Mäkikotka Tapio Räisänen kertoo, miten hän salakuljetti 100 000 markkaa Norjasta Suomeen

Vuoden 1978 maailmanmestarin mielestä nykyinen mäkihypyn valmennusjärjestelmä pitäisi romuttaa.

Vuoden 1978 maailmanmestari Tapio Räisänen ei ole tyytyväinen suomalaisen mäkihypyn nykytilaan.

10.1. 8:00

Keskiviikkona tuli kuluneeksi yhdeksän vuotta suomalaisten edellisestä maailmancupin ykköstilasta mäkihypyssä.

Aika voi tuntua ikuisuudelta, mutta on kuivia kausia ollut ennenkin.

Veikko Kankkonen nappasi kaksi mitalia Innsbruckin olympiakisoissa 1964 ja Paavo Lukkariniemi hyppäsi normaalimäen MM-pronssia Holmenkollenilla 1966, mutta sen jälkeen kesti 12 vuotta seuraaviin arvokisamitaleihin.

Maailmancupia ei tuolloin vielä järjestetty, joten niissäkään ympyröissä ei päästy juhlimaan.

Alkuvuodesta 1978 odotus vihdoin päättyi, kun Kari Ylianttila valtasi ensin Keski-Euroopan mäkiviikon ja helmikuussa Tapio Räisänen ponnisti mestariksi Lahden MM-kisojen suurmäessä.

Taivalkoskella kasvaneen Räisäsen nousu ensin Suomen mäkimaajoukkueeseen ja myöhemmin maailman mäkieliittiin on kertomisen arvoinen tarina.

Suurmäen kuusi parasta palkintojenjaossa Lahden MM-kisoissa 1978. Vasemmalta Jouko Törmänen, Tauno Käyhkö (Kanada), Matthias Buse (DDR), Falko Weisspflog (pronssia, DDR), Tapio Räisänen, Alois Lipburger (Itävalta, hopeaa).

Presidentti Urho Kekkonen ojentaa taistelijan maljan ladulla menestyneille Neuvostoliiton Galina Kulakovalle (vas.), Suomen Helena Takalolle ja Puolan Józef Łuszczekille sekä mäkimestari Tapio Räisäselle.

Taivalkoski sijaitsee Pohjois-Pohjanmaalla lähellä Kainuun rajaa. Tyräjärven kylässä Räisänen oppi urheilun aakkoset, ja varsinkin yleisurheilulajit olivat lähellä sydäntä. Ratakierros kulki aikaan 53,4 ja 10-ottelussa kertyi reilusti päälle 5 000 pistettä.

Mäkihyppyä poika harrasti muiden lajien ohessa, mutta päälaji siitä tuli vasta 16-vuotiaana.

"Vasta silloin sain ensimmäiset omat mäkisukset”, Räisänen kertoo.

Ne olivat kuopiolaislegenda Matti Pietikäisen käytössä kuluneet puusukset. Räisänen innostui lajista, kun alla oli kunnon välineet.

”Olin aina pitänyt lentämisestä ja nyt pääsin vielä pidemmälle”, Räisänen kertoo.

Ensimmäisiin SM-kisoihinsa hän osallistui vasta 20-vuotiaana talvella 1970.

Räisäsen uran käännekohtaa osui vuoteen 1969, jolloin hän pääsi varasijalta Urheilukomppaniaan. Talvilajien urheilijat palvelivat tuolloin Kajaanissa, jossa mäkimies sai kaverikseen muun muassa hiihtäjä Juha Miedon.

Armeijan jälkeen Räisänen opiskeli rakennusmestariksi Kajaanissa ja treenasi hyppäämistä siinä ohessa.

Ensimmäinen edustustehtävä tuli hieman yllättäen talvella 1973, jolloin hän pääsi Seppo Hyvösen ja Martti Niemen kanssa Yhdysvaltoihin kilpailukiertueelle.

”Tuolla matkalla pääsin ensimmäisen kerran Helsinkiin”, Räisänen kuvaa matkan ainutlaatuisuutta korpiseutujen kasvatille.

Hyvönen tykästyi Yhdysvaltoihin niin paljon, että muutti myöhemmin sinne pysyvästi. Siinä vaiheessa mäkihyppy oli taakse jäänyttä elämää. Hyvönen oli huippupianisti.

Mäkihypyn välineet ja varusteet olivat hieman vaatimattomampia 1970-luvulla. Kuvassa Tapio Räisänen hyppää kesällä 1978.

Suomen mäkimaajoukkue ei ollut 1970-luvun alussa mikään raittiusseura.

Räisänen oli maajoukkueen mukana ensimmäisen kerran kesän 1975 leirillä Bad Ausseessa Itävallassa.

Siellä hän valitteli eräänä iltana väsynyttä oloaan valmentaja Eino Kirjoselle. Tämä antoi yksinkertaisen neuvon.

”Sinä juot illalla olutta. Ota teräviä!”

Lääkäri Tapio Videman oli mukana mäkiviikolla vuodenvaihteessa 1975–76 ja teki matkasta raportin Suomen hiihtoliiton johtokunnalle.

Videman kertoi ahkerasta viinasten käytöstä, mikä johti lajipäällikkö Matti Pullin potkuihin.

”Pulli ei saanut siihen touhuun minkäänlaista otetta, ja hänet siirrettiin sivuun”, Räisänen kertoo.

Tilalle astui entinen huippuhyppääjä Niilo Halonen. Lappeenrannan kesäleirillä 1976 ”Nikke” keskusteli henkilökohtaisesti jokaisen maajoukkuerinkiin kuuluvan hyppääjän kanssa.

”Hän kysyi, haluatko tulla huippu-urheilijaksi ja vastaus piti tulla sydämestä”, Räisänen kertoo.

Vaatimustaso nousi olennaisesti. Lisäksi Halonen edellytti hyppääjiltä urheilullista käytöstä. Kosteat harjoitusleirit ja kisamatkat jäivät historiaan.

Virallisesti lajivalmentaja oli ”Eikka” Kirjonen, mutta käytännössä Kirjosen vastuulla oli vain kuvaaminen Halosen hoitaessa kaiken muun.

Halonen onnistui luomaan joukkueeseen hengen, joka vei koko ryhmää eteenpäin.

"Ihan sama kuka menestyi, koko porukka iloitsi siitä.”

Tapio Räisänen voittoisassa kisassa 1978.

Myös menestystä alkoi tulla pitkän tauon jälkeen. Ydinjoukosta lähes kaikki voittivat jatkossa jotain.

Kari Ylianttila ja Pentti Kokkonen mäkiviikon 1978 ja 1979, Räisänen maailmanmestaruuden 1978, Jouko Törmänen olympiakullan 1980 sekä hieman myöhemmin mukaan tullut Jari Puikkonen lentomäen MM-tittelin 1981.

"Ainoastaan Esko Rautionaho jäi ilman arvokisamenestystä, vaikka oli valtavan lahjakas mäkimies”, Räisänen sanoo.

Räisäsen mukaan erinomainen menestys oli nimenomaan Halosen ansiosta.

”Hän rakensi luottamuksellisen ilmapiirin, eikä hänen oppejaan epäilty”, Räisänen kuvaa liikunnanopettaja Halosen vaikutusta.

Räisänen aloitti hyppäämisen 1960-luvulla pussihousuissa, villapaidassa ja pipo päässä. Seuraavalla vuosikymmenellä välineet ja varusteet modernisoituivat.

Puusuksi vaihtui muoviin ja lasikuituun, ja käyttöön tulivat aerodynaamiset hyppypuvut.

”Kun menimme Itävaltaan leirille, näimme heidän autonsa, joihin oli maalattu hyppääjien nimet”, Räisänen muistelee.

”Me olimme huutolaispoikia, ja olimme päässeet leirille kerjätyillä rahoilla. Emme voineet kuvitella, että pääsisimme samalle tasolle, mutta parin vuoden viipeellä saimme uudenaikaiset välineet.”

Myös sääntöjä rajoitettiin, mikä supisti itävaltalaisten ja DDR:n hyppääjien etumatkaa. 1970-luvun puolivälissä hyppypuvut päästivät ilmaa sisään etupuolelta, mutta takapuolella niissä oli kumia.

”Sellaiset puvut tekivät hyppääjästä leijan”, Räisänen muistelee villejä aikoja.

Uusien sääntöjen mukaan koko puvun piti olla samaa kangasta ja lisäksi asetettiin vaatimuksia ilmanläpäisyyn.

Räisänen oli Suomen paras jo talvella 1977. Kahdesti seitsemäs Salpausselällä ja samalla sijalla lentomäen MM-kisoissa.

Syksyllä 1977 Räisänen teki rohkean ratkaisun. Hän päätti muuttaa kolmeksi kuukaudeksi Lahteen, jotta pystyisi valmistautumaan mahdollisimman hyvin tuleviin MM-kilpailuihin.

Räisänen jätti väliin Keski-Euroopan mäkiviikon, koska halusi saada täydellisen tuntuman Lahden olosuhteisiin.

”Tuuli takaa, sivulta tai mistä hyvänsä, hypättiin kovalla vauhdilla tai vähäisemmällä vauhdilla. Olin valmistautunut kaikkeen, mikä kasvatti itseluottamusta valtavasti.”

Räisäsen riski kannatti, sillä Kainuun Hiihtoseuran mies voitti suurmäen 0,3 pisteen erolla Itävallan Alois Lipburgeriin.

Tapio Räisäsen nimikirjoitus oli haluttua tavaraa Lahden MM-kisojen jälkeen.

Lahden MM-kisojen suomalaissankarit Helena Takalo ja Tapio Räisänen.

Mestaruuden jälkeen Räisäsellä oli vientiä niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Suksivalmistaja Splitkeinin omistaja oli makeistehtailija, joka halusi suomalaisässän vieraaksi Freijan tehtaille Osloon.

”Siellä he antoivat minulle lahjaksi paketin, jonka avasin hotellihuoneessani.”

Suomalaisen hämmästykseksi sisältönä oli seteleitä sadantuhannen markan arvosta.

"Suomeen sai viedä seteleitä vain 10 000 markan edestä, joten jouduin miettimään, kuinka kuljetan rahat rajan yli.”

Räisänen päätti kokeilla perinteistä konstia ja piilottaa setelit vaatteiden alle.

”Laitoin 100 markan setelit sukanvarsien alle ja kävelin tyynesti tullin ohi”, Räisänen kertoo.

”Ilmeisesti kädet eivät tärisseet, kun eivät pysäyttäneet.”

Satatonnia verottomana oli summa, josta amatööriajan urheilijat saattoivat vain unelmoida.

"1970-luvulla ei ollut vielä maailmancupia eikä palkintorahoja. Muutaman satasen starttirahoja saattoi saada esimerkiksi pienten paikkakuntien iltakisoista, mutta palkinnot olivat yleensä tavaroita.”

Talven 1978 aikana Räisänen kertoo saaneensa seitsemän väritelevisiota.

Toisen kerran Räisänen sai yllättävän käteissumman tammikuussa 1979, kun Spede Pasanen isännöi Räisästä ja tuoretta mäkiviikon voittajaa Pentti Kokkosta Helsingissä.

Illallisen ja nähtävyyskierrosten jälkeen Pasanen kuskasi kaksikon näiden hotellille ja ojensi hyppääjille kirjekuoret.

"Niissä oli 10 000 markkaa kummassakin”, Räisänen kertoo.

Pasanen kehitteli tuolloin Spede-linkoaan ja yritti myydä sitä eri paikkakunnille. Huippuhyppääjät olivat hankkeelle arvokkaita mainoskasvoja.

Mestaruusvuonna 1978 Karhun palveluksessa ollut Tapani Yli-Saunamäki houkutteli Räisäsen vaihtamaan suksimerkkiä.

”Hän puhui trubaduurin lailla ja lupasi vaikka mitä.”

Ikävintä oli se, että Karhun tehtailla ei osattu valmistaa mäkisuksia.

”Yritin selittää suksien valmistamisesta vastanneelle insinöörille joitakin juttuja, mutta häntä ei minun näkemykseni kiinnostaneet.”

Räisänen sätki Karhuillaan pari vuotta joukon jatkona, mutta kyllästyi touhuun, kun häntä ei valittu vuoden 1980 olympiakisoihin.

Kajaanissa tuolloin asunut Räisänen oli jo aloittanut nuorten hyppääjien valmentamisen, ja jatkoi heidän parissaan usean vuoden ajan. Kotonakin oli kolme poikaa, joiden kanssa riitti puuhaa.

Tapio Räisänen hallitsi tuulen ja tuiskun talvella 1978.

Räisänen kävi töissä koko mäkiuransa ajan vuoden 1978 ”ammattilaiskokeilua” lukuun ottamatta. Räisänen oli valmistunut rakennusmestariksi Kajaanin teknillisestä koulusta jo ennen maajoukkueeseen nousuaan.

Hän sai Kajaanin kaupungilta rakennusmestarin viran maailmanmestaruuden jälkeen.

"Voi sanoa, että se oli palkintovirka.”

Kaupungin pesti jäi taakse vuonna 1989, jolloin Räisänen muutti takaisin Taivalkoskelle ja ryhtyi matkailuyrittäjäksi.

”Aloitin siinä vaiheessa, kun pankit tyrkyttivät valuuttalainoja. Summat olivat melkoisia.”

”Yhtenä aamuna kun heräsin, lainaa oli miljoona enemmän kuin edellisenä päivänä.”

Jälkeenpäin ajatellen sekin oli eräänlaista rikkautta elämälle, Räisänen pohtii.

Hän ei ole katkera, vaikka yritystoiminta aiheutti konkursseja.

”Minun toimieni takia ei ole menetetty sukulaisten tai tuttavien vakuuksia, joten voin mennä kenen tahansa luokse kirkkain silmin, eikä kenelläkään pitäisi olla katkeruutta minua kohtaan.”

Miten nuin alas on voitu vajota, sitä en ymmärrä mitenkään.

Suomalainen mäkihyppy on surkeassa jamassa vuonna 2023. Vanha mestari ihmettelee lajin nykytilaa.

”Miten nuin alas on voitu vajota, sitä en ymmärrä mitenkään.”

Räisäsen mukaan ongelmat eivät ole kiteytettävissä yhteen asiaan.

"Aika moni valmentaja on yrittänyt ja jotkut heistä ovat saaneet menestystä aikaan muualla, mutta eivät ole saaneet narusta kiinni Suomen maajoukkueessa kymmenen viime vuoden aikana.”

Tulevaisuuden suhteen Räisänen ei ole täysin epätoivoinen.

”Aaltoliikettä se on ollut ennenkin.”

Opetus- ja kulttuuriministeriö palkitsi Tapio Räisäsen Pro urheilu -tunnustuksella vuonna 2012.

Eniten Räisästä harmittavat menetetyt lahjakkuudet, joita on hänen mukaansa riittänyt.

”Meillä on ollut monta nuorten arvokisamenestyjää, jotka ovat lopettaneet, kun ovat päässeet miesten maajoukkueeseen.”

Monen kehitys on loppunut pian sen jälkeen kun he ovat nousseet aikuisten edustustehtäviin.

"Esimerkiksi Jarkko Määttä oli tuoreeltaan kaksi kertaa kymmenen parhaan joukossa maailmancupissa, mutta jatkossa sijoitukset heikkenivät.”

Räisänen kaipasi kunnon remonttia valmennusjärjestelmään.

” Systeemissä on jotakin, mikä ei innosta. Ja jos kehitystä ei tapahdu, alkaa hyppääjän omakin usko pettää.”

Oikaisu 10. tammikuuta kello 12.30: Tapio Räisänen juoksi ratakierroksen aikaan 53,4, ei 43,4, kuten jutussa aiemmin kerrottiin.

Lue lisää: Jari Puikkonen katosi julkisuudesta vuosia sitten – lähipiiri kertoo syyt välirikkoon Matti Nykäsen kanssa

Lue lisää: Suomalaisten mitta täyttyi mäkihypyn härskiin touhuun: ”Ei näytä olevan halua puuttua”

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat