan. Harjoittelu on tavoitteellista toimintaa vähän piilossa.”

”Se on huikea fiilis, kun pelaaja, joka ei ole aikaisemmin tehnyt maalia, onnistuu maalinteossa.”

Ojala tarkkailee pelaajien harjoittelua ja huomaa usein, jos jokin ei suju. Silloin hän kertoo asiasta vastuuvalmentajalle ja pyytää tätä suunnittelemaan aiheeseen hyviä harjoitteita.

”Sitten huomaan pelissä, että tytöt ovat hoksanneet asian. Se on mahtavaa”, Ojala kertoo.

Vaikka jalkapallo on joukkuelaji, hän iloitsee myös yksilöiden onnistumisista.

”Se on huikea fiilis, kun pelaaja, joka ei ole aikaisemmin tehnyt maalia, onnistuu maalinteossa.”

”Mene vaan, mene vaan”, Ojala kannustaa.

Ottelun ensimmäinen puoliaika on käynnissä.

Vastustaja pääsee EPS:n maalin lähettyville ja onnistuu upottamaan pallon verkon perukoille.

”Ei mitään EPS!” Ojala lohduttaa.

Kuluu ehkä minuutti ja punapaidat tasoittavat.

”Jee, hyvä EPS! Se oli Lillin avausmaali”, Ojala iloitsee suojattinsa ensimmäistä maalia koskaan.

Camilla Ojala onnittelee Lilli Sinivuorta tämän jalkapallouran ensimmäisestä maalista.

Hetken päästä hän on jo lohduttamassa vaihtopenkillä toista pelaajaa, joka valittaa, ettei hän halua olla puolustaja.

”Ei ole mitään väliä, kuka tekee maaleja, jos kukaan ei puolusta.”

Tyttö lähtee tyytyväisenä kentälle.

Pian ensimmäinen puoliaika päättyy, ja pelaajat tulevat vaihtoon.

”Näytti aika kivalta”, Ojala kehuu.

Valmentamisessa on huonojakin puolia.

Ojala joutuu usein heräämään vapaa-ajallaan aikaisin pelien vuoksi, ja valmentaminen vie ylipäätään paljon vapaa-aikaa.

”Toisinaan tuntuu siltä, että vanhemmat vain ostavat lapsilleen harrastuksen.”

Lisäksi tasoryhmittely voi suututtaa pelaajien lisäksi myös vanhempia.

”Välillä vanhemmat pettyvät ryhmäjakoihin enemmän kuin lapset. Siitä voi tulla jopa valitusvyöry. Negatiivista palautetta tulee harvoin, mutta kun sitä tulee, pettymysten tuottaminen on raastavaa. Silloin tulee sellainen olo, että en enää jaksa, nyt lopetan”, Ojala kertoo.

Joskus häntä mietityttää myös vanhempien vähäinen aktiivisuus.

”Toisinaan tuntuu siltä, että vanhemmat vain ostavat lapsilleen harrastuksen ja eivät tiedä, mitä siellä tapahtuu. Moni tyttö kulkee jo yksin harjoituksiin, joten vanhemmat eivät välttämättä edes vie heitä sinne. Vanhemmilla voi olla lapsistaan eri käsitys kuin valmentajilla.”

Aktiiviset vanhemmat voisivat olla ratkaisu myös valmentajapulaan. Sari Tuunaisen mukaan seurat voisivat kysyä myös entisiä urheilijoitaan valmentamaan.

”Monella on oma lajitausta ja hienoja muistoja lajista. Tuskin kukaan pahastuu, jos heitä kysytään valmentamaan.”

Lisäksi valmentamaan pitäisi pystyä lähtemään ilman suuria uhrauksia.

”Pitäisi tarjota erilaisia vaihtoehtoja. Valmentamiseen voisi käyttää halutessaan yhden tai kaksi kertaa viikossa tai vaikka kaikki illat ja viikonloput”, Tuunainen toteaa.

Camilla Ojala seuraa peliä tyttärensä Elea Ojalan kanssa.

Poikkeuksellisen Ojalan valmentajaurasta tekee se, ettei hänellä ole vahvaa lajitaustaa jalkapallosta. Hän on ollut aina aktiivinen liikkuja, mutta pelannut jalkapalloa vain yhden kauden.

Kerran hän meinasi lopettaa valmentamisen siksi, ettei oma osaaminen riittänyt.

Kun joukkue siirtyi 5vs5-peleistä isommalle kentälle 8vs8-peleihin, Ojala joutui opettelemaan paljon uutta.

”Minun piti tutustua siihen, mikä muuttuu ja miten uusi pelitapa toimii. Pohdin, onko minusta tähän, ja harkitsin lopettamista.”

Lopettamisen harkinnan hetkellä jokin saa Ojalan aina jatkamaan.

”Välillä mietin, olenko järjiltäni, kun olen lähtenyt tähän. Silloin löydän motivaation pelaajista. He ovat parasta valmentamisessa.”

”Vielä jaksaa EPS, ei pääse, ei pääse, iholle, iholle, iholle!”

Ojalan kannustaminen tepsii. EPS siirtyy komealla laukauksella 2–1-johtoon. Vaihtopenkki puhkeaa suosionosoituksiin.

”Hyvä tytöt!”

Hetken kuluttua kentällä kaikuu loppuvihellys.

”Camilla, voitettiinko me?” vaihtopenkki kysyy.

”Voitettiin”, Ojala hymyilee.

Camilla Ojalan mielestä pelaajat ovat parasta valmentamisessa.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat