Huippu-urheilu on henkisessä alennustilassa: Urheilujohtajat kuolaavat diktaattoreiden dollareita, ja mediaa kiinnostavat vain katsojaluvut. - HS Visio | HS.fi

Diktaattorien ehdoilla

Viihdeurheilu on osa vapaata markkinataloutta ja sitä koskevat samat velvollisuudet ja vaatimukset kuin vaikkapa puhelinvalmistajia, kirjoittaa HS Vision kolumnisti Henrik Dettmann.

4.12.2021 2:00

Haaveiletko suurten urheilutapahtumien järjestelyoikeuksista?

Varmista tällöin, että maassasi on diktatuuri, joka pyyhkii ihmisoikeuksilla nenänsä ja eristää haitalliseksi koetut vähemmistöt keskitysleireille sekä rakentaa kisapaikat orjatyövoimalla luonnosta välittämättä.

Kun valtion propagandarahaston kassa on kunnossa, käytössä on kisahaussa voittava konsepti. Tämä tulee väistämättä mieleen, kun katsoo urheiluvuotta 2022 ja sen tulevia suurkisoja. Alkuvuodesta saamme nauttia Kiinan talviolympialaisista ja diktaattorien juhlavuosi huipentuu jalkapallon MM-kisoihin Qatariin.

On ahdistavaa seurata nykyajan huippu-urheilujärjestöjen henkistä alennustilaa, kun urheilujohtajat kuolaavat ahneuksissaan diktaattorien syytämien dollareiden perään ja edistävät vanhojen ideaalien vastaisesti maailman muuttumista keskitysleiriksi.

Olympiakomitea ja sen kansainväliset lajiliitot perustelevat toimintatapaansa sillä, että toimivat kuin Robin Hood – keräävät rahat nykyajan Nottinghamin sheriffeiltä ja lahjoittavat ne takaisin urheilulle ja sen hyvään tarkoitukseen. Totta toinen puoli –urheilujärjestöjen yhteiseen hyvään jakaman rahan määrä on merkittävä. Merkittävä on myös 2020-luvun napoleonien suurkilpailuiden myötä nauttima pr-arvo.

Julkinen media puhuu yleviä eettisistä arvoistaan, mutta lähettää seuraavana päivänä satapäisen työntekijäjoukon itsevaltiaan vieraaksi.

Mätää on myös mediassa.

Kaupallinen media pesee pyykkinsä valkoiseksi huutamalla, että toimimme kaupallisin periaattein: ostamme ja myymme oikeuksia ja tarjoamme viihdettä kansalle. Sitä eivät diktaattorien edesottamukset haittaa, kun katsojaluvut ovat kunnossa ja mainoskauppa käy.

Julkisen palvelun media on, jos mahdollista, vieläkin merkittävämpi tekijä vallitsevan asiantilan ylläpitäjänä. On selvää, että kaikki urheilu, joka viedään maksu-tv:n taakse, kuihtuu ennemmin tai myöhemmin.

Julkinen media puhuu yleviä eettisistä arvoistaan, mutta lähettää seuraavana päivänä satapäisen työntekijäjoukon itsevaltiaan vieraaksi. Vapaan markkinatalouden ja sen toimintalogiikan nimissä se syö diktaattorin kädestä juoksemalla suurimpien, kauneimpien ja rahakkaimpien spektaakkelien perässä, muu ei kiinnosta vähäänkään. Hyvänä esimerkkinä tästä on naisurheilun kohtelu.

Urheilun tärkeimpien toimijoiden on länsimaissa linjattava, että he eivät enää salli joukkoihin vapaamatkustajia, jotka viittaavat kintaalla yhteiselle hyvälle.

Ei ole peilin vika, jos naama on vino: mediaa suitsimalla emme kuitenkaan pääse käsiksi juurisyihin. Viihdeurheilu on osa vapaata markkinataloutta ja sitä koskevat samat velvollisuudet ja vaatimukset kuin vaikkapa puhelinvalmistajia.

Urheilun perusta – kuten politiikankin perusta – on intohimoinen ihmisten yhteisten asioiden hoitaminen. Sen kantaviin periaatteisiin kuuluu ihmisten välinen kohtaaminen, tutustuminen ja toisiltaan oppiminen. Viimeisen sadan vuoden aikana urheilu on pienentänyt maailmaa enemmän kuin yksikään muu inhimillisen elämän osa-alue. Siksi Roger Talermon ja Sami Itanin puheenvuorot olympiakisojen perumisesta on lyhytnäköistä hurskastelua. Olympialiikkeen kuoppaamisella ei saavuteta mitään – pahimmassa tapauksessa diktaattorit omisivat liikkeen omiin tarkoitusperiinsä lopullisesti.

Populististen puheiden sijaan urheiluväen tulisi keskittyä pitämään oma pesänsä puhtaana ja käynnistää viihdeurheilun henkisen ilmaston muutos. Urheilun tärkeimpien toimijoiden on länsimaissa linjattava, että he eivät enää salli joukkoihin vapaamatkustajia, jotka viittaavat kintaalla yhteiselle hyvälle.

Urheilun ylivoimaisesti merkittävin ansio on eri kansojen arvostaminen ja yhdistäminen. Urheiluväen on aika palata juurilleen - ei muiden takia vaan ennen kaikkea pelastaakseen urheilun itsensä.

Ensimmäinen askel muutokseen on, että lännessä majaansa pitävät olympiakomiteat ja suuret lajiliitot eivät myönnä yhtäkään merkittävää arvokisaa vallasta juopuneiden, omien patsaidensa pystyttelijöiden metropoleihin. Sen sijaan kisat ja sen myötä sponsorit ja kisaturistit suunnataan niihin maihin, jotka sitoutuvat kestävään kehitykseen ja ihmisoikeuksiin.

Tämä ei tarkoita tyrannien johtamien maiden boikotoimista ja niiden sulkemista kilpailujärjestelmän ulkopuolelle. Yksittäiset urheilijat ja kansalaiset ovat johtajiensa uhreja, eivät kanssasyyllisiä.

Itse kaipaan tulevaisuudelta suurkisoja, jotka järjestetään stadioneille, jonne arvotaan keskiluokan lompakon kestävät pääsyliput. Näiden kisojen avajaisshowt ovat pari pykälää vaatimattomammat ja niiden rakennusprojektien duunareille maksetaan tehdystä työstä oikeudenmukainen korvaus.

Kenties tuollaisissa kisoissa pääosaan nousisivat jälleen kerran urheilu ja kansojen välinen kunnioitus.