Suomalaisen hiihdon ja formula ykkösten seuraamisessa on jotain samaa.
Molemmissa lajeissa kannattaja on väistämättä huolissaan siitä ehtiikö uusia urheilutähtiä syntyä ennen kuin vanhat lopettavat.
Ainakin hiihdossa tekee tiukkaa. Iivo Niskasen, Krista Pärmäkosken ja Kerttu Niskasen jälkeinen aika on tällä hetkellä sumea.
Niko Anttolan harteille asetetaan isoa taakkaa tukevaisuuden menestyjänä. Se ei ole reilua.
Toimitusjohtaja Ismo Hämäläinen myönsi Sanomien kisatoimituksen haastattelussa, että Hiihtoliitto on profiloitunut julkisuudessa liikaakin huippu-urheiluorganisaatioksi.
Seurat ovat jääneet osittain oman onnensa nojaan. Se voi olla yksi syy siihen, että nuorten kilpahiihtäjien määrä on vähentynyt dramaattisesti 2000-luvulla. Junioreita on koko ajan vähemmän.
Tämä on iso epäkohta. Liiton on syytä pitää huolta seurojen elinvoimasta, sillä seurat tuottavat urheilijat. Ilman seuroja ei ole hiihtäjiä.
Ajoittain keskusteluun nousee Hiihtoliiton liian pieneksi väitetty tuki maajoukkuehiihtäjille. Vilkaisu esimerkiksi Planican MM-näyttämön huoltoalueelle kertoo, että Hiihtoliitolla on resurssit kunnossa.
Vain muutamalla maalla on kaikki herkut sisältävä huoltorekka Suomen tyyliin.
Lue lisää: Juniorihiihtäjien määrä romahti Suomessa – Norjan ja Espoon luvut hämmentävät
Myös hiihtomaajoukkueen henkilöstö on mittava. Liiton kisamanuaalin mukaan pelkästään maastohiihtäjien hyvinvoinnista ja valmistautumisesta vastaa noin 30 henkilön tiimi kokista lääkäriin ja huoltojoukkueeseen.
Taustat on hyvin hoidettu.
Kokonaisuutena suomalainen hiihto siis alisuorittaa. Pari Niskasten tuomaa mitalia ei poistaisi sitä tosiasiaa, että Suomen systeemissä on joku pielessä.
Kansa hiihtää hulluna pelloilla ja metsissä, media seuraa, suksikauppa käy kuumana ja kulttuuria löytyy. Kilpahiihdossa tapahtuu vähemmän, vaikka resurssit on kunnossa.
Huippuja on vain muutama, ja kun heillä on vaisumpi päivä, taustalta ei löydy korvaajia.
Hiihtoliiton analyyseissä MM-hiihtäjät ovat jääneet vain vähän maailmancupin perusteella lasketusta ennusteesta. Ongelma onkin siinä, että Suomen hiihdon mitaliodottama on valmiiksi matala.
Hiihtoliitto epäonnistuu seurojen tukemisessa ja urheilijat huippusuorituksissa. Voi olla, että myös valmennuksesta puuttuu jotain.
Suomessa ollaan kateellisia esimerkiksi ruotsalaisten ryhmäharjoittelulle, joka tuo tulosta taktisena osaamisena sprintti- ja yhteislähtökisoissa ja kirittäjiä treeneihin. Silti suomalaiset harjoittelevat mieluusti yksin.
Lue lisää: Suomalaismiljonääri iski silmänsä hiihtolupaukseen: ”Saa soittaa”
Kisatalvena onkin näyttänyt siltä, että suomalainen hiihto on kehittynyt eniten markkinoinnissa ja tuotesijoittelussa.
Sosiaalinen media on laulanut kuumana brändimainontaa ja Perttu Hyvärisen kippokohu todisti, että sissimarkkinointi on hallussa.
Liiton väki muistaa myös mainita maajoukkueen yhteistyökumppanin nimen kunhan se jotenkin haastattelun kulkuun sopii.
Tämä on hieno asia, sillä urheilu ja urheilijat tarvitsevat kovasta työstään palkkaa. Liian moni urheilija on taloudellista tiukilla.
Se ei poista faktaa, että menestystäkin olisi hyvä tulla. Nyt mitalitilasto on tylyä luettavaa.
Suomen vireimmät ja suurimmat hiihtoseurat ovat nykyisin kasvukeskuksissa, mutta Suomen maajoukkue tulee pääosin kasvukeskusten ulkopuolelta. Siinä on iso ristiriita.
Mitä tapahtuu, jos väki maaseudulla vähenee entisestään?
Etelän lumilta olisi jo nyt pitänyt tulla enemmän kuin yksi Marjo Matikainen.
