Koululiikunta on herättänyt viime päivinä kiivasta keskustelua. Moni suomalainen kertoo saaneensa jumppatunneilta kauhukokemuksia loppuelämänsä ajaksi.
Kaksi nuorta liikunnanopettajaa kertoo nyt, millaista koululiikunnan opetus nykyisin on.
Miltä menneiden sukupolvien traumaattiset kokemukset kuulostavat?
”Ne ovat varmasti aitoja kokemuksia, mutta nykyinen opetussuunnitelma perustuu hyvin erilaisiin metodeihin”, Virpi Manninen, 28, toteaa.
Hän opiskelee neljättä vuottaan Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisessä tiedekunnassa pääaineenaan liikuntapedagogiikka. Manninen arvelee raflaavien kommenttien kumpuavan vanhentuneista opetusmetodeista.
”Jos he pääsisivät kokemaan tämän päivän liikuntatunteja, kokemukset voisivat olla hyvin erilaisia kuin heidän lapsuudessaan”, Manninen sanoo.
Mannisen näkemys saa tukea myös oppilaille suoritetuissa kyselyissä, joissa liikunta on ollut usein kaikkein pidetyin aine. Liikuntakasvatuksen asiantuntijoiden mukaan juuri liikunta tarjoaa vaihtoehdon niille, jotka pärjäävät heikommin lukuaineissa ja joilla ei ole perhetaustan takia akateemisia valmiuksia teoreettisiin aineisiin.
Heille liikuntatunnit ovat paikka, jossa on mahdollista kokea sosiaalista yhteenkuuluvuutta ja saada tunnustusta osaamiselleen.
Kempeleessä vuosina 2015–2020 liikuntaa opettanut Eero Kauppi muistaa ilmiön omalta kouluajaltaan 1990-luvulta. Hänen mukaansa olennaista on motivoivan ilmapiirin luominen.
”Vuorovaikutus ja henki ryhmän sisällä, se miten opettaja onnistuu ryhmäyttämään porukan.”
Kauppi muistuttaa olennaisesta erosta liikunnan ja muiden aineiden välillä.
”Muissa aineissa, kuten matematiikka tai äidinkieli, korostuu osaamistavoite, mutta liikunnassa tavoitteena on herättää elinikäinen kipinä liikuntaan.”
Kauppi on Mannisen tavoin vakuuttunut, että 2000-luvulla liikunnanopettajiksi valmistuneet ovat päteviä kasvattajia, vaikka mediasta voi saada erilaisen käsityksen. Ikävien kokemusten purkaminen yleisönosastokirjoituksissa on kestoaihe.
”Kun aloitin opinnot vuonna 2008, kävimme läpi samaa teemaa. Joku oli saanut kauhukokemuksia huutojaoista tai pukkihyppelystä muiden silmien alla”, Kauppi kertoo.
Hänen mukaansa nykyään liikunnanopetuksessa korostuvat ryhmän hallinta ja liikuntataitojen opettaminen.
Kun Manninen oli itse oppilaana 2000-luvun alussa Vantaan Rajakylässä, hän sai inspiroivaa opetusta.
Virpi Manninen opiskelee liikunnanopettajaksi.
”Ilmapiiri oli kannustava ja menetelmät uudenaikaisia. Yläkoulussa opettajat kuuntelivat meitä ja saimme vaikuttaa tuntien sisältöön.”
Mannisen mukaan hänen ryhmänsä tytöt pitivät erityisesti polttopallosta, jota myös usein pelattiin.
Jyväskylän yliopistoon hän meni alun perin opiskelemaan liikunnan yhteiskuntatieteitä, mutta löysi ”sattumalta” opettajavaihtoehdon.
”Olen tyytyväinen valintaani, koska opettajana pääsen tekemään merkityksellistä työtä lasten ja nuorten kanssa.”
Manninen uskoo, että hän pystyy vaikuttamaan lasten liikuntatottumuksiin.
”Ja kannustamaan heitä löytämään oman juttunsa.”
Lue lisää: Reippaat maalaislapset ovat pian muisto vain, eikä kaupungeissakaan hyvin mene
Liikunnan ilon voi löytää kokeilemalla eri lajeja ja ympäristöjä. Alakoulussa saatu kipinä kantaa parhaimmillaan 50 vuoden päähän.
Kummalla on suurempi vastuu siitä, että lapsi oppii liikunnallisen elämäntavan: perheellä vai koululla?
”Opettajilla on suuri vaikutus lapsiin”, Manninen sanoo ja antaa esimerkin sattuman merkityksestä.
”Näin televisiosta taitoluistelua 3-vuotiaana ja innostuin lajista. Perheeni ei ollut erityisen liikunnallinen, mutta vanhemmat kannustivat harrastuksessani, joka on jatkunut yli 20 vuoden ajan.”
Virpi Manninen (vas.) näyttää luistelutaitojaan Olympiastadionilla talvella 2021.
Aktiiviuransa jälkeen Manninen jatkoi valmentajana. Hän tietää, että urheiluseuroissakin tapaa lapsia, joilla ei ole liikunnallisia valmiuksia tehdä kaikkea heti.
”Kasvattajalta vaaditaan kärsivällisyyttä. Alakoulussa liikuntaa opetetaan pelien ja leikkien avulla.”
Nykyinen opetussuunnitelma on 2010-luvun puolivälistä, eikä siinä painotu enää lajien opettaminen.
”Vain uinti ja vesipelastus ovat pakollisia”, Manninen sanoo.
Kilpailullisuutta ei juuri ole. Toimintakykytestit eli MOVE-mittaukset tehdään, mutta niissä ei laiteta oppilaita paremmuusjärjestykseen. Olennaista ovat työskentelytavat: mitä tehdään, missä tehdään ja miten tehdään.
”Opettaja voi hyödyntää mielikuvitustaan ja esimerkiksi eriyttää ryhmiä”, Manninen sanoo.
Kaupin mukaan oppilaiden suoritusten arviointi pitäisi perustua itsevertailuun eikä normatiiviseen vertailuun.
”Lähtötasolta ryhdytään parantamaan, mutta ilman toisten suoritusten kyttäämistä.”
Nykyisessä opetussuunnitelmassa arvioinnin perusteena ovat myös sosiaaliset taidot ja ryhmässä toimiminen.
Julkisuudessa on esitetty, että nykyisten koululaisten motivaatiotaso liikuntatunneilla on heikko. Kun moni alalle aikonut on törmännyt harjoittelujaksolla tähän todellisuuteen, he ovat vaihtaneet pääainetta.
Tunnistatteko ilmiön?
”Kasvattajana toimiminen vaatii hiton pitkää pinnaa. Murrosikäisten kanssa ei saada nopeasti tuloksia aikaan viikossa tai kuukaudessa”, Kauppi sanoo.
Hänen mukaansa yläkoulun kesto on järkevämpi mittari.
”Jos seiskaluokalta ysille löytyy joku tapa liikkua, joka voisi jatkua aikuisiälläkin.”
Mannisen opettajajaksot ovat alakoulusta. Siellä motivaatio taitaa olla korkeammalla.
”En tunnista tuota ilmiötä”, Manninen sanoo.
Lue lisää: Ylen MM-asiantuntija lytättiin täysin – selittää nyt kohulausuntoaan