Missä kulkee raja edullisen ja kalliin urheiluharrastuksen välillä? Entä, kuinka pitkälle yhteiskunnan pitää tätä harrastusta tukea?
Kysymykset ovat viime aikoina askarruttaneet monia liikkuvien ja urheilua harrastavien lasten vanhempia.
Erityisesti asiaa pohditaan opetus- ja kulttuuriministeriön liikunnan vastuualueella, joka kokee jääneensä keskustelussa altavastaajaksi, vaikka valtio satsaa lasten ja nuorten liikuttamiseen kymmeniä miljoonia euroja vuodessa.
”Kiukuttaa. Osin oman turhautumisen takia, osin siksi, ettei asiaa ole saatu järjestymään”, opetus- ja kulttuuriministeriön liikunnan vastuualueen johtaja Tiina Kivisaari sanoo.
Kivisaaren mukaan kaikki urheiluharrastaminen ei maksa 10 000–12 000 euroa vuodessa.
”Meillä on oikeasti mahdollisuus harrastaa myös edullisesti. Alle kolmella viikkokerralla ja alle 100 eurolla kuukaudessa voi harrastaa useita eri lajeja”, hän sanoo.
Kivisaari listaa esimerkkinä muutamia lajeja ja seuroja pääkaupunkiseudulla: Eräviikingeissä salibandyn harrastaminen maksaa 45 euroa kuukaudessa, OIarin voimistelijoiden harrasteryhmässä koko kausi maksaa 130 euroa tai Helsingin Kisa-Veikoissa voi yleisurheilla kolme kertaa viikossa 62 euron kuukausihintaan.
Tosin nämä luvut eivät kerro kaikkea. Esimerkiksi Eräviikinkien harrastejoukkueissakin kuukausimaksun päälle tulee seuran jäsenmaksu ja vakuutus (25–102 euroa).
Kuukausimaksu sisältää ryhmissä salivuorot, valmennuksen, turnaukset, peliasun ja joukkueen harjoitusvälineet.
”Edullisessa harrastustoiminnassa on mukana 600–700 nuorta. Tavoitteellinen kilpaurheilu maksaa enemmän, koska kuluja on enemmän. Me emme esimerkiksi voi vaikuttaa hallivuokrien hintaan”, Eräviikinkien toiminnanjohtaja Jari Oksanen sanoo.
Kilparyhmissä hinnat ovat eri luokkaa joka seurassa. Yksinkertaistaen voi todeta, että mitä enemmän on harjoituskertoja, sitä korkeammaksi kustannukset kasvavat.
”Meiltä puuttuu rohkea keskustelu, miten voidaan mahdollistaa vielä intensiivisempi harrastus, kun mennään kohti kilpaurheilua ja ollaan kilpaurheilijan putkessa”, Kivisaari sanoo.
Hänen mukaansa harrastamisen hintaa ei saada aisoihin, jos kaikki eivät ole mukana: urheiluseurat, lajiliitot, kunnat ja perheet.
”Kalliit harrastukset ovat usein perheiden valintoja. Meillä ei ole tutkimusta, mikä on hinta, jonka perhe on valmis maksamaan harrastamisesta”, Kivisaari sanoo.
”Pitää kysyä onko kaikilla halukkailla varaa harrastaa kilpaurheilua. Siitäkään ei ole uskallettu käydä keskustelua, mitä lapsen harrastamisen saa maksaa suhteessa perheen muihin kuluihin. Onko yhteiskunnan tehtävänä hankkia kallis kouluratsastushevonen tai purjevene? Näistähän jutut aina lähtevät liikkeelle.”
Kivisaari toivoo, että lasten ja nuorten harrastaminen on mukana seuraavassakin hallitusohjelmassa. Malli tarjoaa maksuttoman harrastustunnin 1–9-luokkalaisille.
”Tällä hallituskaudella luotu harrastamisen Suomen-malli on hyvä alku, mutta nyt ei saisi poliitikoilta hanskat pudota. Ei laitettaisi enää uusia työryhmiä, vaan mentäisiin suoraan toimenpiteisiin.”
”Mitkä ovat seuraavat askeleet? Miten lapsia ja nuoria tuetaan vielä eteenpäin? Miten taataan kaikille tasapuoliset mahdollisuudet harrastaa useamman kerran viikossa vai onko se edes yhteiskunnan tehtävä?” Kivisaari pohtii.
Niin sanottu harrastamisen Suomen-malli julkaistiin maaliskuun lopulla 2017. Sen tavoitteena on, että jokaisella lapsella ja nuorella olisi mieluisa ja maksuton harrastus koulupäivän yhteydessä. Käytännössä joko ennen koulua tai koulupäivän jälkeen.
Julkisessa keskustelussa Suomen-mallia on verrattu niin sanottuun Islannin-malliin. Kivisaaren mukaan vertaus ontuu.
Islannin-malli kehitettiin aikoinaan Reykjavikin yhden kaupunginosan nuorten päihdeongelman ratkaisemiseksi. Vanhempien partiot kulkivat kaduilla, että lapset tulivat kotiin viimeistään kello 22.
”Päihteiden käyttö piti saada poikki ja sitä tuettiin harrastuksilla. Kehitettiin harrastuspassi, jossa voi valita mieleisensä harrastuksen. Samankaltainen harrastepassi on käytössä Ranskassa ja Italiassa”, Kivisaari kertoo.
Harrastuspassi on ollut käytössä myös Suomessa, mutta sinne on ollut työlästä päivittää tietoja.
Harrastamisen Suomen-mallissa kunnille on jaettu 14,5 miljoonaa euroa vuodessa. Sen lisäksi on jaettu kaksi miljoonaa euroa kehittämisrahaa ja noin neljä miljoonaa euroa seuratukea.
”Puhutaan siis 20 miljoonasta eurosta. Mallissa on tavoitteena laadukas toiminta. Ohjaajien ja valmentajien osaaminen on tärkeä. Esimerkiksi koripalloryhmää ohjaa koulutettu valmentaja.”
Jos nuori haluaa kehittyä Lauri Markkaseksi, harrastamisen Suomen-malli ei enää yksin riitä.
”Siihen vaadittavien harjoitusmäärien kustannusten kattamiseen valtiolla ei ainakaan tällä hetkellä ole varaa”, Kivisaari sanoo.
Yleensä koulutettu valmentaja tulee paikallisesta urheiluseurasta. Kunnat hakevat malliin rahaa valtiolta.
Malli on maantieteellisesti kattava. Mukana on 270 kuntaa ja lähes 400 000 oppilasta. Oikeaa harrastustoivetta kartoitetaan koululaiskyselyssä.
Harrastamisen Suomen-mallilla ei ole tarkoitus ratkaista liikkumattomuuden ongelmaa, vaan lisätä lasten ja nuorten hyvinvointia. Se ei siis ole vain liikunnan lisäämistä.
Koululaisia liikuntatunnilla Pukinmäenkaaren peruskoulussa Helsingissä tammikuussa 2019.
Kuten aina malleissa, harrastamisen Suomen-mallissakin on valuvikoja.
Rahalla saadaan yksi tunti harrastustoimintaa viikossa. Kilpaurheilua harrastavalle nuorelle se ei tietenkään riitä, kun treenejä on viitenä kuutena päivänä viikossa.
”Jos harrastaminen on tosi nastaa, yksi tunti ei riitä. Miten nuori löytää sitten sen polun, jos hän haluaakin harrastaa lajia enemmän? Koulujen tilat eivät riitä kaikille, ja osa ohjaajista ja valmentajista on muutenkin päivätöissä.”
Kivisaari naurahtaa ajatukselle, että lasten ja nuorten liikkuminen lisääntyisi vain sillä, että opetusohjelmaan lisätään yksi tunti lisää liikuntaa viikossa.
”Ei varmasti ratkea sillä. Koulujen opetusohjelman rukkaaminen ei ole niin yksinkertaista. Kouluja pitäisi sitten alkaa rakentaa niin, että siellä olisi muutakin kuin sisäliikuntatila.”
Kivisaari miettii, voiko ja kannattaako harrastamista edes ulkoistaa kouluille.
”On ikävä huomata, että meiltä puuttuu yhteinen vastuunkanto. Hintojen kohoaminen ei ole yksin urheiluseurojen syy. Tuntuu, että arkijärki on monessa kohtaa hukattu.”
Nuoria yleisurheilijoita junnukisoissa Tampereella maaliskuussa 2023.
Ministeriön liikuntayksikön ylitarkastaja Sari Virta huomauttaa, että yli 13- tai 15-vuotiaiden harrastustoimintaan ei riitä ohjaajia, koska vapaaehtoisten määrä on ylipäätään vähentynyt ja vähentymässä.
Vapaaehtoiset ovat usein samalla lasten vanhempia. Kuten monissa talkoissa käy, työt jäävät usein samojen tekijöiden harteille.
”Harrastamisen ei ole vain koulujen tai urheiluseurojen syy. Pitää kysyä, onko meillä tahtoa ratkaista asia yhdessä. Mediakeskustelu kalliista harrastuksesta ei tuo imua seuroihin. Olemme epäonnistuneet koko urheiluyhteisön viestinnässä ja on unohdettu liikunnan tuoma ilo”, Virta sanoo.
Virta kertoo kuulleensa urheiluseuroista, etteivät ne tunnista kaikkia kustannuksia, joita lajien harrastamisesta on nyt mediassa nostettu esiin.
”Esimerkiksi uusia luistimia ei tarvita joka vuosi. Myös välinekierrätys on aktiivista.”
Nuorten harrastamisesta on sentään hyviäkin uutisia. Äskettäin julkaistun nuorten hyvinvointikatsauksen mukaan 91 prosenttia vastaajista ilmoitti, että heillä on mukava harrastus.
”Tuo kymmenen prosenttia pitäisi myös saada mukaan”, Kivisaari sanoo.
Lue lisää: Vanhemmat pilaavat lastensa terveyden, koska ovat liian laiskoja liikkumaan heidän kanssaan