Ministeri Krista Kiuru (sd) kertoi keskiviikkona iloisesta vauvauutisesta. Pitkän ja kipeänkin odotuksen jälkeen hän on saamassa puolisonsa kanssa yhteisen lapsen. Lämpimät onnittelut!
Kiuru on jo viides istuvan hallituksen ministeri, joka pitää perhevapaata. Opetusministeri Li Andersson (vas) sai lapsen viime joulukuussa, Maria Ohisalo (vihr) jäi äitiysvapaalle marraskuussa. Antti Kaikkonen (kesk) oli isyysvapaalla toissa kesänä. Annika Saarikko jäi perhevapaalle tiede- ja kulttuuriministerin pestistä 2019.
Hallitus näyttää siltä, miltä työelämä näyttää nykyään muutenkin. Vaativia tehtäviä voi ottaa vastaan monenlaisessa elämäntilanteessa. Vaativat tehtävät voi laittaa aina myös hetkeksi syrjään. Työntekijöillä on kaikenlaisia projekteja ja vaiheita. Etenkin kolmekymppisillä vaihe on usein lapsen saaminen. Ja kuten Kiurun onnellinen esimerkki näyttää, se vaihe voi tulla vastaan vähän myöhemminkin.
Ei perhevapaa ole mikään juttu.
Ensi syksynä voimaan tulee uudistus, jonka tavoitteena on perhevapaiden jakaminen aiempaa tasaveroisemmin. Kirimistä on, sillä vuonna 2019 äideille maksettiin 98 prosenttia ja isille kaksi prosenttia kaikista vanhempainrahapäivistä. Kun perhevapaat ovat aiemmin häirinneet ennen kaikkea naisten työuria, nyt toivotaan, että ”uhka” työntekijän perhevapaalle jäämisestä koskettaa jatkossa tasaisemmin äitien ja isien työnantajia.
Itse ihmettelen yrittäjää, joka tällaista ”uhkaa” edes kauhistelee. Ensin mietin, osaako hän laskea. Toiseksi jään epäilemään, kiinnittääkö hän liiketoiminnassaan ylipäätään huomiota ihan oikeisiin asioihin.
Pyöritin viisi vuotta omaa yritystä. Perhevapailla ei ollut edes pienessä firmassa mitään ratkaisevaa merkitystä. Ne olivat ehkä yksi pohdittava kysymys muiden joukossa, mutta eivät missään tapauksessa ongelmien top kympissä.
Palkkasimme kerran työntekijän, joka odotti lasta, ja toisen kerran työntekijän, jonka tiesimme jäävän jossain vaiheessa isyysvapaalle. Toki siinä, ettei sorru laittomaan syrjintään työhönotossa, ei ole mitään erityistä kehuskeltavaa. Mutta emme aidosti pohtineet asiaa sen kummemmin. Mehän tahdoimme palkata parhaat mahdolliset työntekijät. Väärät rekrytoinnit olisivat tulleet kalliimmaksi.
Kalliiksi vanhempainvapaat eivät yritykselle tulleet nytkään. Taloudellisesti niiden merkitys on mitätön, sillä ne korvataan työnantajalle lähes täysimääräisesti. Toki poissaolo aiheuttaa yrityksessä epäjatkuvuutta, ja sijaisen perehdyttämisestä syntyy jonkin verran kustannuksia.
Perhevapaat hukkuvat kuitenkin lukuisien muiden mahdollisten epäjatkuvuustekijöiden joukkoon. Työnantajan näkökulmasta on samantekevää, onko työntekijä poissa pitkän Aasian-matkan, gradun valmiiksi tekemisen, puolison työkomennuksen, kesämökin rakentamisen tai vaikkapa pitkään haaveillun kirjaprojektin takia.
Jos haluaa pelätä kolmekymppisen jäävän perhevapaalle, voi yhtä hyvin pelätä kaksikymppisen reppureissua, nelikymppisen nopeita urasiirtoja ja viisikymppisen sapattivapaata.
”Nuoret työntekijät odottavat työnantajalta aiempaa enemmän joustavuutta.
Työelämä muuttui viimeistään silloin, kun sitoutumattomaksi sanottu z-sukupolvi aloitti työt. Ennen sääliteltiin pätkätöissä sinnitteleviä nuoria työntekijöitä. Nyt nuoret ammattilaiset vaihtavat työpaikkaa herkästi itse, jos työ ei tarjoa mahdollisuutta itsensä kehittämiseen ja autonomiaan.
Eräs tuttu rekrytoija väitti niinkin, että cv-merkintöjen kautta on nykyään vaikeaa saada selkoa siitä, osaako työnhakija varsinaisesti mitään. Ansioluettelo voi koostua näyttävän kuuloisista työpaikoista, mutta jokaisessa on vietetty aikaa niin vähän, että työntekijä ei ole aina ehtinyt saada oppeja kerryttävää vastuuta.
Mutta mielikuva ”zetoista” nopeatempoisina ja kärsimättöminä urahyppelijöinä on sekin osittain myytti. Tilastokeskuksen työolotutkimusten mukaan työntekijöiden odotukset työnantajalta eivät ole viime vuosina ratkaisevasti muuttuneet. Kaikenikäiset toivovat työelämältä merkityksellisyyttä, mielenkiintoisia ja sopivan haastavia töitä, reiluja pomoja ja mukavia työkavereita. Perusasioita.
Yksi muutos on kuitenkin lukuisten tutkimusten mukaan selvä: nuoret työntekijät odottavat työnantajalta aiempaa enemmän joustavuutta. Työantajan paradoksi on, että jos työntekijät tahtoo pitää, heille on annettava vapautta.
Jos työntekijä pyytää puolen vuoden vapaata, työnantajan huolenaiheen ei pitäisi olla itse vapaa, vaan se, saako työntekijänsä palaamaan vapaalta takaisin. Niin luonnollisen asian kuin perhevapaan taas ei pitäisi olla joustavuutta korostavassa työelämässä työnantajalle ongelma lainkaan.
Ja onko joustavuuden toive mikään ihme, kun monet nuoret työntekijät joustavat itse itsensä mutkalle työnsä takia? Yhä useampi tekee tietotyötä, joka läikkyy vapaa-ajalle pikaviestipalveluiden kautta tavalla, josta ei kymmenen vuotta sitten tiedetty vielä mitään.
Jos työnantajat tahtovat nähdä ongelmia, tässä olisikin tarjolla yksi sellainen: miten rakentaa työpaikka, jossa kolmekymppisen työntekijän puolen vuoden poissaolon syy ei ole Aasian-loman sijaan loppuunpalaminen?
Lue lisää: Eduskunta hyväksyi hallituksen perhevapaauudistuksen – Tämä muuttuu
Oikaisu 28.12. klo 12:21: Krista Kiuru ei ole neljäs, vaan viides istuvan hallituksen ministeri, joka jää perhevapaalle. Annika Saarikko jäi perhevapaalle tiede- ja kulttuuriministerin pestistä 2019.
