Suomalainen vuorikiipeilijä Veikka Gustafsson onkin yksi vain neljästä kaikkien kasitonnisten valloittajista, saksalaisen Eberhard Jurgalskin tutkimuksista selviää. Julkisuudessa on monesti väitetty, että heitä olisi 44. Kuva joulukuun alusta Kirkkonummelta.

Yksi vain neljästä

Tutkijan mukaan merkittävä osa kiipeilijöiden saavutuksista maailman korkeimmilla vuorilla ei pidäkään paikkaansa. Veikka Gustafsson on todennetusti saavuttanut kaikki maailman yli kahdeksankilometriset huiput.


6.12.2022 10:10

Maapallolla on neljätoista yli kahdeksan kilometrin korkeuteen kurottavaa vuorta, ja vain muutama kymmenen ihmistä on kiivennyt niistä jokaisen huipulle. Ensimmäisenä urotekoon ehti Reinhold Messner, maailman kenties kuuluisin vuorikiipeilijä.

Näin on uskottu pitkään, mutta nyt nämä saavutukset ovat joutuneet kyseenalaisiksi. Saksalainen Eberhard Jurgalski on yli 40 vuoden ajan tutkinut vuorikiipeilysaavutuksia muun muassa vertailemalla satelliittikuvia ja kiipeilijöiden esittämiä kertomuksia, valokuvia ja muuta näyttöä.

Hän on päätynyt vuorikiipeilymaailmaa ravistelevaan tulokseen. Jurgalskin ja hänen tiiminsä mukaan merkittävä osa väitetyistä kasitonnisten valloituksista ei joko pidä paikkaansa tai niitä ei voida todentaa.

Jurgalskin listan mukaan vain neljä ihmistä – ei 44, kuten julkisuudessa on monesti väitetty – onkin todennetusti saavuttanut kaikki maailman yli kahdeksankilometriset huiput. He ovat Edmund Viesturs, Nirmal Purja, Sanu Sherpa ja Veikka Gustafsson. Gustafsson ylsi Jurgalskin listan mukaan saavutukseen toisena ihmisenä maailmassa kiipeilykumppaninsa Viestursin jälkeen.

”Ei tämä muuta tietyssä mielessä mitään, mutta itselle tuli hyvä fiilis, että katos, jotain tuli tehtyä oikein”, Gustafsson sanoo.

Gustafssonilta on kysyttävä asiaa, johon keskustelu tiivistyy. Milloin vuori on valloitettu?

”Minusta silloin, kun olet käynyt de facto korkeimmalla kohdalla tai niin korkealla huipun välittömässä läheisyydessä kuin on järkevää mennä. Jotkut huipuista ovat sellaisia, joissa tuuli käy koko ajan ja tuuli aiheuttaa sen, että huipulla harjanteen korkein kohta on kuin talonharja. Kun tuuli käy, siihen muodostuu lumilippa. Se ei se ole kovin terveellinen paikka mennä seisomaan ja heiluttamaan lippuja”, Gustafsson vastaa.

Gustafssonin mielessä asiassa ei ole tulkinnanvaraa.

”Minulle on ollut aina selvää, milloin voin sanoa olleeni huipulla. En ole aina seissyt huipun päällä, mutta olen ollut huipulla, istunut tai maannut mahallani sen päällä. Minulle on ollut myös selvää, kun en ole päässyt huipulle. Niitäkin tilanteita on ollut”, Gustafsson sanoo.

”Minulle on ollut aina selvää, milloin voin sanoa olleeni huipulla.”

Edmund Viesturs etenemässä viimeistä sataa metriä Shishapangman huipulle Kiinassa vuonna 2001

Jurgalskin tutkimusten mukaan matka huipulle on monesti jäänyt pienestä kiinni. Esimerkiksi Reinhold Messner jäi Jurgalskin mukaan vuonna 1985 Annapurnalla 65 metrin päähän todellisesta huipusta. Se tarkoittaa viiden metrin korkeuseroa.

Noista 65 metristä on kiinni se, ettei Messner Jurgalskin mukaan todellisuudessa valloittanutkaan kaikkia kasitonnisia. Se on maailmanlaajuista huomiota herättänyt väite, koska Messner on vuorikiipeilyn elävä legenda. Hän valloitti yhdessä Peter Habelerin kanssa ensimmäisenä Mount Everestin ilman lisähappea ja ensimmäisenä soolokiipeäjänä.

Messnerin kanssa 1985 Annapurnalle noussut Hans Kammerlander on sitä mieltä, että vuorenhuipun määrittämisessä pitäisi suvaita virhemarginaali.

”Olimme huipulla. Näkyvyys oli huono, ja olisi ollut mahdotonta nähdä korkeampaa kohtaa, jos sellainen olisi ollut siellä. Jos Jurgalski väittää, että emme olleet korkeimmalla kohdalla, se on teoreetikon hiustenhalkomista, jolla ei ole mitään tekemistä todellisen kiipeämisen kanssa. Jos seisot huipulla vatsaasi myöten lumessa, et ollutkaan aivan ylhäällä? Lapsellista”, Kammerlander latasi aikakauslehti Der Spiegelin numerossa 42/2022.

Jurgalski ajaa tiukkaa linjaa.

”Vain se, joka on todella ollut korkeimmalla kohdalla, on valloittanut vuoren, ja sen, joka ei päässyt sinne asti, pitäisi myöntää se”, Jurgalski vastasi.

”Vain se, joka on todella ollut korkeimmalla kohdalla, on valloittanut vuoren.”

”Minulle on ollut aina selvää, milloin voin sanoa olleeni huipulla”, Veikka Gustafsson sanoo.

Muutama kymmenen metriä voi kuulostaa mitättömältä erolta merenpinnan tasolla kävelevälle ihmiselle, mutta nuo viimeiset metrit voivat olla äärimmäisen vaaralliset, vaivalloiset ja vaatia tunnin lisäponnistelua korkeudessa, jossa jokainen viivytys voi maksaa kiipeilijän hengen.

Maailman 14. korkeimmalla vuorella Shishapangmalla viimeiset sata metriä huipulle on kahlattava talonharjaa muistuttavan lumilipan päällä, jalat reunan eri puolilla kuin ratsailla, kummankin jalan alla loputtomalta näyttävä pudotus.

Suuri osa Shishapangmalle pyrkivistä jättää nuo viimeiset sata metriä suosiolla kahlaamatta. Myös Edmund Viesturs teki niin vuonna 1993, mutta palasi kahdeksan vuotta myöhemmin ja meni tällä kerralla huipulle asti yhdessä Veikka Gustafssonin kanssa.

Satelliittikuvien perusteella Jurgalski on paljastanut, että jopa parituhatta kiipeilijää on kääntynyt 8 163 metrin korkuisella Manaslulla liian aikaisin alas. Matkaa todelliselle huipulle on jäänyt kaksikymmentä metriä, mikä tarkoittaa korkeuserona neljää tai viittä metriä.

”Minä muistan tarkalleen ne 20 metriä Manaslulla. Muistan, kun olin köydessä kiinni ja kaveri varmisti minua. Se oli jännä paikka, hyvin ilmava, mutta tuntui hienolta päästä sinne. Manaslun huippu on kiveä, se ei ole lumitöppyrä”, Gustafsson kertoo.

Manaslun nousun viimeisistä minuuteista on julkaistu video, josta saa käsitystä siitä, miten tiukassa viimeiset metrit ovat. Yli kahdeksan kilometrin korkeudessa niin sanotulla kuolemanvyöhykkeellä ihmisen toiminta- ja harkintakyky on venytetty äärimmilleen.

”Voi olla jopa niin, että virheitä voi mennä sen piikkiin, ettei havainnointikyky ole enää paras mahdollinen. Tarinoita on siitä, että huipulla on lumiankkuri pystyssä, mutta voi olla, että joku on tökännyt sen väärään paikkaan”, Gustafsson sanoo.

Jurgalskin mukaan Manaslun lisäksi yleisimmin todellisesta huipusta on jääty Annapurnan eteläistä reittiä noustaessa, jolla kiipeilijät ovat tyypillisesti jääneet noin sadan metrin päähän todellisesta huipusta. Dhaulagirillä jäädään tyypillisesti 60–140 metrin päähän huipusta, sillä huipun lähellä on Gustafssonin mainitsema lumeen lyöty sauva väärässä paikassa.

”Voi olla jopa niin, että virheitä voi mennä sen piikkiin, ettei havainnointikyky ole enää paras mahdollinen.”

Kiipeilijät ovat tyypillisesti jääneet noin sadan metrin päähän todellisesta huipusta Annapurnan eteläistä reittiä noustessa, Eberhard Jurgalskin tutkimukset osoittavat.

Gustafsson pitää Jurgalskin avaamaa keskustelua tervetulleena, sillä hän sanoo itsekin nähneensä saavutusten liioittelua ja osanneensa epäillä joitakin kiipeilijöitä.

”On hyvä, että kaikessa tekemisessä joku ravistaa laatikkoa ja epäpuhtaudet tulevat esiin. Nuorena pettymys oli valtava, kun näin muutaman tunnetun kiipeilijän tietoista harhautusta ja valehtelua.”

Taustalla ovat ikuiset inhimilliset motiivit.

”Kun mietin syitä, nousevat esiin maine ja kunnia, mahdollisuus huijata, kontrollin puute. Lopulta tullaan siihen, miksi kiivetään. Jossain vaiheessa huomasin, etteivät maine ja kunnia riitä motiiviksi. Sen täytyy olla se, että tehdään yhdessä itselle ja koetaan porukalla.”

”Eri kulttuureissa on erilaiset onnistumisen paineet. Aasialaisille onnistuminen on kunniakysymys, he pyrkivät hinnalla millä hyvänsä voittoon. Toinen esimerkki on ranskalainen extreme-kulttuuri ja keskinäinen kilpailu rahasta.”

Gustafssonin mielessä Jurgalskin avaama keskustelu ei muuta Reinhold Messnerin merkitystä, vaikka hänen kaikkien kasitonnisten listansa jäisi Annapurnan kohdalta 65 metriä vajaaksi.

”Ei se tee hänestä minun silmissäni huonompaa tai laske hänen merkitystään. Hän on historian merkittävimpiä kiipeilijöitä. Messner teki ensinousuja ja yksinnousuja, mutta olen tavannut hänet, eikä se myöskään tee hänestä mukavampaa ihmistä. Hänen asenteensa on sellainen, että kun minä olen siellä ollut, vain minä voin sen ymmärtää. Kun on itsensä nostanut sellaiseen asemaan, tällainen tuntuu varmasti”, Gustafsson sanoo.

Messner on julkisuudessa reagoinut voimakkaasti Jurgalskin näkemyksiin.

”Jos he sanovat, että Annapurnalla olin viiden metrin päässä huipusta jossain sillä pitkällä harjanteella, se on täysin ok. En edes puolustaudu, jos joku sanoo, että se mitä tein on hevonpaskaa. Ajatelkaa mitä haluatte”, Messner sanoi New York Timesille.

”Kun mietin syitä, nousevat esiin maine ja kunnia, mahdollisuus huijata, kontrollin puute.”

Annapurna (vas.) ja Machhapuchre kuvattuna ultrakevyestä lentokoneesta.

Veikka Gustafsson kytkee Jurgalskin paljastaman saavutusten liioittelun kaupallisen kiipeilyn kasvuun.

”Se on vaikuttanut siihen, että kiipeilijöiden keskuudessa syntyy konsensus, että tämä on huippu ja että tämä on riittävä.”

Kaupallisessa kiipeilyssä kokenut opas johtaa maksavia asiakkaita Himalajan kuuluisille huipulle. Hinnat liikkuvat useissa kymmenissä tuhansissa euroissa asiakasta kohti. Gustafsson hakee vertauskohdan kalastuksesta.

”Jos joku haluaa vain kokea, miten iso kala nappaa, ja palkkaa oppaan sitä varten, haluaa hän sen hetken kokemuksen. Silloin ei ole merkityksellistä, jäikö nousu metrin vajaaksi, vaan syntyy konsensus, että huippu on saavutettu. Esimerkiksi Manaslun huipulle nouseminen on jännä paikka, siinä pitää aina olla ammattilaisen laittama köysi. Sen laittaminen paikoilleen on iso homma, ja silloin järjestäjienkin on helpompi uskotella, että tämä on tässä. Ja lähettää lasku perään.”

Kaupallinen kiipeily on tehnyt maailman korkeimpien vuorien kiipeämisestä saavutuksen, jonka hyväkuntoinen ja maksukykyinen mutta kiipeilijänä kokematon henkilö voi ostaa ansioluetteloonsa. Se on myös räjäyttänyt kiipeilijöiden määrän kasvuun.

Gustafsson oli tiettävästi 440:s Mount Everestin valloittanut ihminen, kun hän nousi ensimmäisen kerran maailman korkeimman vuoren huipulle 10. toukokuuta 1993. Edmund Hillary ja Tenzing Norgay olivat valloittaneet Everestin ensimmäisinä 1953, joten 40 seuraavan vuoden aikana vain runsaat 400 ihmistä seurasi perässä.

Mutta 1990-luvulla alkaneen kaupallisen kiipeilybuumin myötä Everestin valloittajien määrä on tähän päivään mennessä noussut jo yli kuuteen tuhanteen.

”Everestillä on käynyt tuhansia ihmisiä, joista suuri osa ei sielultaan ja taustaltaan ole kiipeilijöitä”, Gustafsson sanoo.

Gustafsson myöntää suoraan, että hänenkin Himalajan-valloitustensa alku tapahtui kaupallisessa kiipeilyssä. Gustafsson nousi Everestille 1993 tunnetun oppaan Rob Hallin retkikunnassa.

”Minulle se oli iso harppaus. Olin kiipeilijä ja osasin teknisesti kiivetä kaikilla Everestin vaatimilla alustoilla, joskaan minulla ei ollut Himalajan kokemusta. Kun ajatellaan kaupallista kiipeilyä, suurin osa kiipeilijöistä ei omaa kiipeilykokemusta eikä -taustaa.”

Kun yhä suuremmat joukot kokemattomia asiakkaita tungeksivat kuolemanvyöhykkeellä, kasvavat myös riskit. Rob Hall kuoli Everestillä toukokuussa 1996 seitsemän muun henkilön kanssa dramaattisessa tapahtumasarjassa, josta Hallin retkikuntaan kuulunut toimittaja Jon Krakauer julkaisi bestsellerkirjan Into Thin Air (Jäätäviin korkeuksiin).

”Turvallisuuden vinkkelistä rehellisyys omaa suorituskykyä kohtaan suhteessa luontoon on hyvä. Joku viisas sanoi, että luontoa ei voi voittaa, mutta sen kanssa voi liittoutua”, Gustafsson sanoo.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat