Vääpelöinnin loppu

Suomalaiselta johtajalta asemavaltuutus on riisuttu minimiin ja siksi vuorovaikutuskyvyn taito korostuu, kirjoittaa HS Vision kolumnisti Henrik Dettmann.

20.8. 2:00 | Päivitetty 20.8. 7:45

Asuin Saksassa vuodet 1997–2006. Huomasin nopeasti, että Saksa ja Suomi ovat monessa suhteessa veljeskansoja, protestanttisen kulttuurin mallioppilaita.

Pohjoismaassa kasvaneena oli erityisen mielenkiintoista todeta saksalaisen löytävän luontevan yhteyden juron metsäsuomalaisen kanssa – ainakin verrattuna heidän kommunikaatioonsa ruotsalaisten kanssa.

Kommunikaatiosta oivallinen esimerkki on sinuttelun ja teitittelyn välinen ero. Filosofi Michel Foucault hämmästeli 1950-luvulla, kuinka ruotsalaiset kuningastaan myöten sinuttelevat toisiaan. Useissa maissa sinuttelu on ystävyyden ja läheisyyden merkki, eikä sellaiseen ihan helpolla heittäydytä. Kieli itsessään synnyttää velvollisuuden tai antaa mahdollisuuden hierarkian ylläpitämiseen.

Huomasin nopeasti, että tämä oli myös merkittävin ero saksalaisen ja pohjoismaalaisen johtamiskulttuurin välillä. Oivallettuani tämän leimasin itseni nopeaksi hölmöksi pohjoismaalaiseksi ja otin urheiluhengen ja ihmisten välisen kohtaamisen nimissä oikeuden sinutella kaikkia. Se, mikä minulle oli urheiluhenkeä, oli monille moukkamaisuutta.

Erityisen suurta ihmetystä Saksassa herätti se, kun jääkarhujen maasta saapunut päävalmentaja kyseli aamiaispöydässä pelaajien kuulumisia. Samankaltainen kulttuurišokki syntyi Turkissa, jossa Beşiktaşin macho johtaja ihmetteli, miksi delegoin tehtäviä valmentajakollegoilleni sen sijaan, että hyppisin kentän laidalla huitomassa ja haukkumassa kaikkea mitä liikkuu.

Sisältöön ja vuorovaikutukseen perustuva johtaminen edellyttää empatiaa ja usein myös aikaa, josta ainakin jälkimmäisestä on koko ajan puute.

Protestanttisesta työetiikastaan huolimatta Suomi on viime vuosikymmenten aikana yhä vahvemmin tarrautunut länsinaapurin matalan hierarkian kulttuuriin, jossa opettajia sinutellaan, pääministeri bilettää yömyöhään ja Instagram-kuuluisuudet nousevat Suomi-Areenalla samalle lavalle kenraalien ja yritysjohtajien kanssa.

Näistä syistä johtaminen on täällä paljon haastavampaa kuin Saksassa, jossa voi ainakin omasta mielestään ratkaista ongelman kuin ongelman käyttäytymällä kuin entinen valtakunnankansleri Otto von Bismarck.

Suomalaiselta johtajalta asemavaltuutus on riisuttu minimiin, ja siksi sisältöosaaminen ja vuorovaikutuskyky korostuvat. Erityisen voimakkaasti tämä näkyy koulumaailmassa. Se lieneekin iso syy siihen, miksi Suomessa on yksi maailman laadukkaimmista opettajakunnista. Sisältöön ja vuorovaikutukseen perustuva johtaminen edellyttää empatiaa ja usein myös aikaa, josta ainakin jälkimmäisestä on koko ajan puute.

Osaaminen, kompetenssi ja kekseliäisyys ovat arvossa niin Saksassa kuin Suomessakin, mutta näiden ominaisuuksien ilmenemismuodot ovat aivan erilaiset. Saksassa johtamisen hyveitä näytetään nousemalla etäisyyksiin, kun meillä hyvä johtaja ymmärtää olla tavoitettavissa.

Valmentajavuodet ovat opettaneet, että urheilussa kaikki toimintamallit kelpaavat niin kauan kuin tulosta syntyy. Kun sitä ei synny, syyllinen löydetään kyllä kuin kyläkäräjissä ikään.

Saksassa hyödyntämäni pohjoismainen johtamismalli – kutsuttakoon sitä vaikka esiintyjälähtöiseksi johtamismalliksi – synnytti pelaajien keskuudessa keskinäisen luottamuksen ja kollektiivisen itseluottamuksen ilmapiirin. Sen myötä Saksa voitti historiansa ensimmäisen ja toistaiseksi ainoan koripallon MM-mitalin Indianapolisin kisoista 2002.

Meidän on keksittävä tapoja johtaa, jotka ovat yhtä aikaa kekseliäitä, pehmeitä ja kovia.

Kun seuraavana vuonna hävisimme EM-välierän Italiaa vastaan, tappion syyksi nostettiin se, että saksalaisessa kulttuurissa johtajan tulee olla von Bismarck eikä keskusteleva Sokrates. Sillä ei ollut väliä, että paras pelaajamme oli ottelussa puolikuntoinen.

Mitä suurempien hierarkiaerojen maa on kyseessä, sitä machompi ja maskuliinisempi on johtajan energian oltava. Matalan hierarkian kulttuureissa taas katsomme korkean hierarkiatason maan oppeja noudattavaa johtajaa kuin vesikauhuista rakkia.

Nykypäivänä meillä Suomessa alkaa feminiininen energia olla ainoa hyväksyttävä ja toimiva pohja johtamiselle. Syykin on selvä. Routarajan pohjoispuolella on resurssit optimoitava ja ihmisen voimavarat vapautettava.

Niukkuus tekee kekseliääksi, sanoi entinen pääministerimme Juha Sipilä perustellessaan valtion vyönkiristyskuuria. Vaikka lausuja olisi voinut pohtia sanojaan aavistuksen pidempään, sisälsi se osatuotuuden. Äksiisi, vääpelöinti ja maahan painaminen eivät toimi täällä kilpailun pontimena samalla tavoin kuin vaikkapa Kiinassa ja Intiassa, jossa oven takana riittää aina uusia valmennettavia. Meidän on keksittävä tapoja johtaa, jotka ovat yhtä aikaa kekseliäitä, pehmeitä ja kovia.

Tapoja löytyy monenlaisia, ja siksi Suomessa on syntynyt sellaisia menestystarinoita kuin hyvinvointivaltio ja koululaitos, Nokia ja Kone tai Rovio ja Supercell – Helmareista, Susijengistä, Huuhkajista ja Leijonista puhumattakaan.

Sinnikkyys, kekseliäisyys, ihmisläheisyys ja me-henki siivittävät meidät kyllä yli pandemioiden, energiakriisin ja toivottavasti myös yli työmarkkinaneuvottelujen. Sielläkin on johtamisessa uudistumisen varaa, mikäli haluamme yhteiskuntana jatkaa voittojen tiellä.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita