Vanhentuneet liitot ajavat vain jäseniensä etuja

Miksi kukaan ei lakkoile Wolt-kuskien puolesta, ihmettelee HS Vision kolumnisti Elina Seppälä.

4.6. 2:00 | Päivitetty 4.6. 8:13

Ammattiyhdistysliikkeellä on pitkä historia. Sen juuret ulottuvat 1800-luvun Britanniaan, jossa työolot olivat surkeat ja työntekijän oikeudet mitättömät eikä valtiota paljoa kiinnostanut montako ihmistä kuoli työpaikalla.

Työelämä on muuttunut sitten 1800-luvun. Ihmisten rooli tuotteiden tai palveluiden tuottajana on kokenut inflaation, kun koneet, sovellukset ja tekoäly ovat astuneet kuvaan. Tuottavuuden parantuminen ei ole enää aikoihin nojautunut ainoastaan ihmisen luomaan tuotannonlisään, vaan kasvu on tullut muista tekijöistä.

Samaan aikaan sekä ammattiliitoissa että työnantajaliitoissa jäsenet ovat äänestäneet jaloillaan. Tilalle on tullut sellaisia asioita kuin paikallinen sopiminen, Yleinen työttömyyskassa ja yrittäjyyden yleistyminen.

Julkinen päätöksenteko nojautuu silti vahvasti liittoihin. Hallituksen työryhmistä löytyvät aina liittojen edustajat. Sieltä, missä käytetään julkista valtaa, löytyvät myös liittojen powerpoint-sotilaat.

Työehtosopimus ei turvaa Sari Sairaanhoitajalle parempaa arkea töissä tai työoloista kiinnostunutta esimiestä.

Nykypäivän työntekijä ei nojaudu enää liittoihin. Hän ei kaipaa jäsenlehtiä tai vanhemman sukupolven edustajia kertomaan, mitä arvostaa työelämässä. Hän haluaa itse määrätä työajoistaan, kompensaation muodostumisesta ja työroolistaan.

Nykypäivän työntekijä haluaa turvaa työttömyyden varalle, vaikka hän ymmärtää, ettei mikään ole pysyvää. Nykypäivän työntekijä haluaa vapauden vaihtaa työnantajaa, nauttia elämästä ja saada arvostusta työpaikalla. Hän haluaa kehittyä työssä, saada vastuuta ja olla osa yhteisöä. Mitä näistä liitot voi tarjota?

Hoitajien lakko on puhuttanut Suomessa koko kevään. Ihmiset ovat varmasti samaa mieltä, että hoitajat ovat ansainneet paremmat olot. Työ on raskasta, mahdollisuudet vaikuttaa töihin ja työoloihin olemattomat ja paineet kovat.

Työehtosopimuksissa sovitaan palkoista ja työajoista. Niissä ei sovita sosiaaliturvasta, hoitajamitoituksesta, sairaalan tai terveyskeskuksen johtamisprosesseista tai jatkuvan kehittämisen malleista. Työehtosopimus ei turvaa Sari Sairaanhoitajalle parempaa arkea töissä tai työoloista kiinnostunutta esimiestä. Sen voi turvata ainoastaan paikallinen työnantaja.

Entä sitten palkka? Toimittaja Henri Elo kirjoitti aiheesta osuvan kirjoituksen Salkunrakentaja-blogissa. Elo käy läpi eri alojen palkkoja ja samalla pohtii hoitoalan kompensaatiokehitystä. Hän nostaa esille myös oman lempiaiheeni: massapalkankorotukset.

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että hoitajat, opettajat, lastentarhanopettajat ja poliisit tekevät tärkeää työtä, jonka arvostus on liian alhainen. On silti vaikea käsittää, miten palkankorotus voi perustua massan voimaan eikä ihmisen omaan suoriutumiseen.

Aika vähän on esimerkiksi ehdotettu lakkoja Woltin kuskien puolesta tai aidosti mietitty maahanmuuttajanaisten työllistymistä.

Työehtosopimusmalli vaikuttaa negatiivisesti myös yksittäisen työntekijän kompensaatioon, kun vastapuolella on iso joukko ihmisiä. Eivätkä vastassa ole välttämättä vain yhden liiton jäsenet vaan useamman toimialan henkilöstö. Tämä estää suuremmat palkankorotukset tai motivoivat kompensaatiomallit, kun edut tulisi antaa kaikille riippumatta yksilön suoriutumisesta.

Sama koskee myös työnantajapuolta. Olen paikallisen sopimisen kannattaja, mutta ymmärrän, ettei se aina ole hyväksi. Esimerkiksi paikkakunnalla, jossa ei ole kilpailua, voisi aika vapaasti sopia työntekijöiden eduista ilman pelkoa, että ihmiset vaihtavat työpaikkaa. Tällöin työnantajan etu ei välttämättä kohtaa työntekijän etuja.

Työnantajaliitot eivät ole myöskään ajaneet parempia johtamismalleja työpaikoille. Pönötyskuvien sijaan olisi tervetullutta nähdä listauksia, joissa yrityksiä tai yksiköitä olisi laitettu paremmuusjärjestykseen johtamisen perusteella. Läpinäkyvyys pakottaisi patruunat miettimään myös työskentelykulttuuria ja sitä, mitä on hyvä johtaminen.

Kun pohditaan oikeasti heikoimmassa asemassa olevia, he eivät lähtökohtaisesti kiinnosta liittoja. Liittoihin kuulumattomat ihmiset ovat liittojen agendan ulkopuolella. Aika vähän on esimerkiksi ehdotettu lakkoja Woltin kuskien puolesta tai aidosti mietitty maahanmuuttajanaisten työllistymistä.

Miksi lainsäätäjä ei ota vastuulleen työntekijän suojelemista? Minimipalkasta ja työajoista voitaisiin säätää laissa. Lakko-oikeus voitaisiin turvata, ja työntekijöiden oikeus kollektiivisiin neuvotteluihin työpaikalla voidaan kirjata säädöksiin. Verottajalle voidaan luoda raportointimalli palkitsemisesta, jolloin pienen paikkakunnankin palkkaus saadaan kontrolliin piiriin.

Liittojen rooli on betonoitu Suomessa, vaikka ne eivät pysty puhumaan kaikkien työntekijöiden tai työnantajien puolesta. Työntekijöiden asema pitää turvata, mutta se voidaan tehdä myös lainsäädännön kautta. Siihen ei tarvita organisaatioita, jotka ajavat ensisijaisesti omiensa puolta.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita