Sprintterinretku.
Alentavaa ilmausta kuulee suomalaisilta hiihtoihmisiltä, varsinkin kokeneilta jermuilta. Sillä tarkoitetaan hiihtäjää, joka on erikoistunut sprinttimatkoille mutta ei lajipuritaanien mielestä täytä täysimittaisen hiihtäjän muottia.
Verneri Suhonen on Suomen kärkisprinttereitä.
Sprintit ovat olleet arvokisojen ohjelmassa jo 22 vuotta. Tämän kauden maailmancupin henkilökohtaisista kilpailuista jo lähes puolet on sprinttejä. Siitä huolimatta lajiin suhtaudutaan yhä ylenkatsoen Suomessa.
”Kukaan ei kehtaa myöntää olevansa sprintteri”, tokaisee Verneri Suhonen, 26, ehta sprinttihiihtäjä ja maajoukkuemies.
”Sellaista se on ollut oikeastaan aina”, entinen sprinttitykki ja nykyinen Ylen asiantuntija Kalle Lassila säestää.
Suhosen mielestä maastohiihdossa ei osata kehittyä, tai kääntäen, sopeutua ympärillä tapahtuviin muutoksiin. Lajiväen asenteet ovat jämähtäneet 1990-luvun metsätaipaleille, jossa räkä lensi ja sekuntikellot säksättivät.
Sprintit ovat vähempiarvoisten sirkuslaji.
”Suomessa arvostetaan kovaa kuntoa ja sellaista rautaisuutta: oot kova jätkä, jos oot kestävä. Nämä asenteet maksavat veroa vielä näinäkin päivinä, ikävä kyllä”, Suhonen toteaa.
Lassila tunnistaa Suhosen esittämän dilemman omilta aktiivivuosiltaan. Neljissä arvokisoissa esiintyneen Lassilan mukaan jopa Suomen huippuvalmentajien keskuudessa on kissanhännänvetoa siitä, onko sprintti yhtä arvokasta kuin muu maastohiihto.
”Lajipiireissä on älyttömän paljon turhaa vastakkainasettelua. Ristiriidat johtavat siihen, etteivät lahjakkaat nuoret uskalla lähteä tavoittelemaan sprinttiunelmaansa. Toisena vuonna halutaan panostaa normaalimatkoihin ja toisena sprinttiin”, hän havainnollistaa.
Verneri Suhonen, Niilo Moilanen ja Joni Mäki valmiina lähtöön Rukan mc-sprinttikisaan marraskuussa 2021.
Sprinttihiihdon arvostuksen puutteeseen ei voi olla vaikuttamatta suomalaisten lohduton menestys lajissa. Edellinen sprintin suomalainen arvokisamitalisti on Pirjo Muranen 14 vuoden takaa Liberecistä.
On mahdotonta sanoa, kumpi oli ensin: arvostuksen puute vai menestymättömyys. Varmaa on se, että kumpikin ruokkii toistaan.
Nuorten sarjoissa sprinttimenestystä on irronnut taajaan, viimeksi helmikuussa nuorten MM-kisoissa, kun Eevi-Inkeri Tossavainen juhli alle 20-vuotiaiden maailmanmestaruutta ja Jasmin Kähärä alle 23-vuotiaiden. Eero Rantalakin ryki kaksikymppisissä pronssille. Vuodesta 2010 lähtien Suomeen on rahdattu kymmenen nuorten sprinttimitalia.
Nuorten menestys on kuitenkin jäänyt vain nuorten menestykseksi. Lahjakkaista sprinttikyvyistä ei ole pystytty hiomaan hirmuja aikuisten sarjoihin. Mitalisteista vain Kerttu Niskanen ja Joni Mäki ovat nousseet sprintin podiumille maailmancupissa.
”Tuo on kauhea lukema. Taustalla ei voi olla mitään muuta syytä kuin se, ettei asioita ole tehty oikein. Harjoittelussa on jotain pielessä, niin karua kertomaa tuo on”, lataa Sanomien hiihtoasiantuntija Harri Kirvesniemi.
Jasmin Kähärä on suomalaisittain harvinaisuus, sillä hänen paras matkansa on vapaan sprintti.
Omaa tarinaansa kertoo sekin, että suomalaiset ovat yleensä vahvimmillaan karsinnoissa. Plus-miinus kolme minuuttia jaksetaan kyllä jyllätä, mutta ongelmat alkavat, kun viereen marssitetaan viisi muuta hiihtäjää – ja etenkin siinä hapottavassa vaiheessa, kun loppusuora avautuu.
Lassilan mielestä suomalaiset keskittyvät vääriin asioihin. Jo vuosia on ajateltu, että hiihtäjän pitäisi olla normaalimatkoilla parempi, jotta hän pärjäisi sprinttien loppukahinoissa.
”Historia osoittaa ajatuksen vääräksi, koska todella moni on sitä yrittänyt. Kyse on väsyneenä toisen hiihtäjän voittamisesta ja kirikyvystä. Suomalaisilla ei ole riittävästi rytminvaihtokykyä ja kykyä pitää hiihtoa kasassa väsyneenä”, Lassila sanoo ja lisää, ettei hänelläkään ole kaikenkattavaa vastausta asiaan.
Kirvesniemen mukaan suomalaisten nopeusominaisuudet riittävät, he ovat teknisesti taitavia, eikä voimantuottokykykään laahaa kollektiivisesti. Ongelmat ovat muualla, ja ne näkyvät nimenomaan erävaiheessa.
Harri Kirvesniemi on huolissaan.
”Suomalaisten pitäisi pystyä tekemään oleellisesti kovempaa tehokasta harjoittelua, jotta kestävyysominaisuudet nousisivat. Monella tuntuu puuttuvan kovan tehollisen harjoittelun tausta. Valtaosa parhaista nais- ja miessprinttereistä ovat eteviä yleishiihtäjiä, suomalaiset eivät”, Kirvesniemi ruotii.
Sprinttihiihtäjät harjoittelevat pitkälti samalla kaavalla ja yhtä paljon kuin yleismenijätkin, mutta sprinttiharjoittelussa korostuvat voima-, nopeus- ja tehontuotto-ominaisuuksien kehittäminen. Tämän vuoksi tehoharjoittelun painopiste on erilainen kuin kestävyystykeillä.
”Sprintterit panostavat siihen, miten he pystyvät tuottamaan kovempaa vauhtia. Toki maksimaalistakin hapenottoa vaaditaan, mutta isoin ero on tehointervalleissa, jotka ovat lyhyempiä ja intensiivisempiä kuin yleishiihtäjillä”, Kirvesniemi selvittää.
Itsekin alle 20-vuotiaiden MM-sprinttifinaalissa hiihtäneellä Suhosella on toisenlainen näkemys siitä, mikä mättää. Hän kertoo, ettei harjoitellut juniorivuosinaan sprinttihiihto mielessään.
Nopeusominaisuuksia ja maksimikestävyyttä kyllä kehitettiin, mutta eräs tärkeä seikka unohtui.
”Pienet nyanssit erähiihtämisessä jäivät varsinkin nuorena pienelle huomiolle. Siis se, millaista dynamiikkaa porukkahiihtämiseen liittyy ja miten tilanteet etenevät. Suomalaisilta puuttuu pelinlukutaitoa. Kun näitä juttuja alkaa harjoitella vasta aikuisena, se ottaa enemmän aikaa.”
Jasmi Joensuu (vas.) on hiihtänyt tällä kaudella kahdesti mc-sprintin välieriin.
Kirvesniemi ei täysin allekirjoita Suhosen puheita. Hän myöntää, että esimerkiksi Ruotsin naiset ja Norjan miehet kyllä saavat harjoitusleireillä laadukkaampaa sparrausapua toisiltaan kuin suomalaiset, mutta kaikkea se ei selitä.
”Huippuhiihtäjälle kertyy jo yhden kauden aikana riittävästi ryhmähiihtokokemusta”, hiihtolegenda naulaa.
Suhonen myöntää, että suomalaishiihtäjät ovat aprikoineet porukalla, miksi erähiihdoissa pärjääminen on niin vaikeaa.
”Onhan meillä sprinttijoukkueena mietinnän paikka keväällä, mitä teemme väärin”, Suhonen toteaa allapäin.
Lassilalla on idea. Hänen mielestään Suomen tulisi palkata valmennusosaamista ulkomailta. Näin on tehty jo kerran, kun ruotsalainen guru Niclas Grön valmensi Suomen sprinttipyssyjä vuodet 2010–2014.
”Silloin teimme joukkueena tosi hyvää tulosta. Niclakselle olisi pitänyt vain antaa enemmän aikaa ja hyväksyä hänen toimintatapansa osaksi harjoittelukulttuuriamme.”
Kalle Lassila eteni seitsemän kertaa maailmancupin sprintin finaaliin. Parhaimmillaan hän suihki neljänneksi.
Suomeen ei ole Lassilan mukaan syntynyt oikeaa ja pitkäjänteisesti toteutettua systeemiä, jota noudattamalla lahjakkaista sprinttereistä olisi saatu koulittua mestareita. Harjoitukselliset painotukset vaihtelevat, ja moni toimija lajin ytimessä on edelleen sitä mieltä, ettei sprinttimitali ole yhtä arvokas kuin viidenkympin kulta.
”Meidän pitäisi nöyrtyä ja hakea osaamista ulkomailta. Olemme iso maastohiihtomaa hienolla historialla, mutta jos emme parissakymmenessä vuodessa opi ratkaisemaan sprinttiin liittyviä ongelmia, apua pitää pyytää muualta. Sitä saa rahalla”, Lassila huomauttaa.
