Puolitäysi lasi

Ihmiselon oletusarvo on kurja, raaka ja lyhyt, ei ongelmien puuttuminen, kirjoittaa HS Vision kolumnisti Matti Tyynysniemi viimeisessä HS Visio -kolumnissaan.

14.1. 2:00 | Päivitetty 14.1. 7:23

Vuoden alku on otollista self help -henkisten mietelauseiden aikaa. Minun makuuni eräs hyvin perinteinen on parempi ajattelun työkalu kuin pussillinen uusia: onko lasi puoliksi tyhjä vai puoliksi täysi?

Tästä voi johtaa useammankin nykyajalle arvokkaan ajatuksen. Ensinnäkin kyseessä on melko aukoton todistus siitä, että asioita voi perustellusti katsoa eri näkökulmista. Mielipiteiden ei tarvitse olla nollasummapeliä, vaan eri ”leireillä” voi molemmilla olla pointti, jos ne nostavat esiin kiistakysymyksen eri puolia.

Monet sanomiset ja sanomatta jättämiset ovat sellaisia, joista voi halutessaan raivostua tai halutessaan olla raivostumatta, halutessaan ymmärtää tai olla ymmärtämättä. Kumpaankin lähestymistapaan olisi usein ainekset. Pätee lukuisilla elämän osa-alueilla, yksityisillä ja yleisillä.

En tarkoita, että kaikki pitää hyväksyä, tai että toisia näkemyksiä ei voisi pitää parempina kuin toisia. Oma kanta vain olisi usein piirun verran harkitumpi, rakentavampi tai kritiikkiä kestävämpi, jos malttaisi myös miettiä, mihin toisenlainen mielipide voisi perustua.

Empatiahan ei vielä tarkoita, että ollaan toisen puolella tai samaa mieltä, vaan kykyä ymmärtää, miltä asia näyttää toisen näkökulmasta. Empatiaa harvoin on liikaa.

En sano, että mistään ei saa valittaa, jos asiat ovat kuitenkin paremmin kuin metsästäjä-keräilijöillä tai ainakin stegosauruksilla.

Puolillaan oleva lasi ei kuitenkaan ole vain vuorovaikutuksen apuväline, sitä voi miettiä myös aivan itsekseen. Vastoinkäymisten yhteydessä voi esimerkiksi muistuttaa itseään niistä lukemattomista vastoinkäymisistä, jotka eivät toistaiseksi ole tapahtuneet. Ihmisellä on myös tapana tottua kaikkeen, joten kannattaa välillä muistaa, että nykyhetkessä voi olla läsnä monia aiemmin kovasti toivottuja tai tavoiteltuja asioita.

Lasi ohjaa myös kysymään, mikä on asioiden normaali tila. Tulisiko olla iloinen siitä, että lasi on onnistuttu täyttämään puolilleen? Vai onko lasi normaalisti täysi ja puolillaan oleva lasi merkki siitä, että jokin on vialla?

Huomaan usein miettiväni asioiden luonnollista tilaa, kun luen lapsen kanssa dinosaurusaiheisia kirjoja. Kun zoomaa päivänpolttavista kysymyksistä hieman ulospäin, voi tiedostaa, että maailmankaikkeuden, maapallon tai maapallon elämänkin mittakaavassa ihminen, puhumattakaan monista nykyisen elämänmuotomme osa-alueista, on ollut olemassa vain hetken.

Jos vaikkapa sitten junat myöhästelevät, onko kyseessä poikkeama normaalista huonompaan? Vai onko koko julkisen liikenteen olemassaolo melkoinen poikkeama lähtökohdista ylöspäin? Joskus (käteisaikana) on sanottu, että ihmisten mielestä raha tulee seinästä ja sähkö pistorasiasta, ja tässä voi olla tiettyä perää.

En sano, että mistään ei saa valittaa, jos asiat ovat kuitenkin paremmin kuin metsästäjä-keräilijöillä tai ainakin stegosauruksilla. Pyrkimys parempaan näyttää olevan ihmislajille ihan luonnollista sekin. Mutta jos taipumuksenamme on nähdä lasi oletusarvoisesti täynnä, haittaako tämä kykyämme analysoida ongelmien todellista luonnetta?

Jos taas kalenterin kanssa tasapainoilu on tietotyön normaali piirre, antaako tämä mahdollisuuden suhtautua siihen levollisemmin?

Jos nimittäin tietoisesti tai tiedostamattomasti ajatellaan, että asioiden normaali tila on jonkinlainen ongelmien puuttuminen, täytyy poikkeamiin tästä olla jokin syy. Ja kun etsitään syytä, etsitään herkästi myös syyllistä.

Yksilötasolla voi miettiä, ovatko kiire ja tehtävälistalle kasautuvat odottavat työt häiriöitä verrattuna normiin, jossa tilanne on hallinnassa. Jos ovat, tämä voi luoda monenlaista painetta ja riittämättömyyden tunnetta. Jos taas kalenterin kanssa tasapainoilu on tietotyön normaali piirre, antaako tämä mahdollisuuden suhtautua siihen levollisemmin ja itseensä armollisemmin ja saada itse asiassa enemmän aikaan?

Samoin jos vaikkapa julkisen talouden hankaluudet nähdään poikkeamana normaalista, hakeeko mieli helpommin sitä, että systeemin on pakko ”vuotaa” jostakin, oli se sitten veronvälttely, töiden välttely tai jokin muu?

Analyyttisempi lähtökohta moneen asiaan olisi, että vallitseva tilanne hyvine ja huonoine puolineen voi hyvin johtua lukuisien tekijöiden monimutkaisesta yhteisvaikutuksesta. Olisiko priorisointia ja arvovalintoja helpompi tehdä yhdessä, jos hyväksytään, että sellaisten tarve ei välttämättä ole kenenkään vika?

Jos ihmiselon lähtötilanteen nähtäisiin olevan lähempänä ”kurjaa, raakaa ja lyhyttä” kuin harmonista utopiaa, johtaisiko tämä arvostamaan niitä instituutioita, joita ihminen on toistaiseksi onnistunut rakentamaan, kaikkine puutteineenkin?

Voidaanko tällöin keskittyä aidosti parantamaan olemassa olevaa sen sijaan, että odotellaan helppojen ratkaisujen löytymistä?

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita