Kiekko-Vantaan juniorijoukkueen kopissa hämmästyttiin eräänä päivänä 2000-luvun alkuvuosina. Koppiin tuli pienikokoinen poika, jolla oli pitkät hiukset ja musta pipo. Pipossa luki isoilla kirjaimilla ”Päällikkö”.
”Kaveri oli metrikolmekymmentä pitkä, ja sillä oli päällikköpipo”, muistelee entinen joukkuekaveri Jesse Voss.
Sama kaveri oli tehnyt vaikutuksen heti ensimmäisissä harjoituksissaan 9-vuotiaana.
”Suu kävi, ja pelityylissä oli itähelsinkiläistä rosoisuutta. Huomasin heti, ettei tämä ole mikään tusinakaveri, vaan one in a million -tyyppi.”
Kopin ilmestys oli alakouluikäinen Jere Pöyhönen. Vaahtosammuttimen kokoisesta pojasta kasvoi Suomen tämän hetken kuumin supertähti, euroviisuedustaja Käärijä.
Pöyhönen päälliköi nyt isolla musiikkilavalla Liverpoolissa, mutta lapsena jääkiekko oli hänen suurin rakkautensa. Pöyhönen pelasi lätkää A-junioriksi asti Vantaan Kiekossa, Itä-Helsingin Kiekossa ja Kiekko-Vantaassa.
Pöyhösen veli Mikke oli myös kova kiekkoilija. Innostus alkoi, kun veljesten isä vei pienet pojannaskalit jäälle Jakomäen kentälle Koillis-Helsingissä. Pahamaineisen ”Jakiksen” kenttä oli lähin, sillä perhe asui Vaaralassa Vantaalla.
”Voin muistaa kentän kaikilla aisteillani. Luistimet vaihdettiin parakkikopissa, jossa haisi sukka- ja luistinhiki”, Mikke muistelee.
Pojat ihastuivat luisteluun. Talvi-illat ulkona venyivät myöhäisiksi, ja kun vanhemmat käskivät palaamaan kotiin, suru tuli puseroon.
”Lähdimme itku silmässä.”
Kahta vuotta vanhempi Mikke kertoo, että veljesten keskinäiset väännöt olivat kovia. Toinen oli vuorollaan maalissa, ja toinen laukoi milloin sähly-, milloin kiekkovälineillä. Jeren suu kävi, mutta Mikke antoi samalla mitalla takaisin.
”Kommervenkkejä sattui, mutta lyöntihommiksi ei mennyt. Paiskoimme mailoja ja suutuimme, jos toinen teki liikaa maaleja, eikä itse saanut mitään kiinni. Pieniä ylilyöntejä, muttei räävittömyyksiä.”
Mikke Pöyhönen nauttii myös viisuhuumasta.
Miken suosikki kiekkomuistosta on, kun Pöyhösten äiti osti pitkän mankumisen jälkeen pojille kaupan koreimmat hiilikuitumailat: CCM:n siniset Vectorit.
”Ne olivat kuuminta kamaa ja perhanan kalliit! Halusimme näyttää kunnon pelaajilta”, Mikke kertoo.
”Eihän niillä pystynyt kunnolla edes pelaamaan, kun grippi oli niin liukas. Ei me mitään maaleja niillä tehty. Halusimme vain statusta.”
2000-luvun alussa Pöyhöset muuttivat Vantaan Ruskeasantaan, Tikkurilan kupeeseen. Pojat menivät kouluun Simonkallion ala-asteelle ja alkoivat pelata Kiekko-Vantaassa.
Joukkue ei ollut mikään läpsyttelyporukka vaan naarasi myös menestystä. Porukan kovin pelaaja oli Esa Lindell, joka tahkoaa tällä hetkellä NHL:n pudotuspelejä Dallas Starsin siniviivalla.
Myöhemmin Pöyhösen seuraan ja kaveriporukkaan tuli myös HIFK:ssa maalivahtina pelannut, mutta Kiekko-Vantaassa puolustajaksi siirtynyt Petteri Lindbohm. Lindbohm on sittemmin pelannut pakkina 49 NHL-ottelua ja voittanut sekä olympia- että MM-kultaa.
Jere Pöyhösen idoleita olivat Tšekin NHL-legenda Jaromir Jagr ja saksalainen jalkapallomaalivahti Oliver Kahn. Pöyhönen, joka oli taitava luistelija ja piskuinen taskuraketti, taisi samaistua jässikkämäiseen kaksikkoon kuitenkin enemmän tyylin kuin pelitaitojen osalta – luottihan Pöyhönen jagrmaiseen liehulettiin.
Pöyhönen luotti lapsuudessaan pitkään tukkaan.
Voss muistaa numerolla 35 pelanneen Pöyhösen klassisena hyökkääjätyyppinä, jota vastustaja vihasi, mutta omat rakastivat.
”Jere höpötti kaukalossa niin kovalla vauhdilla, ettei kukaan saanut puheesta selvää. Hän tsemppasi ja hääräsi joka puolella kenttää. Kun palattiin koppiin, aina sattui ja tapahtui. Läppä lensi. Jere oli eloisa ilopilleri ja joukkueessamme erittäin tykätty koppipelaaja”, Voss kertoo.
Pelikavereiden arvostus näkyi vuonna 2004, kun Pöyhönen valittiin satojen kiekkoilijoiden joukosta Kiekko-Vantaan vuoden junioriksi.
”Tunnustus tukee tarinaani siitä, että Jere oli pidetty, rehti ja reilu, at the end of the day”, Voss sanoo.
Hän sai myöhemmin tuta, millainen Pöyhönen oli vastustajilleen. Voss siirtyi pääkaupungin suurseuraan HIFK:hon. Tuli aika palata kotikonnuille, Tikkurilan jäähalliin, Rödan nutussa pelaamaan Kiekko-Vantaata ja vanhoja kavereita vastaan.
Ensimmäisessä aloituksessa viereen luisteli numero 35, jolla oli kypärässään häkin sijaan täysvisiiri, mikä Vossin mielestä oli ”ärsyttävän pelaajan merkki”. Pöyhönenhän se siinä.
”Oli pirun paha pelata, kun ei nähnyt, missä pienikokoinen Jere vipelsi.
”Hän alkoi tökkiä meikäläistä, vaikka yritin heittää kaveriläppää. Oli pirun paha pelata, kun ei nähnyt, missä pienikokoinen Jere vipelsi. Hän tuli aina nurkan takaa. Kun tommoinen tyyppi taklaa, niin niitti osuu ikävästi keskivartaloon, kun ei sitä voi ottaa olkapäällä vastaan kuten normaalia ihmistä. Kun Jere taklasi, niin ai että se jäi jomottamaan”, Voss sanoo ja lisää:
”Me voitimme pelin.”
Pöyhönen Harjusuon talviklassikossa -93-syntyneiden joukkueessa.
Tappio harmitti varmasti Pöyhöstä. Pelikaverit kertovat, että hänellä oli korostuneen kova kilpailuvietti ja voitontahto. Jos treeneissä jokin sai pojan hiiltymään, jopa omat saivat maistaa piilotupesta, siis tuomarin tai valmentajan huomaamattomissa tehdystä mailaniskusta kylkiluihin.
Mikke-veli kertoo, että Jere saattoi olla kuohuksissaan vielä kotonakin, jos turnaus ei ollut päättynyt pokaalin nostamiseen.
”Jereä ei paljon kunniakirjat kiinnostaneet. Hän repi ne aina. Asenteena oli voitto tai ei mitään”, Mikke sanoo.
”Valtavan voitontahdon näkee musiikkihommissakin täällä euroviisupaikalla Liverpoolissa. Jere on Uuden musiikin kilpailusta asti sanonut, että hän lähtee voittamaan Euroviisut. Mikään muu kuin voittopokaalin kanssa Suomeen palaaminen ei kelpaa.”
Pöyhösen kiekkoura hiipui teini-iässä. Kaveriporukka, joka oli lapsena tavoitellut ammattilaisuutta, huomasi yläasteikäisinä, ettei haave ollut realismia.
”Kun jääkiekkoa alkaa junnuna pelata, kaikki haluaa olla teemuselänteitä tai patriklaineita. Kun tulee ikää, mitataan se todellinen halu. Moni ihminen sanoo haluavansa kaikkea, mutta se mitataan siinä, miten teet duunia”, Käärijä kertoo Ilta-Sanomille Liverpoolissa.
”Mä en tehnyt duunia eli en halunnut lätkäammattilaisuutta tarpeeksi paljon. Vaikka olisin tehnyt duunia, en todennäköisesti siltikään olisi tullut ammattilaiseksi. Tämä musiikki on mun juttu, ja mä olen tässä tehnyt kaikkeni.”
”Tämä musiikki on mun juttu, ja mä olen tässä tehnyt kaikkeni.
Käärijä pelasi jääkiekkoa A-junnuksi asti.
Pöyhösen veljekset joutuivat myös karvaasti huomaamaan, ettei heille ollut kasvamassa kiekkoilijan vartaloa.
”Meille molemmille oli kova paikka, ettei meille tullut kokoa. Siihen aikaan jääkiekossa korostettiin isokokoisuutta. Meillä olisi ollut paremmat mahdollisuudet kymmenen vuotta myöhemmin, mutta olisimme silti olleet vastustajia lyhyempiä”, Mikke kertoo.
Jere Pöyhönen on 162-senttinen.
Voss ja Pöyhöset lähtivät A-ikäisinä IHK:hon jauhamaan juniorien alasarjoja.
Lopullisesti Pöyhösen urheilu-uran katkaisi hengenvaarallinen suolistosairaus, joka johti paksusuolen poistamiseen 19-vuotiaana.
Käärijä jyräsi Euroviisujen finaaliin.
Nykyisin Pöyhösen voi nähdä jäällä pelaamassa jääkiekkoa ainakin kerran vuodessa. Vantaan Ruskeasannan kaveriporukka järjestää vanhalla ulkojäällään, Harjusuon kentällä, Talviklassikko-ottelun kerran vuodessa.
Harjusuon Talviklassikossa kohtaavat lähikortteleiden kasvatit, nuorten eli ysikolmosten ja vanhojen eli ysiykkösten joukkue. Ottelu pelataan täydet varusteet päällä, ja kulmakunnan puheenaihetta on tullut katsomaan jopa satoja katsojia.
”Minä, Jere ja me nuoremmat olemme aina hävinneet Mikelle ja vanhemmille, joten meillä on kana kynittävänä. Heidän joukkueessaan ei kuitenkaan ole yhtään euroviisuedustajaa saati voittajaa”, Voss sanoo nauraen.
Voss toimii Euroviisuissa Pöyhösen tulkkina.
”Jos tulisi haastatteluissa sanoja, mitä ei ymmärtäisi, haluamme backupin, ettei tule väärinymmärrystä”, Mikke Pöyhönen selittää tulkkiasiaa.
”Medialle voi kertoo, et Jere (edessä oikealla) veti tosta kulmasta kiekon etuyläpesään. Maalivahti Juha ’Silli’ Ågrenilta voi kysyä laukauksen laadusta”, Ilta-Sanomille kerrotaan Harjusuon Talviklassikosta.
