1980-luvun lopulla Tampereella, vain parin kivenheiton päässä Hakametsän jäähallista sijaitsevan liikekeskuksen kivijalassa oli toimisto.
Toimiston tuulikaapissa seisoi täytetty eläin, tarkemmin sanottuna Ilves. Mikä on vahva viittaus siihen, minkälaisesta toimistosta oli kyse.
Vuonna 1989 nuo ovet aukaisi nuori, vuotta aiemmin Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisestä valmistunut valmentaja. Hän oli saanut ensimmäisen työpaikkansa, Ilveksen juniorien valmennuspäällikkönä.
Jukka Jalosella oli tuolloin varmasti urahaaveita, mutta tuskin hän osasi itsekään unelmoida siitä, mitä hän on sittemmin saavuttanut.
Nyt Jalonen valmistautuu Tampereella pelattaviin MM-kisoihin takataskussaan kolme miesten ja yksi alle 20-vuotiaiden maailmanmestaruus ja olympiavoitto.
Toisessa takataskussa, ikään kuin varmuuden vuoksi, on NHL-miehillä voitettu olympiapronssi ja muutamia muita himmeämpiä mitaleja.
60-vuotiaana Jukka Jalonen on suomalaisten valmentajien primus inter pares, ensimmäinen vertaistensa joukossa. Ei ainoastaan jääkiekossa, vaan kaikki lajit huomioon ottaen.
Hänen asemansa on niin vahva, että hän saa halutessaan valmentaa Leijonia vaikka hautaan asti. Eikä kukaan kyseenalaista sitä, että hän lähtee kesken näiden kisojen – peräti pelipäivänä – ”piipahtamaan” Jyväskylässä ottamaan vastaan kunniatohtorin arvon.
Mutta tänä keväänä Jalonen on myös toisella tavalla suomalaisen jääkiekon tärkein henkilö. Eikä sillä ole mitään tekemistä Tampereella pelattavien MM-kisojen kanssa.
Suomalainen maajoukkuekiekko on elänyt uutta kukoistustaan oikeastaan siitä lähtien, kun Karri Kivi luotsasi alle 20-vuotiaiden maajoukkueen maailmanmestariksi 2014.
Sen jälkeen Suomi on voittanut miehissä, alle 20-vuotiaissa ja alle 18-vuotiaissa jokaisessa kaksi maailmanmestaruutta ja kasan himmeämpiä mitaleja. Ja päälle ensimmäisen olympiakullan Pekingissä.
Menestysputkeen on ollut lukuisia syitä, mutta yksi syy ovat olleet hyvät valmentajavalinnat. Eri maajoukkueita ovat luotsanneet kehittyvät, urallaan eteenpäin menevät ja sitoutuneet valmentajat, joista useammat ovat olleet liiton maajoukkuetoiminnassa pitkään.
Esimerkiksi Jussi Ahokas työskenteli apuvalmentajana nuorisomaajoukkueessa ennen kuin luotsasi yhtä ikäluokkaa ensin alle 17-vuotiaiden, sitten alle 18-vuotiaiden ja lopulta alle 20-vuotiaiden päävalmentajana.
Saldona oli kaksi maailmanmestaruutta.
Jääkiekkoliitto on nykyisen puheenjohtajan Harri Nummelan aikakaudella menettämässä huolestuttavasti otteen huippu-urheilusta. Se näkyy jo nyt karmaisevasti naisten jääkiekon tilassa, ja tuoreiden nuorten arvokisojen perusteella se on alkamassa näkyä myös miehissä.
Liitolla ei ole enää huippu-urheilujohtajaa, ja maajoukkuevalmentajia tulee ja menee kuin hollituvassa.
Kuvaavaa on se, että huippuvalmentaja Kari Jalonen jätti alle 20-vuotiaiden päävalmentajapestin vuosi sitten ennen kuin oli ehtinyt valmentaa pelin peliä.
Tällä kaudella alle 17-vuotiaita valmentanut Matti Tiilikainen lähti Saksaan, alle 18-vuotiaita valmentanut Lauri Merikivi on tiettävästi menossa Ilvekseen ja alle 20-vuotiaiden päävalmentaja Tomi Lämsä lähti kesken sopimuskauden Lukon päävalmentajaksi.
Liitto joutuu siis valitsemaan kolme avainhenkilöä samanaikaisesti.
Valintaprosessissa liiton palkattu henkilökunta esittelee kandidaatit valmennusvaliokunnalle, joka tekee esityksen hallitukselle. Hallitus on käytännössä vain kumileimaisin.
Valmennusvaliokuntaa johtaa muuan Jukka Jalonen. Hän on siis avainroolissa, kun seuraavia nuorisomaajoukkuevalmentajia valitaan.
Maajoukkuevalmentajilla on paljon muutakin tehtävää kuin valmentaa turnauksissa. Toimenkuva on paljon laajempi, ja tehtävässä onnistuminen edellyttää pitkäjänteisyyttä.
Liiton toimintamallissa nuorisomaajoukkueiden valmentajat ohjaavat ja auttavat maajoukkuepelaajia myös muulloin kuin arvoturnausten aikana.
Ja mikä tärkeintä, tekevät seuravierailuja, kouluttavat ja neuvovat juniorivalmentajia ja yrittävät jakaa tietotaitoa siitä mitä kansainvälisessä jääkiekossa tapahtuu.
Heidän tehtävänsä on varmistaa suomalaisen jääkiekon kilpailukyky pitkällä aikavälillä.
Tämän systeemin avulla syntyi maajoukkuepelaajien leijonaputki, joka näkyi mitalisateena ja näkyy myös siinä, miten paljon nuoria suomalaispelaajia NHL:ssä on kymmenen viime vuoden aikana nähty – isoissa rooleissa.
Nuorisomaajoukkueiden valmentajat ovat siis avainhenkilöitä suomalaisen jääkiekon kehityksessä ja siinä, jatkuuko mitalisade tulevaisuudessakin. Nykyinen valmentajakaruselli ei tue tavoitetta millään tavoin.
Että ei mitään paineita, Jukka.
Nyt pitää Leijonien valmentamisen ja mahdollisten kultajuhlien jälkeen löytää vielä aikaa paneutua tähän asiaan. Löytää oikeat, sitoutuneet ja eteenpäin katsovat valmentajat. Valintoihin pitää löytyä ryhtiä.