Elämäni viikkoruudukko

Piirsin odotettavissa olevasta eliniästäni ruudukon ja tein kaksi keskeistä havaintoa, kirjoittaa HS Vision kolumnisti Matti Tyynysniemi.

21.5. 2:00 | Päivitetty 21.5. 6:15

Näin 35-vuotiaana aika pyörii ajatuksissa aika paljon. Tätä ruokkii keskeisesti työ, jossa on sekä paljon tehtävää että suuri vapaus ajankäytön suhteen. Työn ulkopuolella on paljon tärkeitä ja vähemmän tärkeitä asioita, joihin haluan löytää aikaa.

Säädän alituiseen, mitä aikaa käytän töiden tekemiseen ja mitä kaikkiin niihin asioihin, joiden uskon lisäävän työtehoa. Tunti virkeänä ja liikkuneena voi tuottaa paremmat tulokset kuin kaksi tuntia väsyneenä ja lohtusyöneenä (molempia kokeiltu, suhdeluku suuntaa antava) mutta jättää enemmän rajallista ihmiseloa käytettäväksi muuhun.

On monella tapaa hyväosaista, jos aika on se asia, josta on eniten pulaa. Tiukalla se silti usein on, ja olen ajankäyttöguruille otollista riistaa. Esimerkiksi HS Visiossa alkuvuodesta julkaistu juttu Kalenterin maineenpalautus upposi uudenvuodenlupausten jälkeen kuin veitsi voihin.

Samalla olen huomannut, että ajan rajallisuus on alkanut kiinnostaa paitsi päivittäisten ehtimistarpeiden osalta, myös perustavanlaatuisemmalla tasolla. Epäilen näiden asioiden liittyvän toisiinsa.

Näissä merkeissä törmäsin taannoin ajatusleikkiin, jossa odotettavissa olevasta eliniästä piirretään ruudukko. Jokaista vuotta vastaa yksi rivi ja viikkoa yksi ruutu. Monet tekevät tästä kaksi keskeistä havaintoa – minäkin. Ensimmäinen on, että ruutujen määrä ei näytä mitenkään rajattomalta. Viikko on merkityksellinen palanen ihmisen elämää.

Tämä on johtanut ajattelemaan, että ”keskimääräisen” viikon olisi syytä sisältää sellaisia asioita, joita ihminen pitää tärkeänä. Jos liian moni asia on muotoa ”sitten joskus”, voi käydä hieman kuin akateemikolle jo kumaraiselle Juha Vainion laulussa Elämää ja erotiikkaa. Pitkän tähtäimen ajattelua lienee ihmisellä todennäköisemmin liian vähän kuin liikaa, mutta eri elämänvaiheissa on hyvä kysyä itseltään, antaako riittävän arvon myös nykyhetkelle.

Esimerkiksi puhe lapsuudesta on usein tulevaisuuspainottunutta: miten eri asiat vaikuttavat siihen, millaiseksi lapsi kasvaa ja mihin hän elämässään päätyy? Toki on vastuullista miettiä näitäkin, mutta lapsuus ei ole vain valmistautumista elämään vaan osa sitä samaa ruudukkoa. Jos lapsi sanoo illalla sängyssä, että tänään oli kiva päivä, se on arvokasta riippumatta siitä, lisääkö se lapsen elinkaarituloja.

Ihminen tekee elämässään lukemattomia asioita viimeistä kertaa tietämättä, että kyseessä on viimeinen kerta.

Toisena esimerkkinä omistusasunto ei ole vain sijoituskohde vaan keskeisesti myös koti niinä vuosina, jotka elämästään siinä viettää. Asuntokaupan onnistumista ei voi katsoa yksin arvonkehityksestä. Jokainen määrittänee itse, mikä arvo nykyhetkellä on verrattuna tulevaisuuteen, mutta kun ajattelee palkinnon odottavan tulevaisuudessa, olisi hyvä olla jokin ajatus siitä, milloin se tulevaisuus alkaa. Toki tulevaan tähtäämisen ei tarvitse olla nykyhetkestä pois, jos matka perille on palkinto itsessään.

Toinen elämän viikkoruudukosta tekemäni havainto on, että iso osa ruuduista on jo takanapäin. Jos koettu ajan kuluminen vanhemmiten nopeutuu, kuten sanotaan ja kuten kieltämättä tuntuu, lienen koetun puolivälin jo turvallisesti ylittänyt. Joka tapauksessa merkittävä osa minulle parhaassakin tapauksessa suodusta ajasta on jo käytetty johonkin.

Minua on puhutellut ajatus, että ihminen tekee elämässään lukemattomia asioita viimeistä kertaa tietämättä, että kyseessä on viimeinen kerta. Minulla on varmasti ollut suuri määrä koulu-, työ- ja muita kavereita, joiden kanssa olen joskus tietämättäni jutellut viimeisen kerran. Olen tietämättäni joskus juossut jonkin juoksulenkin viimeistä kertaa, käynyt jossain ravintolassa viimeistä kertaa, pelannut jotain videopeliä kavereiden kanssa viimeistä kertaa.

Olen miettinyt oikeaa suhtautumista asiaan. Monet asiat ovat väistämättä väliaikaisia, mutta sellaisiakin on, jotka loppuvat ajan puutteeseen. Nykyään tuntuu, että johonkin asiaan tulee monen vuoden tauko silmänräpäyksessä. Tulisi kenties keskittyä olemaan onnellinen menneisyyden minäni puolesta siitä, että hän on saanut elää tietyt elämänvaiheet ja voinut huolettomasti käyttää aikaa asioihin, joihin itse ehdin vähemmän tai en lainkaan. Toisaalta ihmisen ei pidä olla ajan ajopuu. Voi hyvin olla, että olen esimerkiksi pelannut pesäpalloa viimeisen kerran elämässäni jo kauan sitten, mutta jos riittävästi haluan, näin ei tarvitse olla. On tehtyjä tai aiottuja asioita, joihin voisi palata, ja ihmisiä, joihin pitäisi ottaa yhteyttä.

Pelkän menneiden ja tulevien miettimisen sijaan pitäisi silti riittävästi muistaa, että jokin tänään tekemäni asia voi tulla tehdyksi viimeistä kertaa. Nykyhetken arki sisältää tyypillisesti asioita, joita on menneisyydessä odotettu ja joita tulevaisuudessa nostalgisoidaan. Minua on jäänyt puhuttelemaan entisen Suomen Pankin pääjohtajan Sirkka Hämäläisen neuvo viime kesänä HS Visiossa: ”Opettele luopumaan, aina tulee uutta tilalle.”

Jos aika ei enää riitä johonkin, elämässäni täytyy olla asioita, joita siinä ei aiemmin ollut.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita