Yleisesti ajatellaan, että työttömyyden väheneminen on hyvä uutinen. Etenkin Suomessa työllisyysasteen nousu on ollut ilonaihe viime vuosina.
Viikko sitten kuitenkin vaikutti siltä, että markkinat suhtautuivat Yhdysvaltain työministeriön ilmoittamiin työllisyyslukuihin enemmän huonona kuin hyvänä uutisena. Työttömyysaste oli laskenut 3,4 prosenttiin, mikä on alhaisin lukema 54 vuoteen.
Lukujen tultua julki Yhdysvaltojen korkokäyrä kääntyi. 10-vuotisen ja 2-vuotisen valtionvelan negatiivinen korkoero revähti suurimmilleen sitten 1980-luvun.
Korkokäyrän kääntyminen on ollut lähes varma enne taantumasta. Markkinat pitivät siis työllisyyden vahvistumista merkkinä siitä, että Yhdysvaltain keskuspankilla Fedillä riittää vielä säätämistä inflaation kanssa. Sen on jatkettava rahapolitiikan kiristämistä mahdollisesti siihen saakka, kunnes talous vajoaa taantumaan.
Lue lisää: Tarkimmin taantumat ennustanut mittari huutaa nyt varoitusta kuin palosireeni.
Inflaatio sinällään on hidastunut Yhdysvalloissa jo hyvän aikaa. Tammikuussa inflaatiovauhti oli 6,4 prosenttia, kun se viime heinäkuussa oli 9,1 prosenttia. Puolessa vuodessa vauhti on hidastunut 2,7 prosenttiyksikköä.
Inflaation hidastuminen ei kuitenkaan työllisyyslukujen valossa näytä johtuvan työmarkkinoiden hiljentymisestä. Analyytikot olivat veikanneet, että uusien työntekijöiden määrä kasvaisi tammikuussa alle 200 000:lla, mutta heidän määränsä kasvoi lopulta yli 500 000:lla.
Miksi työmarkkinoiden pitäisi hiljentyä inflaation tähden? Eikö inflaatio voi hidastua ilman, että työttömyysaste nousee?
”Työttömyysasteen nousu voitiin sallia, jos se kerran oli hinta, joka inflaation taltuttamisesta täytyi maksaa.
Taloustieteessä inflaatio- ja työttömyysasteilla on nähty olevan käänteinen yhteys.
Niin kutsutun Phillipsin käyrän periaate on, että työttömyyden ollessa korkealla inflaatio pysyy matalalla ja työttömyyden vähentyessä inflaatio alkaa taas kiihtyä.
Palkoilla on siis ajattelun mukaan taipumus nousta nopeasti, jos työttömyysaste on matala. Palkkojen nousu saa yritykset nostamaan tuotteidensa hintoja, jotta ne onnistuvat kattamaan kohonneet tuotantokustannukset.
Kun työttömyyttä on enemmän, palkat nousevat hitaammin. Tällöin myöskään inflaatio ei pääse kiihtymään, koska tuotantokustannukset eivät liioin kasva eivätkä yritykset koe painetta siirtää niitä hintoihinsa.
Tähän nojaten muun muassa ekonomisti Larry Summers on esittänyt, että inflaation taltuttaminen edellyttäisi työttömyyden lisääntymistä.
Phillipsin käyrä koki haaksirikkonsa 1970-luvulla, jolloin sekä työttömyys että inflaatio olivat yhtä aikaa korkealla.
Taloustieteilijä Milton Friedman selitti stagflaatioksi kutsuttua tilannetta sillä, että osa työttömyydestä perustui vapaaehtoisuuteen ja että valtio kiihdytti inflaatiota entisestään, kun se yritti elvyttää taloutta kohti täystyöllisyyttä.
Niinpä painopiste siirtyi talouspolitiikassa työttömyyden hillitsemisestä inflaation hillitsemiseen. Työttömyysasteen nousu voitiin sallia, jos se kerran oli hinta, joka inflaation taltuttamisesta piti maksaa.
Tätä arvovalintaa on nyt ryhdytty kyseenalaistamaan. Yhdysvalloissa on puhuttu siitä, onko työmarkkinoiden kierroksia pakolla laskettava, jos inflaation hidastuminen on tapahtunut työmarkkinoiden aktiivisuudesta riippumatta.
Argumenttia on perusteltu sillä, etteivät Phillipsin käyrän oletukset täysin päde nykypäivänä. Inflaatiospiraali edellyttäisi, että matala työttömyysaste ruokkisi palkkojen nopeaa nousua, mutta tällä hetkellä yhdysvaltalaisten palkat eivät kuitenkaan nouse erityisen nopeasti.
Jopa keskuspankki Fedissä Phillipsin käyrän relevanssia on alettu epäillä. Viime vuonna julkaistussa artikkelissa ekonomistit David Ratner ja Jae Sim toteavat, että työntekijöiden neuvotteluvoiman rapautumisen takia palkkojen nousu jäänee maltilliseksi myös matalan työttömyyden oloissa.
