Olympiakomitea on rikki

Organisaation pyramidirakenne, jossa ylimmällä tuolilla istujalla on kaikki valta ja vastuu, ei nykyajassa enää toimi, kirjoittaa HS Vision kolumnisti Henrik Dettmann.

14.5. 2:00 | Päivitetty 14.5. 9:58

Vergangenheitsbewältigung.

Opin paljon saksankielisiä sanoja valmentaessani vuosituhannen vaihteessa esi-isieni mailla. Tämä sana oli niistä merkityksellisimpiä.

Vajaa vuosisata sitten saksalainen suurvaltarevansismi toi historian lehdille nykymaailman tehokkaimman ja häikäilemättömimmän murhakoneiston. Tuhatvuotinen kolmas valtakunta kuihtui kahdessatoista vuodessa. Nürnbergin oikeudenkäynnin jälkeen koko Saksan kansan oli kollektiivisesti astuttava peilin eteen ja keksittävä itsensä uudelleen.

KevääLLÄ seuratessani Suomen olympiakomitean kriisiä on tullut väistämättä mieleen, että nyt olisi tilaus saksalaiselle sanahirviölle, joka karkeasti suomennettuna tarkoittaa rakentavaa itsekritiikkiä: kykyä katsoa peiliin ja myöntää virheensä.

Runsaat viisi vuotta sitten survottiin idealismin huurussa olympiakomitean sateenvarjon alle täysin eri tavoitteilla ja eri arvopohjalla olevat toimijat, kun lasten ja nuorten sekä huippu-urheilumenestyksestä vastaavat organisaatiot fuusioitiin.

Soppa sakenee, kun urheilumedia luo edelleen mielikuvan olympiakomiteasta paikkana, jossa jaetaan senttien ja sekuntien perusteella mitaleja ja tontteja. Nimi olympiakomitea luo virheellisesti kuvaa huippu-urheilumenestyksestä vastaavasta organisaatiosta, vaikka todellisuudessa kyse on tai ainakin tulisi olla suomalaisen urheilu- ja liikuntakulttuurin edistäjästä.

Takavuosikymmenten hienojen menestystarinoiden ansiosta Suomessa on pitkään keskitytty – syystäkin – ihailemaan yksilöurheilijoita sekä heidän olympia- ja MM-mitalejaan.

Urheilun tukijärjestelmät ja resurssit on kulisseissa mobilisoitu yksittäisten projektien menestyksen taakse.

Pitkäjänteinen urheilutoimialan kehittäminen ja nykyaikaistaminen ovat jääneet tämän metodin varjoon, puhumattakaan lasten ja nuorten urheilusta. Tämän huomatakseen ei tarvitse katsoa koululiikunnan alennustilaa kauemmas.

Veronmaksajan suuntaan kulisseista välittyy henkilödraamaa ja egojen yhteentörmäyksiä. Tämä on erityisen surullista niiden olympiakomitean työntekijöiden kannalta, jotka päivittäin antavat kaikkensa intohimonsa puolesta.

Rakenteet ovat rikki, mutta niitä ei korjata ajojahdeilla ja syyttelyllä vaan perusteellisella peiliin katsomisella ja oikeilla korjausliikkeillä.

Ensimmäiseksi on hyväksyttävä, että olympiakomitea ei ole omistava yksikkö vaan tukiorganisaatio. Vastuu suomalaisen urheilun kehityksestä on lajeilla ja lajiliitoilla. Olympiakomitean olemassaolon perusta on sen kyvyssä auttaa lajeja.

Komiteassa on myös aika siirtyä tälle vuosituhannelle. Uusista urheilunharrastajista 75–80 prosenttia etsiytyy Suomessa palloilulajien pariin. Yhteiskunta muuttuu ja kaupungistuu, joten myös painopisteiden ja resurssien on muututtava.

Lasten ja nuorten urheilun ja liikunnan arvoa on korostettava. Taloudelliset panostukset on syytä kohdentaa nuoriin ja heidän ammatinvalintansa – urheilijan ammatin – tukemiseen. Suurin osa niistä, jotka tavoittelevat olympiamitaleita ja muuta urheilumenestystä, on jo kannuksensa ansainnut ja pärjää omillaan.

Valmentajaosaamisen arvoa on nostettava sille kuuluvaan arvoon. Urheilu on kasvun väline ja valmentaminen vaativa ammatti, jossa tarvitaan alan vaatimuksia täyttäviä koulutettuja osaajia. Olympiakomitea on yhdessä Huippu-urheilun instituutin Kihun kanssa keskittynyt lähinnä biomekaniikkaan ja keihään lähtökulmien tutkimiseen sen sijaan että olisi hyödynnetty esimerkiksi suomalaista maailmankuulua pedagogiikkaosaamista.

”Rakenteet ohjaavat strategiaa” on vanha viisaus. Olympiakomiteassa on pyramidirakenne, jossa ylimmällä tuolilla istujalla on kaikki valta ja vastuu. Tällöin puhe palveluorganisaatiosta on pelkkää ilmaa. Johtajuutta tarvitaan aina, ja se ratkaisee tuloksen. Mutta moderni johtajuus ei ole sitä, että yksi ihminen jyrähtelee. Moderni johtajuus on osaajien yhteispeliä yli laji- ja kulttuurirajojen.

Nyt on suomalaisen urheiluväen aika katsoa peiliin ja päättää, haluammeko yhtenäisen, valtakunnallisen palveluihin keskittyvän etujärjestön vai onko parempi palata aikaan, jossa olympiakomitea toimii erillisenä itsenäisenä yksikkönä. Silloin sen tehtäväksi jäänevät lähinnä olympiakisoihin ilmoittautumiset ja niihin liittyvät matkajärjestelyt.

Historiaa voidaan käyttää astinlautana, ja siitä on opittava, mutta sen vangiksi ei saa jäädä.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita