Ylen hiihtoasiantuntija Kalle Lassila väittää Keskipohjanmaa-lehdessä, ettei koululiikunta ole traumatisoinut ketään.
”Jos haluaa liikunnallisesti edistyä, on pakko tehdä asioita, joita ei vielä osaa. Silloin täytyy mennä epämukavuusalueelle. Liikunta on fyysistä, mikä tarkoittaa sitä, että keholla pitää tehdä liikkeitä, joita ei ole aiemmin tehnyt. Silloin tulee hiki, hengästyy, ja lihaksissa sekä nivelissä tuntuu ikäviä tunteita”, Lassila sanoo videoblogissa.
”Ei ihminen niistä rikki mene. Sellaisista, mitä kouluissa tehdään. Koko ympäristössämme olisi syytä miettiä uudestaan suhtautumista koululiikuntaan. Annetaan koululiikunnalle mahdollisuus tuottaa sitä, mitä sen on tarkoitus tuottaa.”
Lassila kertoo haluavansa haastaa ajatusta, että juuri koulu, opettaja ja koululiikunta ovat aiheuttaneet suomalaisille traumoja, rikkonut heitä ja jättänyt ihmisille huonon suhteen liikuntaan. Hänestä yllä mainittuja tahoja on helppoa syytellä.
Koulun sijaan Lassila kääntää polttopisteen oppilaita ja ilmeisesti koteja kohti.
”Kenties asian edistäminen voisi toteutua paremmin, jos miettisi, mitä itse olisi voinut tehdä. Tai mitä oma ympäristö olisi voinut tehdä tai voimme tässä ajassa tehdä, jotta koululiikunta ei traumatisoi, vaan edistää asioita”, Lassila kommentoi.
Entisen huippuhiihtäjän mukaan hyvinvointiyhteiskunnan koulujärjestelmän tarkoituksena on opettaa kansalaisille laadukkaan elämän kannalta olennaisia tietoja ja taitoja. Hän rinnastaa liikunnan muihin oppiaineisiin.
”On todella tärkeää, miten liikuntaan suhtaudutaan koulun ulkopuolisessa ympäristössä. Voidaan miettiä, mitä tapahtuisi nuoren yksilön koulumenestykselle, jos sanottaisiin, että minä traumatisoiduin matematiikan tai äidinkielen tunneilla, koska ne olivat vaikeita ja minua alkoi ahdistaa, kun patistettiin niitä opettelemaan. Ei sunkaan ehkä tarvitse.”
Lassilan puheenvuoro, todennäköisesti erityisesti sen otsikko, provosoi ihmisiä sosiaalisessa mediassa.
”Vitun Kalle”, eräs twiittasi.
”Niin kai sitten. Terveisin se tyyppi joka harrasti lapsena kaikkea ”pipo”etuliitteellä ja valittiin vikaksi tai toka vikaksi joukkueeseen kunujaoissa kun pelattiin joukkuepelejä jota muut harrastivat joukkueissa”, toinen kommentoi.
”Ei traumatisoinut mutta sai inhoamaan liikuntaa ja oppimaan, että pärstäkerroin on se millä tässä maailmassa pärjää – tai sitten ei”, kolmas kirjoitti.
”Terveisin yksi monista (niin monista, että meistä kertyisi monta joukkuetta), joka valittiin viimeiseksi joukkuepeleissä. Ehkä meidän olisi vain pitänyt muuttaa asennetta? kysyi neljäs.”
”Suomessa liikuntapedagogiikkaa tehdään liikunnallisten ihmisten toimesta liikunnallisille ihmisille. Ei siis ihme, että liikuntaharrastaminen polarisoituu kun vahvoja vahvistetaan ja muita lannistetaan”, viides twiittasi.
”Juu ei [traumatisoinut]. Erityisesti se, että ala-asteella telinevoimistelua ei harjoiteltu yhtään, mutta annettiin silti koordinaatiokyvyltään kehittyneimmille volteistaan kympit, ei haitannut kehokuvani kehittymistä ollenkaan”, koomikko Iikka Kivi kommentoi.
Traumatisoivasta koululiikunnasta kerrotaan myös Iida Rauman Finlandialla palkitussa romaanissa Hävitys.
Lue lisää: Reippaat maalaislapset ovat pian muisto vain, eikä kaupungeissakaan hyvin mene