Totuuden etsijät

Toimittajat ja tuomarit täyttävät sinänsä eri tehtäviä, mutta molemmilta haetaan vastauksia siihen, mikä lopulta on asian todenperäisyys, kirjoittaa HS Vision kolumnisti Matti Tyynysniemi.

9.7. 2:00 | Päivitetty 9.7. 6:24

En kiinnostunut amerikkalaisnäyttelijöiden Johnny Deppin ja Amber Heardin välisestä oikeudenkäynnistä, kunnes luin aiheesta Susanna Kuparisen 17. kesäkuuta julkaistun HS-analyysin. Entisenä toimittajana, nykyisenä asianajajana Kuparisen ingressiä oli vaikea ohittaa: ”Liberaali länsimedia asettui Amber Heardin puolelle Johnny Deppiä vastaan, vaikka oikeudenkäynnissä todistettiin aukottomasti, että Heard valehteli”.

Tiedotusvälineitä on tavattu kutsua neljänneksi valtiomahdiksi, tuomioistuimet kuuluvat kolmeen ensimmäiseen. Toimittajat ja tuomarit täyttävät sinänsä eri tehtäviä, mutta molemmilta haetaan omalla tavallaan vastauksia siihen, mikä on totuus. Depp-Heard-asiassa vastaukset olivat ilmeisesti eri suuntaisia.

Depp-Heard oli suomalaiseen kehikkoon asetettuna niin sanottu riita-asia. Perusidea on, että riidan osapuolilla on asiamiehet, jotka puolueettoman ratkaisijan edessä kilvoittelevat argumenteilla ja todistelulla tiettyjen pelisääntöjen puitteissa. Keskeinen on niin sanottu kuulemisperiaate: kaikkea vastapuolen esittämää on voitava kommentoida, ja esimerkiksi vastapuolen nimeämiä todistajia kuulustella. Periaate lienee sukua sille sananvapausideaalille, että jos kaikki näkemykset esitetään, paras näkemys voittaa.

Oma toimittajaurani ei tuottanut suuria paljastuksia, mutta muistan arkisempienkin aiheiden parissa pitäneeni työtä eettisesti vaativana.

Tällainen asianosaisvetoinen prosessi tuottaa perusteellista jälkeä erityisesti tilanteessa, jossa taloudelliset resurssit eivät ole rajoittava tekijä. Deppin ja Heardin ei oletettavasti ole tarvinnut tehdä kompromisseja sen suhteen, kuinka perusteellisesti omaa asiaa ajetaan. Hometaloriidassa tilanne voi olla olennaisesti vaikeampi.

Jos oikeudenkäyntejä ja journalismia haluaa verrata totuuden tuottamisen menetelminä, vaihtoehtoja riittää. Ovatko jutussa esiintyvät tahot kuin osapuolia, joiden näkemykset toimittaja eräänlaisena valmistelijana saattaa vastakkain lukijalle, joka sitten antaa ”tuomionsa”? Vai onko kriittistä juttua tekevä toimittaja kuin syyttäjä, joka sinänsä pyrkii osoittamaan syyllisyyden, mutta jonka tulisi viran puolesta ottaa huomioon myös syyllisyyttä vastaan puhuvat seikat? Ankarin näkemys lienee, että tiedotusväline syyttää, tuomitsee ja jutun julkaistessaan panee tuomion suoraan täytäntöön.

Oikeuden tuomiolla on tuomiolauselmasta ilmenevät selkeät vaikutukset, muun muassa velvollisuus maksaa vahingonkorvausta. Koska tuomiossa määrätään oikeuksista ja velvollisuuksista, asianosaisen oikeusturva on keskeinen asia, ja sitä suojaa esimerkiksi kuulemisperiaate.

Journalismilta ei kuitenkaan voi edellyttää yhtä kattavia prosesseja kuin oikeudenkäynneiltä, jos halutaan, että journalismia ylipäätään tehdään.

Lehtijutun vaikutukset eivät ole yhtä nimenomaisia, ja ne muodostuvat lopulta lukijoiden reaktioista. Kielteisellä julkisuudella voi kuitenkin olla suuri tosiasiallinen merkitys. Journalistin ohjeissa onkin määräykset siitä, että erittäin kriittiseen julkisuuteen joutuvalle on varattava tilaisuus esittää näkemyksensä, ensisijaisesti samassa yhteydessä. Tämä muistuttaa kuulemisperiaatetta.

Oma toimittajaurani ei tuottanut suuria paljastuksia, mutta muistan pitäneeni työtä eettisesti vaativana myös arkisten aiheiden parissa. Toimittajan on huolehdittava yhtä aikaa yleisön tiedonsaannista, jutun kohteiden oikeuksista ja väistämättä myös tiedotusvälineen omista tarpeista. Tavoitteet eivät aina ohjaa samaan suuntaan.

Käsittelyn tulee olla objektiivista, mutta tiedotusvälineellä on insentiivi päätyä siihen, että tutkittavassa asiassa on riittävästi ainesta juttuun. Muuten käytetty aika menee hukkaan, ja sivulla tai lähetyksessä on aukko täytettäväksi. Myös jutun sisällä joutuu tekemään valintaa sen suhteen, mikä osa rajallisesta pituudesta käytetään jutun pääteesille, mikä taas sitä vastaan puhuville näkökohdille. Sitaatti tai pari ei useinkaan ole kaikki, mitä haastateltava haluaisi tuoda esiin. Kompromisseja on pakko tehdä.

Vaikka asianajajilla on noudatettavanaan laajat tapaohjeet, miellän perusasetelman eettisesti yksinkertaisemmaksi kuin toimittajilla: kun ajaa oman päämiehensä asiaa mahdollisimman hyvin, on toteuttamassa oikeudenmukaista käsittelyä. Lopputuloksen tuottaa kokonaisuus, jossa roolit on eriytetty.

Leikin usein ajatuksella, millaiselta asiat julkisessa keskustelussa näyttäisivät, jos ne käsiteltäisiin riitaprosessin menetelmin. Väitteet ja vastaväitteet käytäisiin järjestelmällisesti läpi. Journalismilta ei kuitenkaan voi edellyttää yhtä kattavia prosesseja kuin oikeudenkäynneiltä, jos halutaan, että journalismia ylipäätään tehdään. Oikeudenkäynti on asioiden selvittämisen menetelmänä laadukas mutta kallis, ja oikeudenkäyntien kustannukset ja tuomioistuinten resurssipula ovat tunnettuja ongelmia.

Journalismissa jää väistämättä paljon toimittajan oman integriteetin varaan, ja viime kädessä tiedotusvälineiden ”valta” perustuu niitä kohtaan tunnettuun luottamukseen. Tuomioistuinlaitoksessa ylemmät tuomioistuimet arvioivat alempien ratkaisuja. Journalismissa puolestaan Kuparisen tekstin kaltainen mediakritiikki voi toimia samantapaisena laadun takaajana.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita