Autokunta eteni Lahden ja Kuopion välillä kesällä 1988. Edessä oli harjoitusleiri Puijon muovimäessä. Kangasniemen kohdilla kuljettaja avasi suunsa:
”Voitan ensi talvena Lahdessa ison mäen MM-kultaa.”
Pelkääjänpaikalla istunut mäkimies, sittemmin Janne Ahosen valmentajana tunnettu Ari Saukko muistaa pidätelleensä nauruaan, mutta vähän heikolla menestyksellä.
"Teppolan Jarkko (yhdistetyn urheilija) ei pystynyt pidättelemään nauruaan lainkaan. Se oli nimittäin hyvin epätodennäköinen skenaario”, Saukko muistelee 34,5 vuotta myöhemmin.
Kaksikko ei hekotellut kenelle tahansa, vaan jo Suomi-urheilun kaapin päällä istuneelle, yhdeksänkertaiselle arvokisamitalistille Jari Puikkoselle. Miehen egoa oli automatkalla suorastaan häväisty, ja hyppääjän muisti osoittautui pitkäksi.
Kun Jari Puikkonen, 29, oli 20. helmikuuta 1989 kotikaupungissaan käyttänyt viimeisissä arvokisoissaan viimeisen ottelupallonsa, täpötäysi katsomo huusi hurmoksessa. Taakse jäivät suurmäessä DDR:n Jens Weissflog ja kovimman urheilukipinänsä kadottanut Matti Nykänen.
Seremonioiden jälkeen Puikkonen nousi katsomon portaita kohti hyppääjien huoltotilaa. Saukko ja Teppola seisoivat onnittelijaporukassa. Oli kuitin aika.
"Muistatteko jätkät, mitä viime kesänä sanoin Kangasniemen kohdalla”, Puikkonen kysyi.
Edetään vajaat 20 vuotta. Pian Puikkosen lopetettua 1991 A-maajoukkueeseen kaudella 1992–1993 nousi Janne Ahonen, 15. Keväällä 2008 hän lopetti upean uransa – palasi toki myöhemmin peräti kahdesti ja hyppäsi seitsemät olympiakisat.
Manageri Jukka Härkönen ja Lahden Hiihtoseura ideoivat Ahoselle jäähyväistapahtuman, joka houkutteli mäkimonttuun yli 17 000 katsojaa.
Yhden numeron eli vauhdittoman pituushypyn mittaajina häärivät muun muassa Nykänen, Jari Litmanen ja Marja-Liisa Kirvesniemi. Tilaa olisi ollut Litmasen lisäksi toisellekin Lahti-ikonille.
”Puikkonen loisti poissaolollaan. Ei tarvitse olla Einstein päätelläkseen, että se liittyi Nykäsen läsnäoloon ja kateuteen siitä, että hänen uransa jäi Nykäsen ja sillä hetkellä Ahosenkin varjoon. Kohtuutonta kyllä”, Härkönen toteaa.
Helmikuussa 2019 Suomi järkyttyi päihdesairaan Nykäsen varhaisesta poismenosta. Nykäselle jättivät eri tavoin julkisia jäähyväisiä sadat suomalaiset ja ulkomaalaiset urheilijat.
Yksi puuttui taas joukosta.
Suomen kaikkien aikojen toiseksi parhaan arvokisahyppääjän kommenttia kilpaveikon kuolemasta ei ikinä saatu. Puikkonen vetäytyi tietoisesti tavoittamattomiin.
Aktiiviuransa jälkeen hän toimi 1990-luvulla Salpausselän urheilupainotteisen koulun mäkivalmentajana ja Ylen lajiasiantuntijana. Hiljalleen Puikkonen otti kuitenkin lajiinsa ja julkisuuteen etäisyyttä.
Jari Puikkonen saavutti urallaan 11 arvokisamitalia.
Vaikka hänen työnsä Lahden kaupungilla on aina liittynyt myös mäkiin ja niiden kunnossapitoon, Puikkosta ei Urheilulehden haastattelemien urheiluihmisten mukaan ole päästy syyttämään ainakaan lajinsa suosimisesta.
Hiljaiselo on jatkunut myös myöhemmin. Kun Urheilulehti kysyi Puikkosen halukkuutta tämän lehden haastatteluun, kieltävä vastaus tuli ystävällisesti, mutta päättäväisesti.
Oli siis selvitettävä muiden, Puikkosen persoonaa ja uraa tuntevien, kautta, mikä vaiensi mäkisuuruuden. Ja mikä on totuus asiassa, jota urheilu-Suomi pähkäili 1980-luvulla: millaiset olivat oikeasti Puikkosen ja Nykäsen välit?
Kaikkien aikojen arvostetuimpiin mäkivalmentajiin kuuluva Hannu Lepistö, 76, aloitti 1972 Lahden Hiihtoseuran nuoriso-ohjaajana. Hän alkoi vetää myöhemmin Lepistön Lentäviksi kutsuttua poikahyppääjien ryhmää.
Puikkosen kanssa A-maajoukkueessakin hypännyt Jari Larinto kuvaa Lepistöä valmentajana ”helvetin tiukaksi”.
Kiveriön kaupunginosasta mukaan tuli useampi lupaus, joukossa työläisperheen poika Jari Puikkonen.
"Hän erottui ryhmästä niin, että jos ei napannut, ei todellakaan napannut. Jos huvitti, niin todellakin huvitti. Fiksu, hyvä kotikasvatus. Ei alkanut tupakoida, mutta vanhempana vähän kaljoitteli. Sitäkin hyvin harvoin”, Lepistö kertoo.
Toisin kuin elämänhallintansa kanssa usein kamppaillut Nykänen, Puikkonen eli kurinalaisesti ja oli otsikoissa tuloksillaan.
"Kun olin 1980-luvun alussa päävalmentaja, Jarilla ja muillakin lipsahti kisareissulla Thunder Bayssä Kanadassa. Toruin aika tylysti, mutta Jari sanoi, että se oli se tämän kauden hölmöily. Ja olikin ainoa”, kahteen otteeseen Suomen ja kertaalleen Italian päävalmentajana toiminut Lepistö sanoo.
1970-luvun puolivälissä Puikkosen lahjakkuus oli niin ilmiselvää, että hänet valittiin juniorimaajoukkueeseen. Pian sen jälkeen hän soitti jo A-maajoukkueen ovikelloa.
Tapio Räisänen saavutti MM-kultaa Lahden suurmäestä 1978, samanikäisenä kuin Puikkonen 1989. Räisäsen kultakisoissa tulokas palkittiin hurjasta kehityksestään ensimmäisellä arvokisavalinnalla.
Nopeasti kehittynyt Jari Puikkonen sai arvokisadebyyttinsä kotikaupunkinsa Lahden MM-kisoissa 1978.
Puikkosen tullessa mukaan A-maajoukkueleireille ryhmän fyysisimmäksi mieheksi tiedetty Räisänen yllättyi.
”Olin vuosia porukan ykkönen vauhdittomassa viisiloikassa ja vauhdittomassa pituushypyssä, mutta nyt tuli kova haastaja. Kisattiin vastakkain monilla leireillä. Hieno poika, joka osasi tulla oikealla tavalla sisään ja sai hyvän vastaanoton.”
Puikkosen liikunnanopettaja koulussa oli kolmiloikan olympiaedustaja Tapio Lehto, eikä oppi myös kolmiloikkataustaisen Jukka Härkösen mukaan ollut mennyt hukkaan.
”Sijaistin joskus mäkimiesten fysiikkatreenien vetäjänä Lahdessa. Puikkonen teki vaikutuksen. Hän hyppäsi vauhditonta viisiloikkaa yli 17,50, joka olisi mainio tulos teholajin yleisurheilijallekin. Myös kehonhallinta oli huikeaa.”
Mäkihyppääjät Kari Ylianttila, Pasi Ronkainen, Jari Puikkonen, Jouko Parviainen, Pentti Kokkonen, Jari Larinto, Jari Pulkkinen, Keijo Korhonen, Kari Heinonen ja Tapio Mikkonen Vuokatin maisemissa 1980.
”Hieno poika, joka osasi tulla oikealla tavalla sisään ja sai hyvän vastaanoton.
Vaikka Puikkonen oli vahvajalkainen atleetti, johon voima tarttui ripeästi, hänen valmentajanaan läpi uran toiminut Lepistö haki kilpailuetua toisaalta.
Suomessa vaikuttanut, vuonna 2003 edesmennyt italialainen Carmelo Bosco oli urheilun biomekaniikkatutkimuksen kivijalkoja, jonka tutkimuksia käytetään yhä päivittäin hyväksi huippu-urheiluvalmennuksessa ympäri maailmaa.
"1970-luvulla DDR hallitsi lajia, ja hyppääjien olomuoto antoi aihetta epäillä anabolisten steroidien käyttöä. Kilpailuetua haettiin siis raa’an fysiikan ja ilmeisesti kiellettyjen keinojen avulla. Meille taas kävi onnenpotku, että Bosco otti lajitutkimuksensa pilotiksi poikamaajoukkueen”, Lepistö kertoo ajasta, jona varusteiden eli hyppypukujen, siteiden ja suksien merkitys tuloksiin oli pieni ja mäkiprofiilit vaativat menestyjiltä hurjaa ponnistustehoa.
Boscon tutkimuksesta valistuneimmat valmentajat, kuten Lepistö tai Matti Pulli, ymmärsivät, ettei lihasten kasvattaminen raskailla raudoilla ole oikotie onneen.
"Carmelo osoitti, että pituuden ja painon ideaali suhde on mäkihypyssä kaiken a ja o. Sen pohjalta vietiin loppuun asti eteenpäin sekä Jarin että Matin uraa.”
Lake Placidin olympiakisoissa 1980 Puikkosen, 21, yllätyspronssi suurmäessä jäi sen varjoon, että 2015 edesmennyt Jouko Törmänen saavutti päätösviikonloppuna Suomen ainoan kultamitalin.
Lake Placidin olympiakisoissa 1980 Jari Puikkosen suurmäen pronssi jäi sittemmin edesmenneen Jouko Törmäsen kultamitalin varjoon.
Jouko Törmänen, Juha Mieto ja Jari Puikkonen mitalikahveilla Lake Placidissa.
Kausi 1980–81 oli Puikkoselle sekä menestyksekäs että kohtalokas. Nuorena kuollut Tauno Luiro hyppäsi Oberstdorfissa 1951 lentomäen ME-tuloksen 139 metriä.
Samalla paikkakunnalla ratkottiin 30 vuotta myöhemmin lentomäen MM-mitalit.
Lepistön mukaan Puikkosesta olisi jo harjoituksissa tullut ME-mies, jos mittamiehet olisivat olleet siellä missä piti. Maailmanennätystä, 176 metriä, jakoivat tuolloin Toni Innauer, Klaus Ostwald ja Armin Kogler.
"Mittaporukka oli 160 metrissä. Se juoksi sieltä paniikissa Jarin hypyn perään ja oli löytävinään jäljen 175 metristä. Hyppy oli metrikaupalla pidempi”, Lepistö nauraa.
Puikkonen voitti MM-kultaa yli 60 pisteen erolla Kogleriin, joka poistui kisoista ME-miehenä hypättyään 180 metriä. Lahtelaisen MM-kulta toki noteerattiin Suomessa, mutta kisoja ei esimerkiksi televisioitu.
Maaliskuussa silloisen Jugoslavian Sloveniassa sitten tapahtui asioita, joiden mittasuhteet Suomessakin toden totta tajuttiin. Planican mäkikeskuksen toiseksi isoimmassa luomuksessa, suurmäessä, hypättiin maailmancupin osakilpailu.
"Hyvä jos pystyt vielä kävelemään.”
Näin kuului paikallisen kisalääkärin viesti 22-vuotiaalle suomalaiselle, kun tämä oli vedetty ahkiolla mäkimontusta. Valtavasti ylipitkä hyppy oli päättynyt rajuun kaatumiseen.
"Jari oli siinä kunnossa, että ylipitkä hyppy väijyi koko ajan. Planican mäki irrotti lentoradan alustasta hyvin korkeaksi ja pudotti kummun jälkeen jyrkästi. Vasemmasta polvesta hajosi eturistiside ja muutakin”, Lepistö muistelee kevättä 1981.
Hymykin irtosi Jari Puikkoselta välillä herkästi, vaikka takana oli ikävä kokemus, uran toinen paha kaatuminen.
Suomessa tehtyä leikkausta seuranneen pakkolevon jälkeen Puikkonen aloitti lääkärin ja fysioterapeuttien avulla vimmatun kuntoutuksen.
Päävalmentajana ja lajipäällikkönä 1970–80-luvuilla toiminut olympia- ja MM-mitalisti Niilo Halonen, 81, kaivaa tuokiokuvan kesältä 1981.
”Itävallan maajoukkue oli leirillä Vuokatissa ja oli paluumatkalla etelään tulossa kahville mökilleni Hollolaan. Kerroin pojille, että Jarikin on paikalla.”
Mökillä Itävallan tähdet Kogler, Hubert Neuper, Andreas Felder ja Ernst Vettori kyselivät Puikkosen perään.
"Osoitin järvelle, jossa Jari oli mielipuuhassaan purjelautailemassa. Hän oli laudalla erittäin taitava. Kaverien ilme oli melkoinen, sillä he luulivat Jarin konkkaavan vielä kepeillä.”
Halonen ottaa osan Puikkosen vammasta piikkiinsä.
"Olin Planicassa tekninen delegaatti ja sallin Jarin kuntoon ja ilmavirtauksiin nähden liian kovat lähtönopeudet.”
Suomalaiset muistavat Puikkosen loistokkaana hyppääjänä ja kylmähermoisena kilpailijana, mutta myös miehenä, joka varoi onnettomuutensa jälkeen visusti liian kovia lähtönopeuksia.
”Planica jätti muistijäljen. Lentomäestä Jari tuli vielä alas, mutta ei oikeasti enää hypännyt. Muistikuvat pystystä lähtöasennosta vauhtien vetämiseksi alas pitävät paikkansa. Sille ei vain voinut mitään”, Lepistö myöntää.
Kun valmentaja patisti Puikkosta tekemään täysimääräisesti harjoitusohjelmaan kirjatut asiat, vastaus oli kuvaava:
”Hän sanoi, että sillä treenillä tulisi taas niin hyvään kuntoon, että rikkoisi itsensä, kuten Planicassa.”
Kevättalvi 1981 toi Puikkosen urheilijaelämään paljon muutakin kuin pitkän kuntoutuksen. A-maajoukkueen matkaan lyöttäytyi tuore nuorten maailmanmestari Matti Ensio Nykänen, 17.
"Hyvä poika, mutta käy salaa tupakalla ja ottaa kaljaakin. Voi mennä pilalle”, Puikkonen oraakkelimaisesti arvioi tulokasta valmentajalleen.
Matti Nykäsen ja Jari Puikkosen suhde oli ajoittain jännitteinen, mutta Calgaryn olympiakisoissa 1988 Puikkonen onnitteli vilpittömästi maailman parasta mäkimiestä.
Puikkosen seuraava kilpailukausi oli erikoinen: kesä kuntoutusta, syksy treenaamista ja ensimmäiset hypyt vasta Vuokatin lumilta.
Leikattu polvi ei edes suoristunut, ja sitä suojasi metallinen polvituki hyppypuvun alla.
Oslon MM-kisoista 1982 muistetaan parhaiten Nykäsen sakeassa sumussa hyppäämä suurmäen kulta.
Jo Midtstubakkenin normaalimäessä oli nähty ihmeitä; Puikkonen taikoi kuin tyhjästä hopean. Vielä mäkiviikolla hän oli haravoinut sijoitukset 32, 15, 28 ja 27.
Lepistö uskoo, että ihmissilmään luottavalla pituusmittauksella lahtelainen olisi voittanut. Koglerin voittomarginaali oli 0,7 pistettä.
Oslossa käytettiin itäsaksalaista Robotron-automaattimittausta, joka perustui magneettikenttään.
"Se antoi metallisen polvituen takia Jarille ihan outoja lukemia jo harjoituksissa. Tuomarineuvostostakin sain myöhemmin kuulla, että hän todennäköisesti hävisi kullan siihen.”
Urheiluhistorioitsija Thor Gotaasin mukaan suurmäessä saman kohtalon olisi kokenut Norjan Olav Hansson. Hän olisi Gotaasin kirjoittaman norjankielisen mäkihyppyhistoriikin mukaan sijoittunut Nykäsen edelle ilman vääriä Robotron-lukemia.
"Se hopea on ”Jannen” mitaleista vaikuttavin. Polven liikeradat eivät siellä päinkään, ei hypyn hyppyä ennen lumia”, päivittelee hyppykaveri Jari Larinto.
Vaikka Nykäsestä jalostui vuosien 1982–88 aikana jopa kaikkien aikojen ykköshyppääjä, hän oli maajoukkuemiljöölle raskas hallittava.
Puikkonen piti pitkään mölyt mahassaan, vaikka ajoittain sisällä kiehui.
Seefeldin MM-kisoissa 1985 hänestä tuli suurmäessä jo telemark-alastuloa vaille maailmanmestari.
Norjan Per Bergerud jäi 1,2 pistettä edelle, Nykänen 1,3 pistettä taakse. Sinänsä erikoista, että pitkälti puhtaista alastuloistaan Puikkonen muistetaan.
"Jari oli pääasiassa niin ammattimainen, ettei hän päästänyt Mattia ihonsa alle. Mutta voi siinä mennä vati nurin, kun mies kokee, ettei edes niillä meriiteillä ole maajoukkueessa mitään ja että yhteiset säännöt eivät koske yhtä miestä lainkaan”, Lepistö naulaa.
Osa maajoukkuetulokkaista alistui mielistelemään Nykästä.
” Nimiä mainitsematta osa oli lähinnä Matin laukunkantajia.”
Oberstdorfin MM-kisoissa 1987 kattila kiehui viimein yli. Puikkonen sivuutettiin suurmäen kilpailusta Nykäsen hyväksi, vaikka hän oli valmennusjohdon antamien kriteerien mukaan harjoituksissa edellä.
Nykänen oli ”MM-valmistautunut” muun muassa lomailemalla kisojen alla Sri Lankassa Seuran piikkiin eikä tyystin kuivin suin.
"Maajoukkuevalmentajat (Kari Ylianttila ja Eino Kirjonen) varmaan olivat mukana päättämässä, mutta Matti Pulli heidät ylipuhui. Jari koki tilanteen syystäkin todella epäreiluksi ja palasi Suomeen.”
Skandaali oli valmis.
Nykäsestä tuli kisoissa kuin ihmeen kaupalla joukkuemäen kulta- ja normaalimäen hopeamitalisti.
Tapio Räisäsen mielestä Puikkonen pääosin hallitsi mestarillisesti Nykäsen maajoukkuetoimintaan aiheuttamat jännitteet.
"Syntyi jopa vaikutelma, että Jari meni syvemmälle Matin ihon alle kuin päinvastoin.”
Calgaryn olympiakisoissa 1988 Nykänen voitti kolme kultaa. Puikkonen kuului joukkuemäen voittajakvartettiin. Hän on ainoa suomalainen kolmissa olympiakisoissa mitalin napannut mäkihyppääjä.
Lepistö aavisti, että MM-kisat 1989 jäisivät perheenperustamisen ja talonrakennuksen takia Puikkosen joutsenlauluksi.
Vanha mestari oli pudonnut Suomen nokkimisjärjestyksessä peräti neloseksi Nykäsen, Ari-Pekka Nikkolan ja mäkiviikon voittaneen Risto Laakkosen perään.
Loppu-urallaan Puolan Adam Malyszia ohjannut valmentajaguru virvelöi muistojen virrasta hauen.
”Tilasin Meiningerin tehtaalta Saksasta Jarille mustan puvun, jossa kankaan nukka silloin poikkeuksellisesti kulki rintapuolella vastakarvaan, ilmavirtaa vasten. Tehtaan mies ihmetteli, mutta pidin pääni. Olin varma, että saadaan ilmalentoon etu.”
Puku ehti Lahteen viime tipassa, mutta Puikkonen ei hypännyt harjoituksissa yhtä pitkälle kuin Nykänen.
"Aloin epäillä itseäni, mutta sitten Jari kertoi lähteneensä lavaa alempaa kuin muut.”
Jari Puikkonen ilmassa maailmanmestarina, heittäjinä Markku Reijonen (vas.) ja valmentaja Hannu Lepistö (oik.).
Uran täyttymys: Jari Puikkonen, 29, kukitetaan Lahden MM-kisoissa 1989 suurmäen voittajana. Matti Nykänen kuittasi pronssimitalin.
Nykäsen MM-kisat muistetaan kahden mitalin lisäksi säpäleiksi hajotetusta hotellihuoneesta.
On aika kysyä Lepistöltä, miksi yksi suomalaisen mäkihypyn suurmies vaikeni, kun toinen helmikuussa 2019 lähti ikuiselle lentoradalle.
”On hyvä etiketti, että jos ei pysty sanomaan vainajasta mitään hyvää, ei pidä sanoa mitään muutakaan. Mutta ei siinä siitä ollut kyse. Jarilla olisi ollut Matista hyvääkin sanottavaa.”
Mistä sitten oli kyse?
” Jarista Matin elämä meni jo kauan ennen kuolemaa niin arvottomaksi julkisuusshow’ksi, ettei se kaivannut enää yhtään uutta kommentoijaa.”